Iron Man 2 (PS3, Xbox 360)

04.06.2010 18:30 Muropaketin toimitus

Iron Man -elokuvat ovat olleet yllättävänkin onnistuneita toimintapätkiä. Vauhtia, tehosteita ja nokkelaa sanailua. Puhumattakaan Robert Downey Jr.:n pettämättömästä karismasta. Mitäpä muuta me ikuiset teinit tarvitsisimmekaan.

Materiaali sopisi mitä parhaiten myös toimintapelin pohjaksi. Harmi vain, että ensimmäinen Iron Man teki lähes kaikkien aikojen mahalaskun. Peliin pettyneille on nyt tarjolla jatko-osan myötä hyviä uutisia. Ja sitten myös niitä vähän huonompia.

Iron Man 2 ottaa pesäeroa edeltäjäänsä jo silkalla aihevalinnallaan. Elokuvan tapahtumien seuraamisen sijaan se kertoo aivan uuden tarinan. Käsikirjoittajana häärii The Invincible Iron Man -sarjakuvaa kynäilevä Matt Fraction, minkä pitäisi tuoda tarinaan jonkin verran uskottavuutta. Sen verran leffan suuntaan kuitenkin nyökkäillään, että elokuvassakin tutut sivuhahmot ovat päässeet esiintymään rautamiehen rinnalle.

Rautamies ja Sotakone

Jännästi keskeltä tapahtumia starttaava tarina vie pelaajan taisteluun Iron Manin teknologisten salaisuuksien puolesta. Ilkiöt varastavat J.A.R.V.I.S -tekoälyn ja yrittävät rakentaa ylivertaisen nanoteknologiaa hyödyntävän rautamiesarmeijan. Tai jotain, tarinankuljetus ontuu nimekkäästä kirjoittajasta huolimatta sen verran pahasti, ettei juonesta meinaa saada otetta sitten millään.

Välianimaatiot ovat laadultaan edellistä sukupolvea ja ääninäyttely on pääosin laiskaa. Robert Downey Jr. ei ole tällä kertaa edes vaivautunut paikalle, sen sijaan Don Cheadle ja Samuel L. Jackson toistavat elokuvaroolinsa. Nimekkäät ääntelijät eivät riitä pelastamaan kiireellä kyhättyä kokonaisuutta.

Pelaaminen on jo ensimmäisestä osasta tuttua lentelyä ja räiskintää. Useimmissa tehtävissä pääsee valitsemaan hahmonsa War Machinen ja Iron Manin väliltä. Viimeksi mainitulta löytyy myös tukku erilaisia pukuja, joiden määrä kasvaa sitä mukaa, kun pelaaja niittää kultaa ja kunniaa taistelukentällä.

Tinaukkojaan pääsee myös virittelemään taistojen välillä. Tuunaaminen on kuitenkin harvinaisen vastenmielistä puuhaa, ennen kaikkea suorastaan luotaantyöntävän käyttöliittymän vuoksi. Vaikeakäyttöistä järjestelmää on tuskallista käyttää silloinkin, kun tietää, mitä tahtoisi tehdä. Viimeksi mainittukaan ei ole itsestään selvää.

Rumaa mutta kankeaa

Niin, ne hyvät uutiset? Pelattavuus ja graafinen ulkoasu on kehittynyt selvästi edelliseen, katastrofaaliseen Iron Man -peliin verrattuna. Kakkonen näyttää välillä jopa siedettävältä. Tosin siedettävältä PlayStation 2 -peliltä. Ruudunpäivityskin putoaa alle kymmenen vain silloin, kun ympärillä räjähtelee. Hahmokin liikkuu suunnilleen sinne, minne käsketäänkin. Ainakin suurimman osan aikaa.

Lähtökohdan majaillessa kellarikerroksessa ei selvällä petraamisellakaan olla kuitenkaan saatu aikaiseksi kovinkaan pätevää peliä. Mainitsin jo karun grafiikan ja hidastelun, mutta nokitan myös pelattavuudella.

