Battlefield 3 (PC, PS3, Xbox 360)

03.11.2011 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: DICE
Julkaisija: EA
Testattu: Windows 7, Intel Core i5-750, 8Gt keskusmuistia, GeForce GTX 570
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows Vista / Windows 7, Core 2 Duo 2,4 GHz, 2 Gt keskusmuistia, DirectX 10 -yhteensopiva näytönohjain 512 Mt muistilla
Pelaajia: 1, 2-24 (konsolit, internetissä), 2-64 (PC, internetissä)
Muuta: Vaatii nettiyhteyden
Pelin kotisivu: http://battlefield.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Battlefield 3. Tai oikeammin sanottuna, PC-pelaajien joulu lokakuussa. Ruotsalaisen DICEn nettiräiskintää on mustien tornien maassa odotettu kuin sitä kuuluisaa Jeesuksen toista tulemista, eikä hypen määrällä ole ollut rajaa.

Suurempi, parempi, battlefieldimpi. PC-raudan myynnit ovat kohonneet selvästi ihmisten päivittäessä koneitaan ja laskiessa päiviä Battlefield-torstaihin. Ja nyt se on täällä.

Todettakoon heti alkuun, että tämä on Battlefield 3:n PC-version arvostelu. Siitä on olemassa myös konsoliversiot, jotka ovat ominaisuuksiltaan enemmän tai vähemmän samanlaisia. Se suurin ja näkyvin ero on, että 64 pelaajan sijaan servereille mahtuu vain 24 jantteria, mutta varmasti muutakin eroa on. Sellaista, minkä huomaisin vasta upotettuani konsoliversioihin useita tunteja. Tunteja, joita en voi upottaa versioihin, joita minulla ei ole, ja niinpä en sano niistä mitään muuta kuin että ne ovat olemassa.

PC-versiosta sanon kyllä sitäkin enemmän. Ensiksi sen, että DICElle pitää nostaa hattua markkinoinnin likaisten keinojen hallitsemisesta. Koko kehitysjakson ajanhan Ruotsista kuultiin vain, miten nyt tehtiin PC-räiskintää PC:n ehdoilla ja PC-miehille. Pelin julkaisun ja miljoonamyyntien jälkeen haastattelussa sitten kävikin ilmi, että oikeasti pääalustana olivat olleet jo pitkään konsolit, mutta asiaa ei haluttu tunnustaa PC-miesten vihan pelossa.

Tämä ei toki pilaa peliä, sillä Battlefield 3 on erinomainen räiskintäpeli, jota voin tältä istumalta ja ilman arvostelun tarkempaa lukemista suositella kaikille Battlefieldien ystäville, mutta konsolifokus kyllä taas näkyy. Miten? Siitä lisää myöhemmin. Mutta se konsolisodasta. Puhutaan itse pelistä.

Kahden puoliskon peli

Battlefield 3 on kuin oppikirjaesimerkki niin sanotusta kahden puoliskon pelistä. Paperilla ja DICEn ennakkopuheiden mukaan yksinpelin piti olla tasapainoinen ja moninpelin arvoinen osa pakettia. No, itse en ehkä kutsuisi kuuden tunnin mittaista ja hyvin ongelmallista yksinpeliä ihan vuoden parhaan moninpelin arvoiseksi tapaukseksi, mutta kullekin tyylillään.

Battlefield 3:n yksinpeli todellakin turhauttaa enemmän kuin ilahduttaa. Mukaan mahtuu kyllä paljon huikeitakin kohtauksia, kuten henkeäsalpaava lentotaistelu Iranin rannikolla tai E3-videoissakin nähty Thunder Run –tankkirynnäkkö. Näitä hetkiä katsellessaan osaa arvostaa sitä koneensa sisällä hyrräävää tuoretta näytönohjainta.

