He ovat paenneet oli loistava – mitä muuta jäi käteen Rakkautta & Anarkiaa -festivaalista?
Ennen festivaalia nostin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta viisi tärppiä, joiden odotin kuvausten ja/tai trailereiden perusteella olevan mitä parhaimpia. Nyt on festivaali ohi ja aika katsoa, kuinka nappiin valinnat osuivat – ja mitkä leffat todella nousivat festivaalin tähtihetkiksi.
Jos edellinen, elokuvien esittelyyn keskittyvä artikkeli on vielä lukematta tai unohtunut, löydät sen täältä:
Sex, Drugs & Taxation
ohj. Christoffer Boe, 2013
Tanskalainen draamakomedia ei pettänyt luottamusta. On tosin myönnettävä, etten kuvauksesta tajunnut tarinan perustuvan tositapahtumiin, ja että kyse on Tanskassa kaiken kansan tuntemista henkilöistä (yrittäjämiljonääri Simon Spies ja poliitikko Mogens Glistrup). Joka tapauksessa lopputulos oli loistava tasapainoilu lakonisen komedian ja elämänkerrallisen draaman välillä, ja Christoffer Boe teki elokuvalla hallitun harppauksen valtavirtaan. Itsekin festarilla vieraillut ohjaaja oli muuten haltioissaan, että ensimmäistä kertaa hänen elokuvansa näytöksessä syödään popcornia.
The Zero Theorem
ohj. Terry Gilliam, 2013
Gilliam on ja pysyy hankala hahmona määritellä. Kuten etukäteen lupailtiin, uutukainen on samaa sukua 12 apinaa ja Brazil -klassikoiden kanssa, ja etenkin sen kuvaama absurdi scifi-dystopia on erittäin kiinnostava. Samalla kuitenkin tarina tuntuu keskittyvän epäolennaiseen ja loppuratkaisu on varmasti monelle pettymys. Vaan on se joka tapauksessa Gilliamin paras elokuva 2000-luvulla (ehkä Tidelandia lukuunottamatta), ja on siistiä nähdä Christoph Waltz aiemmistaan poikkeavassa, herkässä ja haavoittuvaisessa roolissa.
The Trip to Italy
Ohj. Michael Winterbottom, 2014
Steve Coogan ja Rob Brydon jaksavat naurattaa myös kehutun ”ruokakomedian” jatko-osassa. Vertailu aiempaan on hankalaa, sillä olen nähnyt alkuperäisestä The Tripistä (2010) vain pidemmän minisarjaversion, mutta siihen verrattuna The Trip to Italy on edeltäjäänsä kevyempi, vähemmän vaivaannuttava ja ennen kaikkea hauskempi. Erityisesti Cooganin hahmosta on tehty rennompi ja vähemmän kyrpiintynyt, menettämättä kuitenkaan keskuskaksikon olennaista vastakkainasettelua.
Predestination
Ohj. Michael Spierig & Peter Spierig, 2014
Elokuva niille, jotka todella, todella rakastavat aikaparadokseja. Hieman yllättäen Ethan Hawken hahmo ei oikeastaan ollutkaan tarinan päähenkilö, ja valtaosa elokuvan kestosta vietetään melko tuntematonta, mutta erittäin pätevää Sarah Snookia seuraten. Lopputulos oli miellyttävän kimurantti ja yleisön reaktioista kuuli, että tarinan käänteet tulivat todella yllätyksenä. Scifi-trilleri niille, jotka eivät kaipaa turhaa toimintaa.
He ovat paenneet
Ohj. J-P Valkeapää, 2014
Ehdottomasti festivaalin parhaita hetkiä, ellei paras. Vuoden tarjonnasta aiemmin tsekkaamani Aikuisten poika ja Vadelmavenepakolainen ovat myös hienoja kotimaisia elokuvia, mutta harva leffa kilpailee edes samassa sarjassa Valkeapään toisen pitkän ohjaustyön kanssa. Tarina ja kerronta ovat vähäeleisiä, näyttelijäsuoritukset voimakkaita, unikohtaukset visuaalisesti huikeita ja (sen enempää spoilimatta) loppu vetää maton täysin jalkojen alta. Vuoden 2008 Muukalainen oli jo hyvä, tämä on loistava!
Muita ruusuja ja risuja
Joko vuoden R&A tarjonta oli poikkeuksellisen hyvä tai sitten onnistuin valikoimaan parhaat päältä, sillä joukkoon mahtui vain yksi oikea pettymys. Katsoin festivaalin ohjelmistosta vajaat parikymmentä elokuvaa, joten eipä mikään vähäpätöinen saavutus.
Pettymykseksi muodostui Jimi Hendrix -leffa Jimi: All Is by My Side (2013). Ymmärrän toki, että elokuva kertoi vain pienestä osasta Hendrixin elämää, mutta ensinnäkään en ymmärrä mihin tämä valinta perustui, ja toiseksi en tajua, mihin ohjaaja John Ridley pyrki tyylillisillä valinnoillaan. All Is by My Siden kerronta on pirstaleista leikkauksesta lähtien, eikä varmasti monenkaan valtavirtaleffojen katsojan mieleen. Ja mikäpä siinä, jos valinnalle olisi jokin järkeenkäypä perustelu. Yrittikö Ridley kuvata Hendrixin mielenmaisemaa? Miksi sitten Jimi jäi täysin ulkokohtaiseksi hahmoksi?
Ja toisaalta, kun aihe on varmasti suurta yleisöä kiinnostava, miksi tehdä näin selkeästi suuren yleisön intressien vastainen elokuva? Leffan epätasaiset pisteet IMDB:ssä, Rotten Tomatoesissa ja Metacriticissä kuvastavatkin sitä, ettei leffaa ole täysin ymmärretty. André 3000 on kyllä erinomainen roolissaan, sitä ei voi kiistää, mutta hänellekin jää lopulta leffassa aika vähän tekemistä.
Kehuttavaa löytyykin sitten liian kanssa: Irkkudraama Calvary (2014) oli festarin voimakkaimpia kokemuksia, korealainen trilleri A Hard Day (2013) puolestaan hauskimpia ja intensiivisimpiä. Nick Cavesta kertovaa ”dokumenttia” 20,000 Days on Earth (2014) suosittelen ennakkoluulottomasti niillekin, jotka eivät artistin ystäviä ennestään ole, kuin myös (nyt jo kiisteltyä) Lordi-dokkaria Monsterimies (2014).
Jos kuitenkin joudun yhden elokuvan nostamaan muiden yli, se olkoon He ovat paenneet. Leffa, joka olisi yhtä kotonaan Cannesissa kuin Night Visionsissa.
Teksti: Tuukka Hämäläinen
