Uskonnollista fanatismia. Fundamentalismia. Masokismia. Kidutusta. Orjuutta. Ja häkkilintu. BioShock Infinite.

JOK jatkaa BioShock Infinite -pelin saloihin sukeltelua ensikosketuksen toisessa osassa. Mitä kaikkea pelimaailmasta oikein löytyykään, kun vähän verhoa raottaa?

Häikäisevän steampunkahtavan visioinnin ja tajunnanräjäyttelyn lomassa sitä myös tuijottaa ihastuneena kaupungin värikylläisiä ja elämäntäyteisiä katuja. Ihmiset kuljeskelevat ja juttelevat, lapset leikkivät ja se karnevaali. Voih, se karnevaali, miten ihmeellinen se onkaan. Tekijät ovat todellakin turboboostanneet mielikuvitustaan rakentaessaan ympäristön, joka loitsii pelaajan ympärille ihastuttavan kuvaelman 1900-luvun alun iloisesta elämästä, joka on kuin suoraan Pariisin ja Länsi-Euroopan historiallisilta kaduilta. Tyylikkäitä herroja, kauniisti pukeutuneita ladyjä, värikkäitä julisteita ja riemukasta leikkiä.

Ja siinä samalla… Hienoisia, pienoisia viitteitä siitä, että ihan kaikki ei ole ehkä ihan normaalia.

Ja sitten aivan yhtäkkiä paratiisi muuttuu. Pelaaja on ensin nauttinut ihastuttavasta ja odottamattomasta kuvaelmasta ympärillään, totutellut pelin kontrolleihin ja saanut jo ensimmäisen plasmidinsa – siis tietenkin vigorin, anteeksi – jolla voi vaikuttaa aluksi koneisiin ja myöhemmin ihmisiinkin. Ja sitten sitä vain tajuaa, että tämä yhteiskunta on melkeinpä liian utopistinen. Liian kaunis. Kaikki ovat kauniita, yläluokkaisia ja valkoisia. Eedenin kulissien raottuessa ensimmäisen kerran kunnolla pelaajaa lyödään kasvoihin alemman työväenluokan ja eriväristen epäkansalaisten alistetulla, orjuutetulla tilanteella, jolloin rauhallinen käyskentely muuttuu liki paniikinomaiseksi ja hämmentäväksi räiskintämatkaksi katujen halki.

Lue koko artikkeli: BioShock Infinite -ensikosketus: Paratiisista on vain askel helvettiin (osa 2)