Mutta muikeinkaan GeForce ei auta niissä tilanteissa, joissa vastassa on loputon pino uudelleen spawnaavia vihollisia, jotka loppuvat vasta kun ylittää näkymättömän viivan. Tai tiimikavereita, jotka seisovat kirjaimellisesti vihollisten vieressä odottamassa, että pelaaja tulee paikalle ampumaan venakot ja avaamaan tien eteenpäin. Tai tiukan lineaarisia, mutta silti täynnä kerrasta poikki –kuolemia olevia skriptattuja osioita.

No, eihän se oikeasti ihan näin synkkää ole, mutta lopputekstien pyöriessä muistin ne muutamat huippuhetket ja ne turhan tiheät negatiiviset osiot. Vaakakupissa kallistutaan selvästi jälkimmäisten puolelle ja niinpä toteaisinkin, että en kyllä ostaisi Battlefieldiä sen yksinpelin takia kuin korkeintaan alelaarista.

Tarjolla on myös co-op-tehtäviä, joissa joko oikean kaverin tai satunnaisesti arvotun jantterin kanssa lennellään helikopterilla, saatetaan VIP-kohteita ja puretaan pommeja. Co-op vaikutti ihan hauskalta, mutta oli teknisesti ongelmallista. Ainakin minun pelini päättyivät usein siihen, että yhteys pelikaveriin katkesi ja koko roska palasi takaisin päävalikkoon. Ehkä päivitykset auttavat tähän.

Ja nyt kun vauhtiin päästiin, puretaan loputkin pahan mielen aiheuttajat pöydälle kertalaakista, jotta pääsemme puhumaan mainiosta moninpelistä.

Ennakkoonhan netissä poruttiin ahkerasti siitä, että Battlefield 3 vaatii EA:n Origin-latauspalvelun client-ohjelmiston. Painajaiset realisoituivat julkaisupäivänä, kun itsekin taistelin pelin asennuksen kanssa pari tuntia ja vietin useita tunteja lisää opastaessani kavereita RegEditin ihmeellisessä maailmassa, jotta hekin saivat pelinsä toimimaan.

Sittemmin Originista ei ole juuri haittaa ollut, joskaan ei hyötyäkään. Ominaisuuksiltaan se on noin mailin Steamia jäljessä ja kaipaan hartaasti esimerkiksi Steamin mainioita chatti- ja party-ominaisuuksia.

Erikoisena ratkaisuna Battlefield 3 hylkää kokonaan perinteiset server browserit, mikä on tietenkin DICEn osaamisen huomioiden hyvä asia, sillä eipä Bad Company 2:n server browseria varmaan jäänyt moni kaipaamaan.

Battlelog taas toimii vaihtelevasti. Hyvänä päivänä se tarjoaa monipuoliset ominaisuudet omien tilastojen, menneiden taisteluiden ja kaverilistojen katseluun. Ryhmät onnistuvat, niiden sisäinen äänikommunikaatio on nettisivuksi jopa hämmentävän hyvä ja niin edelleen.

Mutta ongelmiakin riittää. DICE poisti beta-vaiheessa pelistä mahdollisuuden jonottaa serverille, mikä on Battlelogin kankeuden huomioiden käytännössä kuolinisku party-pelaamiselle. Neljän tyypin runnominen valon nopeudella täyttyville servereille on todella hankalaa, kun kukaan ei voi jäädä jonottamaan sisään. Ja kun sisään pääsee, on ihan arpapeliä, pääseekö samaan squadiin tai edes samalle puolelle.

Ja jos ei pääse, pelin suorastaan luokattoman huono sisäinen UI pitää huolen siitä, ettei samaan squadiin ole huonolla tuurilla asiaa. Toivottavasti DICE pistää pikaista päivitystä tulille.

Mutta nyt on lyöty tarpeeksi, kehutaan vaihteeksi.

Puhdasta kaaosta

Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan Battlefield-kokemusta yhdellä sanalla, se sana olisi ”kaaos”. Muistan vielä hyvin Battlefield 1942:ssa Wake Islandin vuoren rinteeseen parkkeeratun lentotukialuksen, Battlefield 2:n helikopterien nokalla keikkuvat tarkka-ampujat, jihad-jeepit ja lukemattomat muut riemastuttavat keksinnöt, joilla Battlefield-pelailua on vuosien varrella piristetty.

