Elokuva-arvostelu: Max Payne
Aloitetaan selityksillä. Olen pelannut molemmat Max Payne -pelit läpi ja pitänyt niistä. Se vaikutti varmasti mielipiteeseeni elokuvasta, sillä järjellä ajateltuna kyseessä on tuiki tavallinen b-elokuva. Mutta silti…
Elokuva alkaa mustalla kuvalla ja ulisevalla tuulella. ”En usko taivaaseen. Uskon kipuun”, Payneä esittävä Mark Wahlberg mörisee.
Maksimi Tuska – ei, nimet eivät kuulosta yhtään fiksummilta englanniksi – on newyorkilainen poliisi, joka on vaimonsa ja lapsensa murhista järkyttyneenä siirretty pöytähommiin. Veriteosta on kulunut vuosia, mutta Payne jatkaa yhä selvittelyä.
Rikollispomon sanoin ”hän etsii sellaista, minkä Jumala tahtoo pysyvän piilossa ja se tekee hänestä vaarallisen”. Varmaan tuo jossain vaiheessa on tuntunut hienolta repliikiltä. Muu dialogi pysyttelee samanlaisella film noir/hardboiled-linjalla, mikä on sinänsä uskollista alkuteokselle, mutta valkokankaalta kuultuna ihan pöhköä.
Ja silti…
Jäyhä Mark Wahlberg sopii hyvin Payneksi, sillä vaikka ensikertalainen käsikirjoittaja Beau Thorne väittää rooliin mahtuvan tuskaa ja ahdistusta, on paljon tärkeämpää näyttää vakavalta ja puristaa liipaisinta.
Muihin rooleihin on kaivettu tuttuja nimiä – Monana nähdään Mila Kunis ja sivuroolissa Chris ”Robin” O’Donnell. Koska teksti on mitä on, ei näyttelijäsuorituksista ehkä kannata puhua tämän enempää. Uusi Bond-tyttö Olga Kurylenko vilahtaa esittelemässä alastonta selkäänsä, sillä eihän amerikkalaisessa elokuvassa voi herra paratkoon tissit paljaana kekkuloida, vaikka jengiä lahdataankin roppakaupalla.
Juoni on pääpiirteissään samanhenkinen kuin peleissä, vaikka tietenkin sitä on jonkin verran muutettu. Enkä ihan täysin ymmärrä, miksi kukaan haluaisi nähdä täsmälleen samat tapahtumat elokuvassa. Tuttuja hahmojakin on mahdutettu mukaan niin monta, että luulisi fanaatikkojen pysyvän tyytyväisenä.
Mukana on paljon kohtauksia, joissa ihmiset tapaavat ja puhuvat vain siksi, että muuten tarina ei etene. Jossain vaiheessa minulla oli niin tylsää, että huomasin kuuntelevani näyttelijän kantaman kirjekuoren päästämiä ääniä: viuh, shuh, kohh, viuh.
Lisäksi Toronton esittämässä New Yorkissa on helvetillinen sää, sillä ensin voi sataa lunta ja viisi minuuttia myöhemmin tulla kaatamalla vettä. Vaikka näyttäähän se hyvältä.
Silti…
Audiovisuaaliset palikat ovat hallussa. Elokuvan ilme ei välity kunnolla pressikuvista. Ohjaaja John Mooren ja elokuvaaja Jonathan Selan kuvakieli on varsin sarjakuvamaista: valo on jyrkkää, varjot syviä, kuvat näyttävät kaksiulotteisen litteiltä ja värivalikoimaan mahtuvat vain musta ja valkoinen. Perkussioistaan tunnistettavan Marco Beltramin musiikki sykkii bassolooppeina ja nousee usein pintaan dialogin sijaan.
Ammuskelua on loppujen lopuksi vähemmän kuin trailerin ja etenkin pelien perusteella voisi luulla. Toki ihmisiä tapetaan nopeammin kuin teatterin penkissä ehtii popkornia mutustaa, mutta lahtaamiset toteutetaan keskitetysti. Peleistä tuttua bullet time -hidastustakaan ei käytetä kuin kerran-pari, mikä toimii itse asiassa efektin eduksi.
Kaiken kaikkiaan minulle jäi jokseenkin sama olo kuin Transformersista tai Matka maan keskipisteeseen 3D:stä: luultavasti Max Payne ei ole niin hyvä elokuva kuin miltä se tuntui.
Räjähdyksiä ja pyssyjä pullottelevien lopputekstien perään on piilotettu lyhyt kohtaus, jonka kukin voi tulkita tavallaan.
Osallistu Kaistan Max Payne -elokuvakilpailuun ja voit upea fanituotepaketti!
PlusMiinusNolla
+ hengeltään sopivasti samanlainen ja erilainen kuin pelit
+ visuaalinen ilme on omaperäinen ja onnistunut
– eihän tämä oikeasti mikään hyvä elokuva ole, mutta silti…
Max Payne
(Yhdysvallat 2008)
K15
Ohjaus John Moore
Käsikirjoitus Beau Thorne, Shawn Ryan ja Sam Lake
Pääosissa Mark Wahlberg, Mila Kunis, Beau Bridges, Amaury Nolasco, Ludacris, Jason Colvin, Donal Logue
Kesto 102 minuuttia
