Black Sheep – Musta lammas
Lammasfarmarin poika (Nathan Meisterin esittämä Henry Oldfield) menettää Black Sheepin alussa isänsä ja saa kaupan päälle veljensä Angusin (Peter Feeney) keppostelun myötä elinikäisen fobian lampaita kohtaan. Vuosia myöhemmin Henry palaa kotitilalleen, jonka Angus haluaa kokonaan itselleen pyörittääkseen omia hämäräperäisiä bisneksiään. Mutkia matkaan tulee kuitenkin kahden eläinaktivistin myötä. Nämä kun vapauttavat vahingossa geenimutanttikaritsan, joka – totta kai – alkaa levittää kantamaansa tappavaa tautia niin ihmisiin kuin lampaisiinkin…
Jonathan Kingin elokuvan parasta antia on sen idea. Mitä jos yleensä niin lempeinä pidetyt lampaat sekoaisivat ja alkaisivat lahdata ihmisiä? Mukaan voitaisiin heittää vähän ihmissusi- ja zombie-elokuvista tuttuja aineksia, ja samalla kumarrettaisiin Sam Raimin ja Peter Jacksonin alkuaikojen tuotannoille. Jep, paperilla Black Sheep kuulostaa vielä hyvältä – ainakin kauhuelokuvien ystävien korviin. Siksi onkin niin suuri harmi, että matkalla ideasta valkokankaalle Black Sheep on onnistuttu ryssimään pahasti.
Ulkoisilta puitteiltaan Black Sheep on kaikin puolin mallikelpoinen työ. Uuden-Seelannin karut maisemat sopivat hyvin elokuvan miljööksi ja splatter-kohtaukset on toteutettu mallikelpoisesti. WETA:n efektimaakarit ovat tehneet lammastehosteista ihastuttavan vanhanaikaisia niin, että elokuva voisi näyttävyydestään huolimatta olla pitkälti 80-luvun loppupuolella valmistunut. Ratkaisu on oikein onnistunut, eikä lampaista muutenkaan pahaa sanaa ole sanottavissa. Ikävä kyllä, sama suopeus ei koske Black Sheepin ihmisnäyttelijöistä.
Kukaan tuskin odottaa tappajalampaista kertovalta elokuvalta koskettavaa ihmissuhdedraamaa, mutta sellaista katsojalle silti kaiken teurastamisen lomassa tarjoillaan. Henry haikailee puolet elokuvasta isukkinsa perään, vaikka katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa edes tämän persoonattomaksi jäävän pellen kohtalo, pappavainaasta nyt puhumattakaan. Pakollinen romanssikin elokuvaan on saatu, koska tällaisissa elokuvissa ihmisillä on tapana ihastua toisiinsa pakoonjuoksemisen ja tappamisen väliin jäävien nanosekuntien aikana.
Pisteeksi i:n päälle, elokuvan pääosaan nouseva Henry ”tosiköyhän miehen Matt Damon” Oldfield esittää Henryä kuin olisi koko ajan purskahtamassa itkuun. Tämä johtuu arvatenkin näyttelijäpari Danielle Masonin kuuntelemisesta. Maailman epäuskottavinta hippiaktivisti Experiencea surkeasti näyttelevän Masonin suuhun on kirjoitettu höpinää mm. chistä, feng shuista ja chakroista, luomutiloista ja ilmansaasteista puhumattakaan. Hauskaa? No ei. Valitettavasti elokuvan kaikista hahmoista lampaat eivät tunnu millään saavan tätä räpätätiä hengiltä. Experiencen kautta elokuvaan on selvästi koetettu saada jonkinlaista ekologista sanomaa, mutta jo viisi minuuttia neitiä kuunneltuaan on tervejärkinenkin katsoja valmis räjäyttämään koko maapallon pölyksi ihan vain mielenilmaisuna neidin idiotismia vastaan.
Railakkaista lähtökohdistaan huolimatta Black Sheepin huumori on matalamielistä ja suorastaan tylsää. Löysää huumoria kiskotaan hampaat irvessä mm. lampaiden piereskelystä, ihmisen ja lampaan välisestä seksistä sekä peniksestä, jonka lammas repii irti hampaillaan. Kuulinko jonkun hörähtävän huvittuneena? Ei, en uskonutkaan niin. Pari hymähdystä Black Sheep saa aikaan lampaan ajaessa auton jyrkänteen reunan yli ja miehen puolustautuessa määkivää pirulaista vastaan omalla irtipurrulla jalallaan. Sen suurempia hupailuja ei tarjolla ole.
Toisin kuin Peter Jackson Bad Tastellaan ja Sam Raimi Evil Deadillaan, ei Jonathan King ole kyennyt uudistamaan elokuvansa genreä millään tavoin. Evil Dead oli aikoinaan hyvä esimerkki siitä, mitä kaikkea pienelläkin budjetilla voi tehdä, jos elokuvan ohjaajalla on tarpeeksi hyvä visio lopputuloksesta. Black Sheep on kuitenkin muutamaa kohtausta lukuun ottamatta splatteriksi naamioitua American Pie -teinikomediaa, jonka sisältö muodostuu pissa-kakka-osaston vitseistä ja muka jänskistä säikyttelykohtauksista. Mitään uutta elokuva ei pysty tai pyri tarjoamaan.
Edes ”Taru Sormusten Herrasta” –trilogiasta tuttu WETA ei ole niin suuri taikatehdas, että olisi kyennyt peittämään Black Sheepin tyhjänpäiväisyyttä. Lammaslahtauksen sijaan kannattaakin katsoa uudelleen elokuvat, joita ilman Black Sheepiä tuskin olisi olemassa. Tällaisia ovat George A. Romeron zombie-rainat, Peter Jacksonin ”Bad Taste” ja ”Braindead”, John Landisin ”Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa”, Sam Raimin ”Evil Dead” ja Danny Boylen ”28 päivää myöhemmin”. Näillä elokuvilla on jotain annettavaa katsojalleen. Black Sheepin ansiot voi tarkistaa dvd:ltä sitten aikanaan, kun joku krapula-aamu tekee mieli puolivillaista veripalttua.
Lue myös:
