Fable III (PC, Xbox 360)

17.11.2010 17:55 Miikka Lehtonen

Tekijä: Lionhead

Julkaisija: Microsoft Game Studios

Testattu: Xbox 360

Saatavilla: Xbox 360

Tulossa: PC

Pelaajia: 1, 2 (internetissä)

Pelin kotisivu: http://lionhead.com/Fable/FableIII/

Arvostelija: Miikka Lehtonen

Vallankumous! Miten hieno ja ylväs ajatus! Mieleen tulee välittömästi kuvia kaatuvista patsaista ja barrikadeilla huutavasta kansasta, joka osoittaa hirmuhallitsijalleen saaneensa vihdoin tarpeekseen tämän suorittamasta sorrosta!

Mutta mistä vallankumous saa alkunsa? Tarvitaan kipinä. Se yksittäinen tekijä, joka räjäyttää ruutitynnyrin ja muuttaa mumisevat soraäänet vapauden huudoksi. Fable III:ssa se kipinä olet sinä, mutta se on vasta matkasi ensimmäinen askel.

Fablen luonut Peter Molyneux on maineensa vanki. Miehellä on yleensä ollut tapana luvata paljon sellaista, mitä ei käytännössä pystytä toteuttamaan. Tätä päivitellessä monelta menee ohi se, että hän tekee myös hyviä pelejä, kuten Fable II:n.

Ongelmistaan huolimatta Fable II tarjosi ainakin minua suuresti viehättäneen tuntuman suuresta seikkailusta. Mies, koira ja miekka – edessä koko maailma ja kaikki sen mahdollisuudet. Okei, reunat hieman repsottivat ja pienempiä ongelmia riitti, mutta kokonaisuutena pidin Fable II:sta suuresti. Melkein suosituspeukun verran.

Miksi kerron tämän teille nyt? Siitä valitettavasta ja yksinkertaisesta syystä, että pelatessani Fable III:a, kauan odottamaani jatko-osaa tälle underground-suosikilleni, huomasin lähinnä miettiväni, miten paljon mieluummin pelaisin taas pelisarjan edellistä osaa. Ei jatko-osan kannalta ehkä se paras juttu.

Vapaus! Veljeys! Ja niin edelleen!

Fable III on jatkoa edelliselle pelille, sillä Albionin valtakunnassa on kulunut useita vuosia siitä, kun kakkososan sankari kulki koiransa kanssa pitkin sen maita ja mantuja. Hänestä tuli lopulta valtakunnan kuningas ja hän sai kaksi poikaa. Näistä vanhempi peri isänsä valtaistuimen nuoremman pelehtiessä koiransa ja lapsuudenystävänsä kanssa. Ja hetken kaikki oli hyvin.

Sitten tapahtui kuitenkin jotain selittämätöntä ja Albionin kuninkaasta tuli tyranni. Todellinen kokovartalon kanki. Albionin tehtaissa raatavat lapset, kylien asukkaat verotetaan nälkäkuoleman partaalle ja toisinajattelijat teloitetaan kylmäverisesti ja ilman oikeudenkäyntejä. Kansa kaipaa vapautta ja kun kuningas kohtelee veljeään kaltoin yhden kerran liikaa, vapauden kipinä syttyy.

Nuorempi veli pääsee yhteyteen vastarintaliikkeen kanssa, mutta aivan heti ei ole aika syöstä kuningasta vallasta, vaan ensin pitää voittaa ihmisten luottamus. Tämä tapahtuu tietenkin kiertämällä pitkin maita ja mantuja, tekemässä tehtäviä erilaisille henkilöille ja instansseille. Mutta sitä ennen pitäisi ottaa haltuun kuolleen vanhemman todellinen perintö, sillä kävi kuin kävikin niin, että sisarusparin toinen puolisko peri sankarivanhemmaltaan sankarin veren ja sitä kautta avaimet Albionin pelastukseen.

Fable III jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä tavoitellaan kruunua tehtävien ja hahmonkehityksen kautta. Noin 2/3 pelistä vievä Road to Rule –osio on tyyliltään hyvin lähellä perinteistä Fablea ja tarjoaa mahdollisuudet niihin perinteisiin harrastuksiin: humorististen tehtävien suorittamiseen, luolastojen tutkimiseen, salaisuuksien löytämiseen ja minipelien pelaamiseen.