Ja tällä alalla Battlefield 3 edustaa ehdottomasti paluuta kunnian vuosiin. Aivan ensimmäinen pelissä näkemäni asia oli pääni yli lentänyt oma helikopteri, joka puhalsi tyylikkäästi aseet laulaen johonkin tolppaan ja heitti voltin suoraan keskelle alla raivoavaa taistelua, jossa se parin onnettoman tappioksi myös räjähti. Eikä tämä ollut suinkaan se huipennus, vaan vasta alkusoitto.

Taivaalta sataa palavia lentokoneita, kaikkialla räjähtelee, joku on onnistunut lentämään helikopterilla maanalaiseen tunneliin ja kolmas tyyppi rakentaa rantatielle maailman suurinta miinakenttää. Tervetuloa Battlefieldiin, tämä ei ole meille erityinen päivä vaan viime tiistai.

Ei tulekaan mieleen monta peliä, joissa ällistyttävän huikea kaaos, tiukka toiminta ja riemastuttava perseily yhdistyvät näin mahtavaksi paketiksi.

Tarjolla on tylsien deathmatch-viritelmien ohella kaksi pääasiallista pelitilaa. Conquest, jossa perinteiseen Battlefield-tyyliin valloitetaan kiintopisteitä ja valutetaan vihollisten lippupinoa loppuun, sekä Bad Company –sarjasta tuttu rush. Siinä hyökkääjät yrittävät räjäyttää aina kahta kohdealuetta, jotka pamauttamalla pääsee etenemään kohti seuraavaa aluetta. Kumpikin toimii, mutta ei absoluuttisesti.

Kävi nimittäin yllättäen niin, että kun peliä on tasapainotettu 24 pelaajaa ajatellen, niin yllättäen 64 pelaajaa ei toimikaan aina ihan ongelmattomasti. Suurilla ulkoilmakartoilla tämä ei juuri ole ongelma, vaikka rehellisesti sanoen pidän niistäkin enemmän 32 pelaajalla. Mutta demossakin nähty Operation Metro ja muut ahtaat kaupunkikartat muuttuvat suoranaisiksi helveteiksi, joissa peli degeneroituu hirveäksi kranaattikämppimiseksi eikä taktisesta pelaamisesta ole tietoakaan.

Kaikki kartat eivät myöskään toimi yhtä hyvin molemmissa pelimuodoissa. On ihan selvää, että osa on suunniteltu selvästi conquest-kartoiksi, osa taas rush-kartoiksi. Jossain vaiheessa joku on kuitenkin keksinyt, että kaikkien pelitilojen täytyy toimia kaikilla kartoilla ja tässä siis olemme.

Mutta on DICEllä tehty peliliikkeitäkin: rush-pelitilan MCOM-kohteita kun ei voi enää tuhota taloa päälle kaatamalla tai räjäyttämällä, vaan peli pitää voittaa virittämällä paikalle pommi ja puolustamalla sitä kunnes paukahtaa. Tästä jo yksistään iso peukku.

Muutenkin pidän tehtyjä tasapainotuksia onnistuneina. Vaikka kartasta riippuen käytössä onkin jos jonkinlaista ajoneuvoa, yksikään niistä ei ole koko taistelukentän kuningas, vaan kaikilla on omat hyvät ja huonot osa-alueensa. Eivät ne toki tasapainossa ole, mutta tästä on hyvä lähteä rakentamaan kohti parempaa huomista. Sellaista, jossa yksi hävittäjäkuski ei tuhoa uudelleen ja uudelleen koko vastustajan tiimiä viiden sekunnin välein.

