Arvostelu: Crash Bandicoot N. Sane Trilogy tuntuu vanhanaikaiselta, vaikka remasterointi onkin kelpo työtä
Crash Bandicoot N. Sane Trilogy -pelikokoelma kääntyi viimein PlayStation 4:ltä useammille alustoille. Paketti tarjoilee helpotusta nostalgianhimoisille pelaajille, mutta uudelle pelaajasukupolvelle kolmen ensimmäisen Crash-pelin paketti jää varmaankin pettymykseksi.
Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: Vicarious Visions / Julkaisija: Activision / Saatavilla: PC, Xbox One, PlayStation 4 & Nintendo Switch / Testattu: Xbox One / Pelaajia: 1 / Ikäraja: 7 / Peliä pelattu arvostelua varten: 12 tuntia
Crash Bandicoot oli aikanaan alkuperäisen PlayStation-konsolin lippulaivasarjoja, mutta nyt pussimäyrä on viettänyt pitkään hiljaiseloa. Ei siis mikään ihme, että Naughty Dogin kehittämät pelit haluttiin elvyttää uudelle sukupolvelle, mihin pestattiin aikanaan Game Boy Advancen Crash-pelejäkin kehittänyt Vicarious Visions -studio.
Crash Bandicoot N. Sane Trilogy ilmestyi reilu vuosi sitten yksinoikeudella PlayStation 4:lle, ja nyt se käännetty viimein myös Nintendo Switchille, PC:lle ja Xbox Onelle, jonka versioon tämä arvio perustuu. Kokoelma sisältää pelit Crash Bandicoot (1996), Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back (1997) ja Crash Bandicoot: Warped (1998), sekä kaksi bonus-tasoa: Stormy Ascent, joka leikattiin aikanaa ensimmäisestä pelistä ”liian vaikeana”, sekä kokonaan uusi taso ”Future Tense”, joka on lisätty kolmanteen peliin.
Päällisin puolin N. Sane Trilogy on oivallinen paketti. Vicarious Visionsin ”remasterointi” ei tarkoita pelkkää kasvojenkohotusta, vaan kaikki pelit on rakennettu uudelleen alusta alkaen. Lopputulos näyttää pirun hyvältä, ja Crash-kokoelma on varmasti pelihistorian näyttävimpiä uudelleenjulkaisuja, joka onnistuu silti päivityksistä huolimatta säilyttämään alkuperäisten pelien tyylin. Kaikki vain on yksityiskohtaisempaa, elävämpää ja komeampaa.
N. Sane Trilogy onnistuukin visuaalisesti samassa, kuin talvella ilmestynyt Shadow of the Colossusksen remasterointi: peli näyttää ja kuulosta siltä, millainen se on pelaajien muistoissa.
Aika kultaa muistot kuitenkin myös monessa muussa mielessä. Siinä missä Crash Bandicoot -pelit olivat aikanaan innovatiivisia tasohyppelyitä, tuntuu niiden pelityyli näin pari vuosikymmentä myöhemmin auttamattoman vanhentuneelta.
Ensimmäiset kolme Crash-peliä ovat ns. ”klassisia tasohyppelypelejä”, joissa peli on jaettu selkeästi rajattuihin tasoihin, ja jotka suoritetaan enemmän tai vähemmän lineaarisesti. Tasoilla kerätään hedelmiä, vältellään vihollisia ja pistetään laatikoita tuhannen päreiksi. Elämiä on rajattu määrä, mutta niitä voi kerätä tasoilta ja bonus-alueilta, ja lisäksi joka tasolta löytyy muutamia lisähaasteita, jotka vaihtelevat naurettavan helpoista painajaismaisen vaikeisiin. Muutaman tason välein myös mitellään boss-vastustajia vastaan.
Tarinaa peleissä on vain nimeksi. Paha Dr. Neo Cortex yrittää kussakin pelissä jotakin kurjaa, ja vain Crash Bandicoot ja hänen siskonsa Coco voivat häntä estää. Vicarious Visionsin peleissä Cocosta on tehty pelattava hahmo kaikkiin kolmeen peliin, mutta mitään varsinaisia eroja hahmojen välillä ei ole.
Koska Crash-pelit kehitettiin yli 20 vuotta sitten PS1:n erittäin rajalliselle kapasiteetille, tuntuvat pelien tasot nyt pahimmillaan klaustrofobisen ahtailta. Samoin pelityyli, jossa on käytännössä yksi tapa edetä ja se vaatii runsaasti taitoa, erehtymistä ja useita yrityksiä, tuntuu vuonna 2018 arkaaiselta. Väittäisin, että melkein kaikki AAA-tason nykypelit tarjoavat enemmän liikkumavaraa ja vaihtoehtoja.
Ensimmäinen peleistä on tässä suhteessa pahin, sillä se etenee tasolta toiselle täysin lineaarisesti – jos yhdellä tasolla on liian vaikea kohta, et käytännössä voi jatkaa pelaamista. Ainoa vaihtoehto on grindaamalla hamstrata lisäelämiä joltakin helpolta tasolta, tallentaa ja yrittää uudelleen.
