Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 4/8: Angelina Jolien ensimmäinen Tomb Raider jättää ristiriitaisen tunnelman
Muropaketin sarjassa arvostellaan kahdeksan suurinta ja tunnetuinta video- tai tietokonepeliin perustuvaa elokuvaa. Uusi arvio on luvassa aina sunnuntaisin. Neljäntenä vuorossa on ensimmäinen Tomb Raider -filmatisointi 18 vuoden takaa.
Edesmenneen Core Design -studion luoma Tomb Raider (1996-) on niitä pelisarjoja, joiden elokuvaversio oli alusta asti vain ajan kysymys. Pelisankari Lara Corftista tuli jo 1990-luvun puolella yksi ikonisimmista pelihahmoista, ja pelit ammensivat suoraan Indiana Jones -leffojen arkeologiseikkailuista, joten lähtökohdat olivat lupaavat.
Tuottajat seurasivatkin sitten Lara Croftin esimerkkiä, eivätkä todellakaan panoksia säästelleet. Päätähdeksi hankittiin juuri Oscarin voittanut Angelina Jolie, ohjaajaksi buukattiin toimintaklassikko Con Airilla (1997) uransa avannut Simon West, ja budjettiakin varattiin peräti 115 miljoonaa dollaria – siis enemmän kuin samana vuonna ilmestyneillä Muumion paluu ja Taru Sormusten herrasta: Sormuksen ritarit -seikkailuilla.
Panostus myös kannatti, sillä Lara Croft: Tomb Raiderista tuli kohtuullinen menestys, joka poiki yhden jatko-osankin. Ja täytyy myöntää, ettei elokuva edes 18 vuotta myöhemmin ole mitenkään katselukelvoton.
Käsikirjoitukseen ammennettiin aineksia pelisarjasta, mutta tarina ei seuraillut yhtäkään peliä orjallisesti. Täten valkokankaalla ei siis nähty Lara Croftin ja Tyrannosaurus rexin yhteenottoa, mikä on tavallaan sääli.
Tarina käynnistyy, kun arkeologi-isänsä (Jon Voight) perinnöllä makeasti elelevä Lara Croft saa tietää mystisestä kellosta, joka alkaa tikittää planeettojen ollessa oikeilla asemissa. Pian Laran kannoilla on itse Illuminati, lakimieheksi itseään kutsuva Manfred Powell (myöhemmin Game of Thronesista tunnettu Iain Glenn), sekä toinen haudanryöstäjä Alex West (Daniel Craig), ja kosmisia voimia jahdataan Kambodžan viidakoista aina Siperian tundralle.
Tyhjänpäiväiseksi osoittautuvalla toimintakohtauksella alkava Lara Croft: Tomb Raider käynnistyy oudon hitaasti, ja oikeastaan vasta ensimmäiseen hautakammioon päästessä tarina alkaa pitää otteessaan. Loppuosa elokuvasta toimiikin sitten ihan hyvin, kaikkine hönöyksineenkin.
Ensimmäinen Tomb Raider -elokuva on kiistatta turhan simppeli ja paikoin hidas, mutta silti ihan katselukelpoinen seikkailu. Nykyperspektiivistä sillä on ehdottomasti ongelmansa – alkaen yksiulotteisen päähahmon esineellistämisestä ja päättyen alkuperäisasukkaiden mystifiointiin – mutta jos näiden ohi pystyy katsomaan, on elokuva valtaosin viihdyttävä.
Angelina Jolieta kehuttiin aikanaan Tomb Raiderin rooliin sopivana näyttelijänä, mutta oikeastaan hänen roolisuoritustaan on vaikea arvioida. Jolie joutuu ensinnäkin näyttelemään hieman epäuskottavalla brittiaksentilla, ja toiseksikin Lara Croftille ei anneta elokuvassa juuri mitään emotionaalista syvyyttä. Jolie ei siis ole huono, mutta hahmo on kirjoitettu todella tylsästi.
Ei sillä, että muutkaan roolihahmot mitään kolmiulotteisia olisivat. Ainoastaan Daniel Craigin hahmoon liittyy mitään kiinnostavaa ristiriitaa, ja veijarimaisesti virnistelevä Craig tarjoaa helposti elokuvan parhaan suorituksen. Tai ehkä olen vain iloinen nähdessäni pitkästä aikaa elokuvan, jossa Craigia tuntuu kiinnostavan paskan vertaa. (Ja kyllä, viittaan nyt tuoreimpiin Bond-leffoihin.)
Ilahduttava yllätys Lara Croft: Tomb Raiderissa on se, että monet tehosteet on vielä 2000-luvun vaihteessa tehty fyysisesti. Elokuvan yliluonnolliset viholliset edustavat valitettavasti ajalleenkin heikkoa CG-tekniikkaa, mutta ainakin lavasteet ja monet toimintakohtaukset on tehty ”oikeasti”. Tämän vuoksi elokuva ei tunnu samalla tapaa vanhentuneelta, kuin esimerkiksi aiemmin arvostelemani Silent Hill (2006).
Ajankuvaa tarjoilee CG-tehosteiden lisäksi elokuva yksinkertaisesti kammottava musiikki. Graeme Revellin (mm. Daredevil, Sin City) elektronisen musiikin potkiessa toiminnan taustalla on täysin mahdotonta ajatella Laran tai kenenkään muunkaan olevan minkäänlaisessa vaarassa. Kuin pisteenä i:n päälle loppumusiikiksi on päätynyt Basement Jaxxin hitti Where’s Your Head At, jota en olisi kaivannut päähäni soimaan.
Lopulta koko elokuvasta jää ristiriitainen tunne. Sillä on hyvätkin hetkensä, ja kevytmielinen seikkailu on ihan viihdyttävää, mutta samalla elokuva ampuu itseään jalkaan pahvisilla hahmoilla, hitaalla käynnistyksellä, PG-13 -ikärajan sallimalla (verettömällä) väkivallalla ja hirveällä taustamusiikilla.
Vuoden 2018 Tomb Raider (jolle annoin ehkä turhan innokkaan arvion heti ensi-illan jälkeen) paransi tästä kieltämättä monella osa-alueella. Se ei tarkoita, etteikö Lara Croft: Tomb Raider olisi edelleen katsomisen arvoinen, jos kaipaa helppoa viihdettä tai Daniel Craigin hymyä.
LARA CROFT: TOMB RAIDER
”Lara Croftin ensimmäisen seikkailun katselee kyllä sujuvasti, mutta ei se kriittistä tarkastelua kestä.”
Seuraavaksi käsittelyyn joutuu Street Fighter (1994). Sen arvio julkaistaan Muropaketissa sunnuntaina 10.11.2019.