Pirullisen hauskaa

Tasapainotusta kaivattaisiin ehkä yleisesti muutenkin, sillä ei mennyt montakaan päivää siihen, että Battlefield 3:n monipuolisesta progressiosysteemistä oli arvottu esiin ne selkeästi parhaat aseyhdistelmät. Tarjollahan on niin uutta mutkaa kuin kiinni pultattavaa lisäosaakin sekä tappojen, että oikein tiimipelaamalla saatujen pisteiden kautta.

Ongelma onkin siinä, että juuri nyt muutama yhdistelmä on aivan ylivertainen kaikkeen muuhun verrattuna. Ja yhdistävä tekijä niille on IRNV-pimeänäkötähtäin, joka muuttaa omistajansa predatoriksi. Hirveän kauas näkevä tähtäin valaisee vastapuolen pelaajat joulukuusen tavoin ja sitten sniputellaan kiven takaa paistavia varpaita laserin tarkkuudella. Hauskaa? No onhan se itse asiassa, mutta toisaalta jos IRNV-tähtäintä ei löydy, se on vähän tyhjä arpa. Eiköhän tähänkin parannusta vielä tule.

Niin – enkä muistanut vielä puhua edes Battlefield 3:n ulkoasusta. Se on tietenkin suorastaan taivaallinen. Tältä osin uskon hyvin, että pääalustana on ollut PC, sillä löytyipä koneesta miten reteää rautaa tahansa, Battlefield 3 ottaa siitä täyden hyödyn irti.

Mutta ilahduttavasti konevaatimukset eivät ole niin ylitseampuvia kuin voisimme kuvitella. Neliydinprosessori ja moderni näytönohjain saavat jo aikaan sujuvan pelikokemuksen, jolla voi näyttää keskisormea konsolipelaajille.

Vielä hehkeää grafiikka tärkeämpi tunnelman tekijä on tietenkin äänimaailma, jonka on perinteiseen tyyliin pelialan parasta tasoa. Aseissa on munaa Ron Jeremyn verran ja kunnon kuulokkeilla tai kaiuttimilla koettuna Battlefieldin taistelukenttä on oikeasti ahdistava paikka hirvittävän metelinsä johdosta.

Tämä mieletön immersio onkin yksi osa siitä yhtälöstä, jonka tuloksena on ”Miikka jäi koukkuun”. Muita tekijöitä ovat se jo mainittu kaaos, sekä yksinkertaisesti pirun hauska peruspelattavuus. Olinpa sitten Stingerini kanssa helikopterijahdissa, makaamassa tiimikaverien kanssa rumputulelta suojassa tai jyräämässä IT-panssarillani vastustajiani suoraan helvettiin, Battlefield 3 on aivan riemastuttava peli.

Objektiivisesti tarkasteltuna siitä löytyy pientä naputtamista, mutta suurin osa ongelmista on joko sellaisia, että DICE tulee ne varmasti korjaamaan, tai sellaisia, että ne vain ovat osa sitä Battlefield-kokemusta, jota rakastan.

Jouduin silti miettimään peukkuani pitkään ja hartaasti, sillä yksinpeli on jos nyt ei fiasko, niin ainakin pettymys. Mutta pitäisikö sen olla? Battlefieldithän ovat moninpelejä, eikä niissä ennen ollut edes yksinpelitiloja ennen Battlefield 2: Modern Combatia (2005, PS2, Xbox, Xbox 360) ja Bad Companyä (2008, PS3, Xbox 360). Kun peli edelleen on selvästi kehitetty moninpeli mielessä – sanoo joku PR-osaston jarmo mitä sanoo – olisiko oikein sakottaa siitä, että kylkeen pultattu ylimääräinen pelitila ei toimi emopelin tavoin?

Nyt liikutaan jo melkoisen arvosteluteorian hämärillä vesillä, mutta sanotaan vaikka näin: jos minun ei olisi arvostelua varten niin pitänyt tehdä, tuskin olisin edes Battlefield 3:n yksinpeliä käynnistänyt. Minulle Battlefield on moninpeli ja erinomainen sellainen. Jos itse arvostat yksinpeliä enemmän, kumita henkisesti peukku tekstistä ja odottele alennusmyyntejä.

