Arvostelu: Elämäkertaelokuva Hella W tuupertuu painonsa alle

Ensi-ilta: 28.1.2011
Ohjaaja: Juha Wuolijoki
Käsikirjoittaja: Outi Nyytäjä, Juha Wuolijoki
Pääosissa: Tiina Weckström, Hannu-Pekka Björkman, Matleena Kuusniemi, Maria Heiskanen, Antti Litja, Pirkka-Pekka Petelius, Svante Martin ja Petri Manninen
Elokuvan pituus: 82 minuuttia / 1 h 22 min
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu: www.snapperfilms.com

Hella W on kummallisen päämäärätön sekasotku. Se tahtoo olla mahtipontinen epookkielokuva, tosipohjainen elämäkerta ja eeppinen kertomus kaikki vaikeudet ylittävästä päähenkilöstään. Jotain on kuitenkin mennyt pieleen elokuvan perustuksia valettaessa, sillä kaiken kivijalkana toimiva tarina on mahdottoman hutera.

Nimihenkilö Hella Wuolijoki on monien tietämä mutta harvojen tuntema, tai niin mainokset ainakin haluavat antaa ymmärtää. Tämä elokuva nostaa salaisuuden verhoa ja päästää meidät näkemään, mistä hänet on todella tehty. Hyvä niin, mutta ei sitä kyllä tajua valmiista elokuvasta. Sekavuus alkaa aivan alusta asti, jossa kaikkien maiden tiedustelupalvelut – myös omamme – kertovat kilvan Hella Wuolijoen (Tiina Weckström) vaarallisuudesta. Ahaa, tämä on siis kertomus naisesta, joka pitää puolensa suurvaltapolitiikan kiemuroissa 1900-luvun alkupuolella.

Tai ei sittenkään, koska nyt soppaan lisätään kertoja eli Wuolijoen tytär (Matleena Kuusniemi). Ahaa, tämä onkin hänen näkökulmastaan kerrottu tarina. Vai onko kuitenkin niin, että tärkeämpää on Hella Wuolijoki bisnesnaisena. Ihan kiinnostava kulma – miten hän pärjää miehisessä maailmassa? Onnistuuko hän sovittamaan yhteen perheen ja talouden?

Vaan ei sittenkään, koska kyse onkin hänen poliittisesta aktiivisuudestaan, tai ehkä sittenkin vielä yhdestä toisesta asiasta, tai jostain muusta. Outi Nyytäjän ja Juha Wuolijoen käsikirjoitus on valitettavan muodoton, ja se naksauttaa tarinan pari-kolme kertaa kokonaan uusille raiteille niin, että aiemmin käytetty näkökulma unohdetaan kokonaan.

Se on erityisen turhauttavaa, koska aineksia olisi aivan taatusti vaikka miten moneen tarinaan. Valintoja on selvästi tehty, koska ajallisesti Hella W kattaa vain reilun vuosikymmenen. Väitän, että näkökulmaa olisi pitänyt rajata yhtä rajusti. Ehkä selvin esimerkki on kolmas näytös, jonka dramaattinen idea on sinänsä kohtalaisen tehokas, mutta erittäin irrallaan kahdesta erillisestä.

Jos elokuvan rakenne on turhauttava, on sen ulkoasu suorastaan raivostuttava. Näyttelijöissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Pääkolmikko Weckström, Kuusniemi ja Valpon etsivää näyttelevä Hannu-Pekka Björkman ovat ammattilaisia, jotka selviävät tehtävästään kunnialla – mikäli heistä näkyy jotain loputtomien vinojen kamerakulmien ja savukoneen tuprautusten takaa. Hellan kirjoittamispurskaukset on kuvitettu kuivan kirjaimellisesti: loputtomasti lähikuvia kirjoituskoneesta, ja toisesta kulmasta, ja sitten toisesta suunnasta, ja sitten taas lähikuvaa kirjoituskoneesta, ja saisiko vielä lähikuvan kirjoituskoneesta tähän, kiitos?

Ei voi olla miettimättä, että ohjaaja Juha Wuolijoen suhde aiheeseensa on ollut turhankin läheinen. On haluttu tehdä ison näköistä elokuvaa ja ehkä hieman sokaistuttu sille, ettei historiallisen henkilön tärkeys vielä itsessään riitä synnyttymään kiinnostavaa elokuvaa. Siitä pitäisi rakentaa ensin poikkeuksellisen tarkkaan mietitty tarina ja sitten vielä toteuttaa se maltilla. Nyt on epäonnistuttu molemmissa.

Arvostelija: Olli Sulopuisto