Tällä kertaa peli ei kuitenkaan pääty lopputaisteluun, vaan kruunun saatuaan pelaaja oppii, että vallan kahva on liukas ja kruunu raskas. Erinäisistä syistä – joita en spoilereina voi tässä eritellä – kuninkaana pitää tehdä paljon kipeitä päätöksiä, jotta Albionista tulee painajaismaan sijaan vahva ja yhtenäinen kansakunta. Mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Lisäyksiä ja poistoja

Fable III on selkeästi Peter Molyneux –mallin lisäosa. Peliin on lisätty paljon pientä kivaa, jonka hyödyllisyydestä voi olla monta mieltä. Kokemuspisteitä ei oikeastaan enää ole. Niiden sijaan kun pelaaja tekee jotain, miltei mitä vain, hän kerää mystisen sankarien killan sinettejä. Tanssi tuntemattoman kanssa, sinetti. Tapa kimpussa olevat ryöstäjät, pari sinettiä. Selvitä tehtävä, kourallinen sinettejä.

Sinettejä taas käytetään vähän kaikenlaiseen. Albionin kulisseissa sijaitsee mystinen Road to Rule, henkimaailman tie, joka peilaa pelaajan nousua valtaan. Sen varrella on arkkuja, jotka sisältävät uusia kykyjä, uusia loitsuja, uusia mahdollisuuksia vaikuttaa maailmaan ja uusia vaikeustasoja minipeleihin. Ja niiden avaaminen maksaa sinettejä. Osa – kuten vaikka talojen ostamisen ja kunnostamisen mahdollistava paketti – on halpoja, kyvyt ja loitsut taas kalliimpia.

Itse en pitänyt ratkaisusta ollenkaan. Seikkailun aikana sinettejä kertyy kohtalaisesti, mutta ei tarpeeksi. Loput pitää grindata vaikkapa kiertämällä koko maailma päästä päähän leikkien taputusleikkejä ja tanssien ventovieraiden kanssa.

Tämä on vielä pieni uudistus verrattuna siihen, mitä pelin käyttöliittymälle on tehty. Tiedätte varmaan, miten peleissä yleensä avataan vaikka options-ruutu painamalla startia? Tai kartta painamalla jotain muuta nappia? No, ei Fable III:ssa. Sen sijaan start-napin painaminen vie pelaajan Turvapaikkaan (isolla T:llä), John Cleesen asuttamaan luolaan jossain toisessa ulottuvuudessa. Sen eri huoneiden avulla tehdään kaikki tekemisen arvoinen aseiden ja vaatteiden vaihtamisesta aina kartan katseluun.

Osa tästäkin uudistuksesta toimii. Aseiden ja vaatekokonaisuuksien hallinta toimii ihan hyvin, mutta jos haluan katsoa nopeasti kartalta mihin minun pitikään mennä tai lukea uusimman questini kuvauksen, en todellakaan halua sitä varten siirtyä toiseen ulottuvuuteen ja kävellä sitten käpistelemään kummituspöytää.

Muuten Fable III onkin, kuten amerikkalaiset kollegani sanoisivat, some Fable-ass Fable. Fablea siis pursuaa ovista ja ikkunoista. Huumori on pieru-väritteistä, taistelu hyvin simppeliä ja vaikeustaso mallia mega-casual. Pelissä on achievement, jonka saa kun pelaa pelin läpi kuolematta kertaakaan taistelussa. Ei tullut edes hiki ja achievementien yleisyyttä valvovien sivujen perusteella ei tullut oikein muillekaan.

Mukana on paljon pienempiäkin säätöjä ja uudistuksia, jotka piristävät ja parantavat peliä ihan kivasti, eikä tehtävissäkään ole oikein suurempaa valittamista. Kuninkaaksi nousu toimi ihan perinteiseen Fable-tyyliin sujuvasti, joskin sen kaiken helpotuksen ja virtaviivaistamisen myötä pelistä on tullut vähän turhankin puikula. Mutta kuninkaana olo, se muuttaa kaiken.

Varoitus: pieniä spoilereita

Nyt on pakko puhua hieman pelin tarkemmista käänteistä, mutta yritän tehdä sen hienovaraisesti. Fable III:n viimeinen kolmannes on nimittäin sen verran raflaavasti eroava kokonaisuus, ettei sitä voi sivuttaa pelkällä sivulauseella. En pureudu silti yksityiskohtiin, joten juonenkäänteet jäävät jokaisen itse selvitettäviksi.

Kun pelaaja on noussut valtaan – mihin minulla meni aikaa rapiat 20 tuntia – peli muuttuu melkoisesti. Valtaan noustessaan pelaaja tekee erinäisiä lupauksia erinäisille tahoille ja kun kruunu on laskettu hänen kiehkuroilleen, on aika joko pitää tai pettää lupaukset.

