Elokuva-arvostelu: Pride and Glory

Alkuperäisnimi: Pride and Glory
Ohjaaja: Gavin O’Connor
Pääosissa: Colin Farrell, Edward Norton, Jon Voight, Noah Emmerich
Elokuvan pituus: 133 minuuttia
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: Joe Carnahan ja Gavin O’Connor
Elokuvan kotisivu: www.prideandglorymovie.com

Newyorkilaisten poliisiautojen kyljessä lukee Courtesy, Professionalism, Respect eli kohteliaisuus, ammattimaisuus, kunnioitus. Elokuvien maailmaan sovellettuna se tarkoittaa, että Nykin kytät eivät ole yhtäkään noista.

Pride and Glory, ylpeys ja kunnia, on fraasina selvästi jatkoa CPR-kolmikolle. Elokuvan nimen lausuu langennut poliisi, joka valittaa päätyneensä kovin kauas ylevien aatosten luota. Kerran hänelläkin oli ylpeyttä ja kunniaa, mutta ei enää.

On helppo olla samaa mieltä konstaapelin kanssa. Hän on sotkeutunut kiristyksen, huumekauppojen ja murhien verkkoon, jota Ray Tierney (Edward Norton) yrittää ratkoa. Tierneyn miehet ovat kaikki poliiseja: isä-Francis (Jon Voight) pääjehuna ja isoveli Francis Jr (Noah Emmerich) uraohjuksena. Tavallaan joukkoon voi laskea myös vävypoika Jimmy (Colin Farrell).

Osalla on puhtaat jauhot pussissa, osalla ei. Jokainen heistä uskoo kuitenkin siihen, että perheen asiat ratkotaan perheen piirissä – ja laajemmassa mittakaavassa kaikki poliisit ovat perhettä. Rayn kirkassilmäisyys on sitä luokkaa, että ennemmin tai myöhemmin hän joutuu pohtimaan, miten pitkälle oikeudenmukaisuuden perässä juostaan.

Jos tässä vaiheessa tuntuu, että Pride and Glory on stereotyyppinen pahat ja hyvät poliisit -elokuva, niin… olet oikeassa. Kaiken järjen mukaan kyseessä pitäisi olla videovuokraamon alahyllyltä löytynyt b-julkaisu, joka otetaan mukaan kun mitään muutakaan ei ole katsomatta. Käsikirjoittaja Joe Carnahan ohjasi muutama vuosi sitten Narcin, johon oli kaadettu melkoinen kasa 1970-luvun kyttäkuvien kliseitä.

Jostain syystä kuitenkin pidin elokuvasta. Kenties se johtuu siitä, että Pride and Glory näyttää ja maistuu New Yorkilta. Kenties siitä, että Emmerich tuntuu tuovansa rooliin syvyyttä, jota Nortonin ja Farrellin temput eivät tyhjennä. Käsivarakuvaus ja melkeinpä rauhalliselta tuntuva leikkaus korostavat pastissimaisuutta.

Ei tästä yhtä hienosti kasattuja kohtauksia löydy kuin We Own the Nightistä, mutta toisaalta mikään ei ole hirvittävästi viallakaan. Pride and Gloryssä tykkäsin kaupungin läsnäolon luoman fiiliksen lisäksi siitä, miten poliisien toimet tuntuvat vaikuttavan edes hitusen verran muihinkin kuin heihin itseensä. Yleensähän draamat ovat umpioita, joissa päähenkilöt kokevat mullistavia muutoksia, mutta muu maailma jatkaa raiteillaan.