Toim. huom: Konsoliversiosta pohjalta julkaistaan vielä erillinen mielipide, jahka sitä on testattu huolella. PC-versio tuli tällä kertaa testattavaksi ensimmäisenä. -JOK

Toim. huom 2: Jutun perästä löytyvän gallerian kuvat ovat paria luonnosta lukuun ottamatta kaikki PC-versiosta.

Lue myös: Battlefield 3 -haastattelussa DICEn ykkösjehu

Toinen mielipide (Xbox 360)

Battlefield on omissa kirjoissani outolintu. Olen enemmän tai vähemmän niitä miehiä, jotka odottavat peliltään ensin vankkaa yksinpeliä, ja vasta sen jälkeen tiukkaa moninpeliä. Jos ensimmäinen toimii, toisen puutteet eivät enää harmita. Toisaalta, jos yksinpeli mättää jaksan vain harvoin vaivautua opettelemaan moninpelin kommervenkkejä.

Toisin on Battlefieldin kanssa. En uskaltaisi edes laskea montako tuntia elämästäni on käytetty rynkky ojossa virtuaalisilla areenoilla riehumiseen. Saati montako hävittäjää olen vienyt tonttiin vain sekunteja nousun jälkeen. Battlefield vain toimii, ja se toimii paremmin kuin Call of Duty. Ainakin moninpelissä. Suurilla areenoilla on lupa joskus hengittääkin, toisin kuin Modern Warfaren ADHD-putkijuoksukentissä jossa joku on jatkuvasti puukottamassa sinua selkään.

Siksi olin lievästi huoestunut kun DICE alkoi mesoamaan tekevänsä kunnollista yksinpeliä. Miksi? Ketä kiinnostaa? Ei kai tämä verota moninpelin kokemusta? No ei verota, huoli pois siinä mielessä. En silti ole kovinkaan ilahtunut niistä kuudesta täysin turhasta tunnista jotka upotin siihen. Varsinkin kun pallo on tiputettu täysin yksinpelin funktion kannalta.

Tarina on niin geneerinen että sen voi ohittaa täysin. Plaa plaa terroristit jada jada venäläiset höpö höpö atomipommi. Tämän varjolla: Kävele tuohon suuntaan, ammu kaikki ketkä tulevat vastaan. En sano etteikö joka ikinen sotapeli rakentuisi samoista aineksista. Mutta ainakin ne yrittävät enemmän kuin Battlefield 3.

Siihen nähden kuinka paljon DICE möykkäsi uudesta Frostbite 2.0 pelimoottoristaan, ovat he alittaneet riman yksinpelisuunnittelussa täysin. Uusi pelimoottori osaa kyllä loihtia jos jonkinlaista efektiä ruudulle, ja piirtää valtavia karttoja. Harmi vain että koko yksinpeli on yhtä putkijuoksua. Ja kaiken lisäksi jalkaväen saappaissa. Sen yhden kerran kun pelaaja tarttuu hävittäjän puikkoihin, hän määrittelee vain ohjuksien suunnan. Pari hassua tankkitehtävää ei juuri päivää pelasta vaikka ne tarjoavatkin mukavaa vaihtelua tähtäimen läpi tuijottamiseen.

Ongelma on siinä, että vaikka eräänlainen juoni pitääkin tehtävärakenteen ja kampanjan kasassa, sen tehtävät tuntuvat silti toisistaan irrallisilta. Pahimmillaan tyhjästä syntyvät viholliset saavat tehtävät tuntumaan vain bottitaisteluilta. Ja vaikka ympäristöt vaihtuvat, juoksu putkessa on piinallisen selvää. Näennäisen vapauden illuusiossa ei onnistuta, eikä sitä oikeastaan edes yritetä.

