Elokuva-arvostelu: Kunniattomat paskiaiset

Alkuperäisnimi: Inglourious Basterds
Ohjaaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Christopher Waltz, Melanie Laurent, Brad Pitt, Diane Kruger, Eli Roth
Pituus: 155 minuuttia / 2 h 35 min
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: Quentin Tarantino
Kotisivu: www.inglouriousbasterds-movie.com

On elokuvia, jotka tuntuvat sitä vähäpätöisemmiltä, mitä pidempään niiden näkemisestä on kulunut. Sitten on elokuvia, jotka kasvavat, joista tuntuu löytyvän merkityksiä ja sisältöä, jota ei vielä teatterissa tajunnut. Kunniattomat paskiaiset kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.

Tämä ei tarkoita, että kyseessä olisi täydellinen elokuva – jos sellaista oliota on edes olemassa. Kokonaisuus on hapuileva, osan kohtauksista voisi huoleti poistaa ja henkilöhahmoissa on sekä ali- että ylikirjoitettuja tapauksia, mutta sillä ei ole väliä.

Tällä kertaa yksityinen nimittäin voittaa yleisen 6-0. Jos sattuisin tv-kanavia selatessa keskelle Kunniattomia paskiaisia, katsoisin varmasti sillä hetkellä menossa olevan kohtauksen loppuun saakka. Luultavasti vielä seuraavankin. Jos herkkupalat ovat näin maukkaita, ketä haittaa, että ateria on epäterveellinen?

Muutama selvennys väärinkäsitysten välttämiseksi: Kunniattomat paskiaiset ei ole sotaelokuva, se ei ole uusintaversio italialaisesta Panssarijunalla helvettiin -rainasta, se ei ole toimintaelokuva eikä se ole Brad Pitt -elokuva. ”Olen ranskalainen. Minun maassani ohjaajia kunnioitetaan”, toteaa muuan hahmo. Toisaalla keskustellaan siitä, onko Goebbels pikemminkin David O. Selznick kuin Louis B. Mayer. Moisia heittoja ei sen kummemmin perustella, mutta oletettavasti niillä on jotain tekemistä Quentin Tarantinon itsetunnon kanssa.

Se siis on elokuva, jossa puhutaan paljon, puhutaan paljon elokuvista ja jossa elokuvista puhuminen voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Toisin sanoen se on Tarantino-elokuva, jonka mahdollinen merkitys ja sanoma liittynee lähinnä elokuvataiteeseen.

Viiteen lukuun jaettu elokuva alkaa otsikolla ”Olipa kerran… natsien miehittämässä Ranskassa”. Jos se ja sen jälkeen avautua maisemakuva ei ole viittaus italowesterneihin, syön hattuni. Itse asiassa koska kyse on Tarantinon rainasta, on jo pelkästään henkilöiden nimissä enemmän viittauksia selluloidin saloihin kuin poloinen arvostelija voisi ikinä yrittää keksiä. Sivuhuomio: selluloidi ei ole tällä kertaa pelkkä kielikuva, vaan olennainen osa Paskiaisten loppuhuipennusta.

Ensimmäinen luku on käytännössä yksi kohtaus, joka koostuu pelkästään kahdesta henkilöstä puhumassa toisilleen. Tai oikeammin eversti Hans Landa (Christopher Waltz) kiristää hitaasi onnettomasta maajussista pihalle tietoa tavalla, joka saa katsojan puristamaan penkin kahvoja rystyset valkoisina. Jännite Landan ja uhrin välillä on käsinkosketeltava. Sitä ei voi pelkästään leikata, vaan siitä voi tehdä tiivistettä, jonka voimalla Ilkka Remes suoltaisi kirjoja seuraavat tuhat vuotta.

Seuraavissa luvuissa tutustutaan Aldo Rainen (Brad Pitt) johtamiin paskiaisiin, joilla ei ole oikeastaan paljon väliä. Siis tarkoitan, että osa tyypeistä kyllä pääsee tekemäänkin elokuvassa jotain, mutta suurin osa ohitetaan yhdellä tai kahdella repliikillä ja leikkausten välillä tapahtuneella kuolemalla. Tärkeämpi henkilö on Shosanna Dreyfus (Melanie Laurent), joka päätyy saksalaisten keskelle ja saa ainutlaatuisen tilaisuuden kostaa perheensä kohtalo.

Tällaisen teoksen moraalia tahi kypsyyttä on kohtalaisen turha (vai turhauttavaa?) pohtia. Porukkaa kuolee, ja useimmiten se tuntuu yhdentekevältä, mutta toisinaan se kirpaisee syvältä: erään päähenkilön yllättävä kuolema kouraisee syvältä. Myös kuvat tulihelvetissä kuolevista natseista tuntuvat pahalta, mutta lähinnä siksi, että ne tuovat mieleen tuhoamisleirit ja niissä kuolleet ihmiset.

Mutta eihän Tarantino kirjoitakaan elokuvia elämästä. Hän kirjoittaa elokuvia elokuvista.

Aiheesta lisää:
Elokuva-arvostelu: Death Proof