Niin kauan, kun ketään ei tarvitse ampua, homma vielä toimii. Taistelutilanteessa paketti hajoaa käsiin. Kohteeseen lukittuminen on käytännössä ainoa tapa osua yllättävän lussuilta tuntuvilla aseilla. Järjestelmä toimii kuitenkin hämmentävän sattumanvaraisesti. Kohteen vaihtuminen kesken kaiken pilaa monta hyvää hyökkäysliikettä, eikä asiaa auta sekään, että väärään viholliseen lukittunut tähtäin tekee kameran käytöstä silkkaa tuskaa.

Lähitaistelu on varsinkin ilmassa kaoottista ees taas sinkoilua. Matkan päästä ammuskellessa parasta jälkeä tuntuu syntyvän, kun nyt vaan vähän rämpyttää liipasimia. Syytän tästä jo mainitsemaani lukitusjärjestelmää, joka tappaa kaikenlaisen taktikoinnin.

Onneksi se on ohitse nopeasti

Tehtäväsuunnittelussa on yritetty hakea jonkinlaista vaihtelua. Yllättävän usein joudutaan suojelemaan jotakin, oli kyse sitten lentävästä lentotukialuksesta tai kuljetuskonesaattueesta. Päräykset ovat pääosin lyhyitä ja lopulta hyvin mielikuvituksettomia. Samoja pomovastuksiakin kierrätetään surutta. Ainoastaan aivan viimeinen kenttä, joka koostuu vain yhdestä jättimäisestä pomosta, ansaitsee melkein hyväksyvän arvosanan.

Viimeinen niitti yksinpelin arkkuun on sen pituus. Tai tarkemmin sanottuna lyhyys. Rauhallisellakin tahdilla alta viisi tuntia kestävä kampanja ei pitkään lämmitä, jos lainkaan. Uusintakierrokset eivät juuri kiinnosta, vaikka Iron Manin ja War Machinen roolituksia vaihtelemalla saisikin tekemiseen hieman erilaista näkökulmaa, ainakin teoriassa. Erot ovat kuitenkin lopulta kosmeettisia.

Rautamies väistää kuitenkin tällä kertaa vältä-peukalon, joskin hiuksenhienosti. Peli on yhä hirveää kuraa, mutta verrattuna edelliseen Vältä-peukutettiin peliin on eteenpäin tultu sen verran monella osa-alueella, ettei enää voi puhua aivan täydellisestä epäonnistumisesta. Tasaisen vauhdin taulukosta katsoen Iron Man 13 voi olla jo oikein pätevä pelituote. Iron Man 2 ei sitä vielä ole, eikä sitä voi myöskään oikein suositella edes kovimmille Iron Man -faneille.

Tekijä: Sega Studios San Francisco
Julkaisija: Sega
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: DS, PlayStation 3, PlayStation Portable, Wii, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.sega.com/ironman2/
Juho Anttila

Toinen mielipide

Juho on aivan liian kiltti. Iron Man 2 on nimittäin tähän mennessä kamalin peli, joka on julkaistu tänä vuonna. Toisaalta en ole onnekseni pelannut ensimmäistä Iron Mania, joten en osaa sanoa, millainen helpotus jatko-osa on tähän verrattuna. Ehkä Iron Man 2 on mestariteos ensimmäisen rautamiespelin rinnalla. Ehkä siksi peukku ei suuntaa alaspäin.

PlayStation 3 –versiota pelatessani pelkästään peukku ei suunnannut maata kohti. Myös suunpieleni venyivät niin alas kuin vain mahdollista, enkä ollut kaukana ihmishymiöstä. Iron Man 2:n pelaaminen oli yksinkertaisesti kammottavaa – muistutus ammoisten aikojen oheispelikehitelmistä, jotka oli tehty ainoastaan helppo raha mielessä.

Jostain 1980-luvun syövereistä mieleen nousee floppielokuva Howard The Duckin lisenssipeli Adventure on Volcano Island –liitteellä. Kaverini synttärilahjaksi saamaa pökälettä oli vaikea läpäistä puutteellisten ohjeiden vuoksi. Tiettyyn pisteeseen asti toiminnassa oli itua, sitten ihmeteltiin tulivuoren juurella olisiko vielä jotain tekemistä.