Mutta tämä kaikki on vain harjoittelua moninpeliä varten, huutaa joku EA:n tuottaja jostain takavasemmalta. Vaan kun ei ole. Hahmoluokkien tapaa toimia ei yksinpelissä nähdä. Hävittäjälentämistä ei opeteta. Itse asiassa yksinpeli ei valmista pelaajaa mitenkään moninpeliareenalle.

DICE yritti selvästi luoda Hollywood spektaakkelin. Yksinpelin ainoa tarkoitus on kilpailla Call of Dutyn kanssa, ja kenties jonkinlainen markkinatutkimus pakotti studion koodaamaan kampanjan kasaan, jotta pelille saataisiin lisää ainakin näennäistä arvoa. Arvo noussut piirun vertaa, ja alan ymmärtämään nyt paremmin pelaajia jotka eivät koskaan edes aloittaneet yksinpelikampanjaa. Onneksi moninpelissä on aivan tarpeeksi.

Olen Lehtosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, että Moninpeliä voi kuvailla vain kaaokseksi. Hyvällä tavalla.

Ensimmäinen asia mitä teen missä tahansa Battlefieldissä, on jonkin lentävän asian etsiminen, ilmaan nouseminen ja kammottavan kamikaze-iskun tekeminen suoraan vihollisen sydämeen. Älkää kysykö miksi. Ehkä se johtuu luonteestani.

Seuraavana vuorossa on yleensä C4-räjähteen teippaaminen jeeppiin kiinni, auton ajaminen tankin viereen, kyydistä hyppääminen ja mokoman räjäyttäminen. Jos olit kyydissä niin voi voi. Ja alkuperseilyn jälkeen alan opettelemaan itse pelaamista.

Battlefield on pelisarjana ollut aina siitä tunnettu, että siinä on jokaiselle jotakin. Se on pohjimmiltaan valtava areena, täynnä toinen toistaan hauskempia leikkikaluja joiden käytön määrittelee pelaaja itse. Tämä vapauden tunne on edelleen läsnä, ja se koukuttaa kenet tahansa leikkiin mukaan.

Ja tämän kaaoksen tähden olin hieman huolissani ensi alkuun siitä että konsoliversio oli rampautettu tukemaan maksimissaan vain 24 pelaajaa. Eikä siinä vielä kaikki, myös kartat olivat pienempiä kuin PC-versiossa. Vaan huoli pois. Peukku on ja se pysyy, konsolikokemus ei kalpene tietokoneiden rinnalla muuten kuin ulkoasultaan.

Tämä johtuu laajalti hyvästä optimoinnista. Pienemmillä pelaajamäärillä kutistetut kartat tuntuvat juuri oikean kokoisilta, ja sota on läsnä joka nurkassa. Conquest ja Rush ovat myös konsolipuolella selkeästi ne pelatummat pelimuodot, deathmatchien jäädessä paitsioon. Hyvä näin, sillä parin ottelun perusteella kuolonkamppailua suosivat lähinnä kämpperit, eikä tiimityöskentelystä voi puhua.

Selkeimmät erot ovat graafiset. Xbox kärsii aika-ajoin ruudun päivityksen notkahteluista ja satunnaisesta lagista. Mutta nämä ovat pieniä ongelmia. Ohjaimen nappien suunnittelua on selkeästi pohdittu tarkkaan, ja kontrollit tuntuvat luonnollisilta konsolimiesten kädessä. Ehkäpä liiaksikin sillä PC-versio kärsii aika ajoin ”padisyndroomasta”, ja kaikki näppäinsijoittelut eivät ole aina aivan luonnollisia.

Subjektiivinen mielipiteeni on kuitenkin se, että PC-puolella 64 pelaajan taistelut tuovat parhaimmillaan kokemukseen huomattavasti lisää sitä jotakin. Valtava pelaajamäärä tarkoittaa valtavaa määrää perseilyä. Vaan kun tiimit pelaavat yhteen, alkaa tapahtua. Synkronoidusti etenevä joukkue dominoi pelikenttää täysin, ja nostaa Battlefieldin täysin omaan luokkaansa kilpailijoihin verrattuna. Luonnollisesti pääsin seuraamaan tätä spektaakkelia vain turpaan ottavana osapuolena, mutta osaan silti arvostaa sitä.