No helppo homma, tokihan ne pidetään, eikö? No ei välttämättä. Kuningas saa nimittäin 365 päivän deadlinen, jonka aikana valtakunnasta pitäisi tehdä jämerä ja yhtenäinen yksikkö tai muuten hukka perii. Yhtenäisyys maksaa 6,5 miljoonaa kultarahaa ja Albion on jo lähtökohtaisesti aivan persaukinen.

Valtakuntaa piiskataan kuntoon tekemällä päätöksiä siitä, pidetäänkö aiemmat vaalilupaukset vai hylätäänkö ne Yhteisen Hyvän nimissä. Tarjolla on siis moraalisia valintoja, jotka ovat kirjaimellisesti tasoa ”pistätkö lapset orjatyöhön ammustehtaalle vai täysihoitoon unelmakouluun”. Jos valitset hyvän vaihtoehdon, rahaa palaa ja joudut paikkaamaan persneton omasta pussistasi odottamalla, kun toivottavasti ostamasi talot ja kaupat tuottavat rahaa. Itse ratkaisin ongelman jättämällä Xboxin päälle pariksi yöksi.

Ikään kuin tämä ei vielä olisi tarpeeksi tympeää, kunkkuna ollessa pääsee aina vaikuttamaan pariin asiaan kerrallaan ja sitten kalenteri hyppää eteenpäin joitain kymmeniä päiviä. Muistatteko, miten Fable II:ssa aina ilmaistiin todella hyvin, milloin pelaaja oli saavuttamassa tarinassa pisteen, josta ei enää ollut paluuta? No, Fable III ei tee niin.

Kalenteri raksuttaa, aikaa on jäljellä vielä 120 päivää… ja sitten onkin aivan yllättäen lopullisen tilinselvityksen aika. Mihin se vuoden viimeinen kolmannes hävisi?! Ilkeä ääni takaraivossani kuiskuttaa, että DLC:n mustaan aukkoon, mutta toivottavasti niin ei ole. Se kun olisi se ruskea kirsikka jo muutenkin ruskehtavan kakun keskellä.

Lyhyesti sanottuna pelin viimeinen kolmannes on siis pettymys. Jos lähdet sen pariin ilman yllä olevaa infoa, niin luvassa on todella ikävä kakkakepponen: peli näet automaattitallentaa yhteen paikkaan ja usein, joten kun 120 päivän hyppy yllättää sinut pöksyt kintuissa, se on uuden pelin paikka.

Spoilerit ohi

Ennen lopullista tuomiota pari irtohuomiota. Fable III ansaitsee erityismainninan ääninäyttelystään. Rooleihin on haalittu John Cleesen ja Stephen Fryn kaltaisia brittilegendoja, jotka vetävätkin hommansa niin hyvin, kuin ammattilaisilta voisi toivoa. Huikeaa settiä, jonka ansiota suuri osa pelin charmista on.

Toinen osa-alue, jossa parannetaan edelliseen verrattuna on co-op, joka toimii vihdoin kuten sen pitäisikin. Pelaaja voi nyt viedä oman sankarinsa muiden peliin tienaamaan rahaa, kokemusta ja achievementeja ja parivaljakko voi nyt liikkua vapaasti samalla kartta-alueella. Co-op-pelaajaa ei siis ole sidottu vetävän pelaajan näkökenttään, kuten ennen. Tästä iso peukku.

Fable III olisi siis viittä vaille melkein yhtä hyvä peli kuin edeltäjänsä. Itse en juuri saanut huumaa pelin uudesta, entistä yksinkertaistetummasta tyylistä, vaan jäin kaipaamaan Fable II:ta, jossa mielestäni saavutettiin ihanteellinen tasapaino perinteisemmän seikkailun ja sujuvuuden välillä.

Ja tämä oli siis ennen sitä ylläolevaa viimeistä kolmannesta, joka kannattaa oikeasti lukaista. Elämä kuninkaana hujahti lopulta ohi parissa tunnissa – jos siis niitä Xboxin hiljaisia, yksinäisiä öitä ei lasketa. Sitten olikin lopputekstien paikka. Vaikka loppu onkin ihan mukavan koskettava ja toimiva, se viimeinen kiskaisu jätti pahan maun.

Eihän se toki peliä pilaa, mutta kokonaisuutena se on osoitus siitä, että Fable on menossa väärään suuntaan. Todella alkeellisia moraalisia valintoja, hieman aiempaa rajoittuneempaa seikkailua ja reipas annos pieruhuumoria. Ihan kiva, mutta itse pidän edelleen Fable II:ni.