Kurjuutta lisää se, että ensimmäinen peleistä on pelikokoelmassa kiistatta vaikein. Aloituskynnys on ehdottomasti matalin kolmannessa pelissä, ja kokemattoman tasohyppelijän kannattaakin lähestyä pelejä takaperin, viimeisestä aloittaen. Tässä taas on se huono puoli, että ensimmäinen peleistä on kaikin puolin alkeellisin. Siinä on olennaisesti vähemmän pelillisiä ominaisuuksia, tasot ovat keskenään todella samankaltaisia ja niiden keskellä on usein yksittäisiä, sietämättömän vaikeita kohtia.
Haastava N. Sane Trilogy on noin muutenkin, ja esimerkiksi ihan tavallisten hyppyjen suorittaminen on tehty haastavammaksi tavalla, joka ei mielestäni vastaa alkuperäisiä pelejä. (Kehittäjät myönsivätkin tämän PS4-version ilmestyttyä viime vuonna.)
Uskollisuus alkuperäisille peleille kääntyy myös helposti pelikokemusta vastaan, mikä näkyy huonoimmalla mahdollisella tavalla Crash Bandicoot 2:n jetpack-tasojen kontrolleissa. Ohjausjärjestelmä, jossa vasen analog-tatti liikuttaa Crashia vertikaalisessa ja horisontaalisessa suunnassa, ja eteen ja taakse täytyy liikkua erillisistä painikkeista, on aivan järjettömän epäintuitiivinen, eikä sille tarjota mitään vaihtoehtoja. Pelisuunnittelun typerimmä ja vanhentuneimmat ratkaisut olisi voinut suosiolla jättää historiaan.
Pelikokemuksen nurikurisuutta lisää se, että boss-taistelut ovat hämmästyttävän helppoja suhteessa tavallisiin tasoihin jokaisessa pelissä. Testissäni hinkkasin Crash Bandicoot 2:n viimeisiä tasoja hampaat irvessä, mutta pelin viimeinen boss-taistelu meni läpi parissa minuutissa vain yhdellä epäonnistumisella.
Hardcore-pelaajille N. Sane Trilogy tarjoaa kuitenkin myös lisähaastetta. Ainakin toisen pelin bonus-jalokivien eteen saa nähdä ihan oikeasti vaivaa, ja tasojen nopeimmista läpäisyajoista voi kilpailla myös kansainvälisellä leaderboardilla. Tämä onkin ainoa moninpelillinen elementti koko paketissa, sillä ensimmäiset Crash-pelit olivat ja ovat yhä puhtaasti yksinpelejä.
Crash Bandicoot N. Sane Trilogy on ristiriitaisia tunteita herättävä paketti. Kaikkia kokoelman pelejä aikanaan PS1:llä pelanneena palasin mielelläni niiden pariin, ja peleissä onkin paljon samaa fiilistä kuin silloin muinoin. Xbox One -versio on myös tehty huolella, enkä 12 tunnin pelailulla onnistunut löytämään siitä vikoja tai bugeja, ja tasotkin latautuvat erittäin nopeasti.
Samalla tuntuu, että aika on auttamattomasti ajanut näiden pelien ohi, ja kokoelma ratsastaa vahvasti nostalgiantunteella. Tämän vuoksi veikkaan, että 2010-luvulla pelaamisen aloittaneet tulevat tuskin Crash-kokoelmasta innostumaan. N. Sane Trilogy on juuri minun kaltaisilleni, lapsena tai teini-ikäisenä Crash Bandicootia pelanneille suunnattu ”blast from the past”, kuten jo pelin introssa todetaan.
Voisi arvella, että Crash-trilogialla Activision yrittää nostaa vanhan franchisen markkina-arvoa jotakin tulevaa, uutta peliä varten. Toivoisin kuitenkin, että mahdollisessa uudessa Crash-pelissä jatkettaisiin rohkeasti nykyaikaisten pelien viitoittamalla tiellä, eikä toistettaisi vanhoja kaavoja. Jää nähtäväksi, jääkö myös syksyllä ilmestyvä, hyvin samankaltainen Spyro the Dragon -kokoelma samalla tapaa vanhempien pelaajien nostalgiaherkuksi.
Lopuksi täytyy kuitenkin sanoa, että olisihan se ”ihan kiva”, jos Vicarious Visions buukattaisiin päivittämään myös aliarvostettu karting-peli Crash Team Racing (1999) uudelle sukupolvelle. Luulenpa, että sen parissa voisivat viihtyä uudetkin pelaajat Mario Kart -pelien tapaan.
CRASH BANDICOOT N. SANE TRILOGY
”Crash Bandicoot -kokoelma jättää toivomisen varaa upeasta ulkoasusta huolimatta.”