Miikan kehut pätevät myös konsoliversioon. Ja huonot puolet pysyvät huonoina. Yksinpeli on silkkaa roskaa, eikä kenenkään kannata tuhlata yli kymmentä euroa tähän jos havittelee ainoastaan yksinpelikokemusta. Mutta moninpeli rokkaa. Magnussenin kommentti, jossa hän lupaa noin 100 tuntia hupia euroa kohti ei ole kovinkaan kaukaa haettu. Tämä on moninpelibäfää parhaimmillaan.

Heikki Takala

Kolmas mielipide (Xbox 360)

Sota räiskintäpelien kuninkaasta, ainakin hypen määrällä mitattuna, käydään jostain syystä Call of Duty – ja Battlefield -sarjojen välillä. Ikään kuin markkinoilla ei olisi muitakin, jopa parempia, kilpailijoita. Tässä kamppailussa Battlefieldin PC-versio todettiin erinomaiseksi, mutta miten mahtaa sota sujua vaivihkaa pääalustaksi nousseilla konsoleilla?

Battlefield 3 näyttää PC:llä julmetun hyvältä, mutta eipä tarvitse konsoliversioidenkaan hävetä omassa sarjassaan. Nyt on panostettu visuaalisuuteen ja se, mikä ehkä laskentatehossa hävitään, peitellään taitavalla efektien käytöllä. Harvoin on sodankäynti yöaikaan ollut näin tunnelmallista.

Valitettavasti huimaava visuaalisuus ei riitä pelastamaan yksinpelikampanjaa, jonka skriptaus on ajoittain jopa turhauttavan surkeata. Osa ilmiöstä on selitettävissä taidon puutteella, eihän myöskään Bad Company 2 loistanut yksinpelillään, mutta ehkä myös leipiintyminen lajityyppiin paistaa läpi. Juuri tämän kaltaisia pelejä julkaistaan nykyään niin usein, ettei samoja teemoja pyörittelevillä elokuvamaisuutta tavoittelevilla tarinoilla tunnu olevan enää mitään uutta tarjottavaa.

Moninpeli sen sijaan toimii, alhaisemmasta pelaajamäärästä huolimatta, mainiosti. Pohjimmiltaanhan kyse on samasta pelistä kuin Bad Company 2, vain pienin muutoksin ja uusilla kartoilla varustettuna. Hätäisempi voisi tuomita pelin jopa karttapäivitykseksi, mutta sisältöä ja pieniä parannuksia riittää sen verran, että itsenäisen pelin status on ansaittu.

Tilavimmissa kentissä 24 pelaajaa on hieman liian vähän. Pääosan aikaa, etenkin kaupunkimaisemissa, tila tuntuu soveltuvan paremmin konsoleille kuin PC:n 64:lle pelaajalle. Kompromisseja on ilmeisesti tehty molempiin suuntiin. Lopputulos toimii ja viihdyttää siinä missä Bad Company 2 aikanaan, mutta uusien kenttien voimalla entistä tehokkaammin.

Vaikka yksinpeli onkin kuraa eikä kokonaiskokemus muutenkaan ole muuttunut niin kamalasti entisestä, jää viivan alle silti yksi konsolisukupolven viihdyttävimmistä moninpeliräiskinnöistä. Nautinnollisille pelitunneille ei jouduta laskemaan kovin korkeaa tuntihintaa, kun erilaisten saavutusten, parannusten ja mitalien metsästyksestä innostuu kunnolla.

Parasta Battlefield 3:ssa on se, että peli on parhaimmillaan sillä alustalla, josta itse pidät eniten. Suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että se ansaitsee peukkunsa ihan yhtä lailla konsoleilla kuin PC:lläkin.

Juho Anttila