Warhammer 40,000: Fire Warrior (PS2)
Warhammer 40,000: Fire Warrior perustuu Warhammer 40k peli-sarjaan, joka on pistänyt aikuiset miehet maalaamaan miniatyyrisotilaita ja leikkimään niillä. Fire Warrior lainaa miniatyyripelin scifi-henkistä maailmaa, mutta maalailu ja taktikointi on viskattu suunnittelupöydältä saman tien roskakoriin. Kyseessä on hyvin yksioikoinen FPS-peli, jossa jyrätään eteenpäin lahdaten vihollisia hirveällä kiukulla. Tarina pelissä toki on, mutta se on kohtuullisen pienessä roolissa. Pelaaja ottaa Kais-nimisen Tau-sotilaan hahmon. Kuten monesti ennenkin tällaisissa peleissä, kyseessä on keltanokka, joka joutuu tapahtumien keskipisteeseen.
Teknisenä taidonnäytteenä Warhammer ei ole ollenkaan hassumpi. Ruudunpäivitys on pehmeän sulavaa, osa valoefekteistä on erittäin nättejä, kuten Unreal-tyyliin toteutettu tuuletinkanavien propellit, joiden välistä siivilöityy valoa. Kenttien arkkitehtuuri on parhaimmillaan mielenkiintoista ja yksityiskohtia on riittävästi, jottei pelaajalle syntyisi tunne, että seinät koostuisivat vain harmaasta tekstuurimössöstä. Vihollisten kuolinanimaatioihin on myös nähty vaivaan ja piruparat saavatkin kaikkea muuta kuin lempeän kuoleman. Tarinaa kuljettavat välianimaatiot ovat näyttäviä, mutta toivottoman kliseisiä ja löytyypä pelistä myös mahdollisuus pelata 60:n hertsin virkistystaajuudella.
Kontrollit ovat Fire Warriorissa hyvin toteutettuja ja liikkuminen on ongelmatonta, ehkä liiankin ongelmatonta. Peli on niin lineaarinen kuin vain olla ja voi. Avoimia maastoja ei ole ja näinpä pelaaja etenee kapeilla käytävillä. Toki kaikenlaisiin labyrinttehin voisi eksyä, varsinkin kun pelissä ei ole karttaa, mutta kenttäarkkitehtuurin ja parin muun ratkaisun ansiosta pelissä ei tule ihmeemmin harhailtua. Pelisuunnittelijat olivat ilmeisesti sitä mieltä, että nykypeleissä niin yleisiä olevat stealth-ominaisuudet ja kulmien taakse katsomiset ovat neitejä varten. Ainoastaan latautuva haarniska ja pitkät aseiden latausanimaatiot hillitsevät hivenen ramboilua a’la nykyinen Kalifornian kuvernööri-ehdokas. Puzzlet koostuvat lähinnä jonkun napin löytämisestä, jotta pelaaja pääsisi ampumaan lisää oven takana olevia vihulaisia.
Yksinpelikampanja on kokonaisuudessaan ihan siedettävä ja viihdyttävä, jos pitää aivottomista FPS-peleistä. Siihen on yritetty lisätä MOHAA- ja Halo-tyyppisesti tunnetta, että pelaajan vieressä taistelee muitakin sotureita, mutta tässä ei oikein onnistuta. Osaltaan tähän pienryhmä-ratkaisuun on pyritty varmaan myös siksi, että myös miniatyyripelissä taistellaan pienissä ryhmissä. Asearsenaali on kokonaisuudessaan kohtuullisen kattava ja 17 eri asetta pitää pelaajan tyytyväisenä. 21 kenttää tarjoaa tahkottavaa tyydyttävästi, mutta koska pelissä on vain 22 eri vihollistyyppiä, itseäni ainakin alkoi samat kasvot puuduttamaan. Onneksi peliin on kuitenkin lisätty myös moninpelikivaa.
Warhammerista löytyy neljän hengen jaetun ruudun moninpelin lisäksi myös mahdollisuus pelata verkossa. Pelimoodeja on vaivaiset kolme, deathmatch, team deathmatch ja flag capture. Henkilökohtaisesti meikäläistä nyppii se, että koska konsolien online-puoli on vielä niin alussa, niin kehittäjät vetävät varsinkin PS2:n FPS-puolella sieltä, missä aita on matalin. Kolme pelimoodia ja pari hassua karttaa on oikeasti liian vähän. Siitä huolimatta neljän hengen moninpeli ja verkkopelimahdollisuus ovat kuitenkin hyvä lisä ja luonnollisesti parempi kuin ei mitään.
Kaiken kaikkiaan minun oli vaikea olla ihastua Warhammer 40,000: Fire Warrioriin. Siinä ei ole mitään sellaista, jota ei olisi nähty jo 90-luvun puolivälissä PC-puolella. En ole nähnyt pelin PC-versiota, mutta jos se ei eroa PS2-versiosta edes moninpeliominaisuuksiensa puolesta, en siihen tule koskemaan. Teknisti peli on hiottu kaikin puolin oikein hyväksi paketiksi, mutta kokonaisuus vain sattuu olemaan tylsä. Warhammer 40,000: Fire Warrior on niitä varten, jotka haluavat mutkatonta FPS-räiskintää ja ripustaa aivonsa hetkeksi narikkaan.