Iron Man 2 on kuitenkin omalla tavallaan vielä hirvittävämpi kokemus, sillä siinä ei sinänsä ole mitään vikaa – siis tarkoitan bugia. Sen voi pelata läpi, siinä on jokin idea ja se on jopa teknisesti kelvollinen. Hahmojen kasvot ovat tosin jotain uuden ja vanhan konsolisukupolven väliltä. Tästä yhdistelmästä syntyy hahmomalleja, jotka sopisivat paremmin kauhupeleihin pelottelemaan.

Huttu ei huonoutta hälvennä

Tekijät ovat kehitelleet kaikenlaisia kikkoja peitelläkseen suoraviivaisen toiminnan. Siis suoraviivaisen siinä mielessä, että nappeja epämääräisesti hakkaamalla selviävät helposti hankalammatkin tilanteet. Saattotehtävät voivat välillä vaatia pari yritystä, mikä on tasan liikaa tämän kökön kanssa.

Ruostemiehellä retkeilyn jujuna on uusien asujen avaaminen käyttöön, präniköiden aseiden kehittely ja muu turha tilpehööri, jota masokistille tarjotaan palkkioksi jaksamisesta. Olisipa näistä jotain apua itse pelissä, mutta todellisuudessa taktikointi tavaran avulla on yhtä tyhjän kanssa. Jos saa kiksit siitä, että saa lennellä muullakin kuin tavallisella Iron Man –asulla, mikäs siinä, mutta mitään taktiilia tuntumaa tästä ei välity kotikatsomoon.

Suuri harmi sinänsä, koska molemmat Iron Man –elokuvat ovat supersankariviihdettä parhaimmillaan. Kakkonen on tosin varsin heikkoa oheispelimateriaalia hevin draamapainotteisuuden vuoksi. Ehkä olisi kannattanut tehdä seikkailupeli LucasArtsin tapaan, jolloin dialogi olisi kääntynyt mukana. Lonkalta heitetty, leffaan liittymätön juoni on silkkaa itseään, siis sitä pääsiäisherkkua.

Jos jollekin tarvitsee esitellä lisenssipeli siinä merkityksessä kuin se muistetaan ennen Batman: Arkham Asylumin kaltaisia esimerkillisiä poikkeuksia, ja miksei silloin kun Commodore oli pyöreä ruskea köntti ja Ocean synnytti liukuhihnalta lisenssisoopaa, Iron Man 2 on mitä mainion valinta. Tästä saa vihamiehelle tai ärsyttävälle sukulaismukulalle kivan lahjan.

Antti Mutta

Lisää aiheesta

Elokuva-arvostelu: Iron Man 2

Vaikka Iron Manin tuoreus on jatko-osaan tultaessa rapissut pois, on se edelleen hyväntuulista viihdettä ja kiiltävää pintaa, joka ei edes teeskentele sisältävänsä syvempiä tasoja. Silmäkarkkia kilokaupalla verkkokalvoille kauhova Iron Man 2 on poikien elokuva lähes koomisuuteen asti, eikä siinä ei ole mitään pahaa. Peltipään toista valkokangasseikkailua katsoessa ei voi kuin ihastella, miten toimivaksi kokonaisuudeksi AC/DC:n rockmusiikki, F1-autot, robotit, kauniit naiset, tuliaseet ja supertietokoneet käyttöliittymineen on saatu yhdistettyä.

Iron Man (PS3, 360)

Jos pelimaailman kirjoittamattomia sääntöjä lähdettäisiin siirtämään paperille, kunniapaikan ansaitsisi totuus siitä, että elokuvalisenssipelit ovat kamalia. Näin oli 80-luvulla, näin on edelleen ja näin tulee olemaan myös kun minä pyörin jo haudassani.

Uusin yrittäjä – ja epäonnistuja – on Iron Man, peli, joka perustuu kenties vuoden positiivisimmin yllättäneeseen elokuvaan. Filmin tuottamat hyvät fiilikset kuitenkin nollautuvat nopeasti tätä räpistelyä katsellessaan.