Arvostelu: MotoGP 17 ei sokaise vauhdilla vaan samantekevyydellä

MotoGP-prätkäpelit ovat hitusen outo ilmiö urheilupelimarkkinoilla. Ne eivät keiku listojen kärjessä, mutta pärinäsarja saa vuosipäivityksensä tasaisen varmaan NHL-tahtiin. Mutta toisin kuin vihatut ja rakastetut Änärit, prätkäpelit eivät juurikaan tunnu kehittyvän.

Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: Milestone / Julkaisija: Milestone / Koch Media / Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One / Testattu: PlayStation 4 / Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, i5/Phenom II X4 tai vastaava prosessori, 4 Gt muistia, GeForce GT 640/Radeon HD 6670 -tasoinen näytönohjain / Pelaajia: 1, 2-12 (jaetulla ruudulla ja internetissä) / Ikäraja: 3

Italialainen Milestone on pelitalona vahvaa keskiluokkaa, mutta tasoltaan niin ja näin. Firma puskee pelejä kaksi- ja nelipyöräisistä tasaiseen tahtiin ja menestyy genressään yllättävän hyvin, mutta oikein kunnon hittejä, saati viimeisen päälle viimeisteltyjä ajopelejä heiltä ei tunnu syntyvän. MotoGP 17 on tästä hyvä malliesimerkki, sillä sisällöllisesti 2017-painos ei paljoa eroa viimevuosien peleistä. Jos grafiikat unohdetaan, niin lienevätkö pelillisetkään erot kummoisia vuosikymmenen takaiseen painokseen verrattuna?

Mitä uutta? Ai ei juuri mitään?

MotoGP:n oma sisältö jää tänäkin vuonna jopa jokseenkin heikkotasoiseksi. Kyllähän pelissä pääsee radalle monilla eri pyörillä sekä yksittäisten kisojen tai uratilan merkeissä, ja uutena jippona löytyy myös astetta syvempi versio uratilasta manageroinnilla höystettynä. Mutta siinäkään ei ole kummoista vaikuttamisen, saati merkittävyyden tuntua. Kilpatallin managerointi tuntuu vain ohuelta lisäykseltä uratilaan, jossa voidaan näprätä vähän enemmän kilpatallin kuskeja ja henkilöstöä, viritellä pyöriä ja hakea menestystä. Mitään varsinaista hävittävää pelaajalla ei kuitenkaan ole, eikä myöskään todellista kosketuspintaa tai tunnesidettä talliinsa. Loppumetreillä ajaminen on ainoa millä on merkitystä.

Ja ajamisen mittareilla MotoGP paahtaa komeasti merkityksettömyyteensä. Peli on kiistämättömän komea ja näyttävä, mutta samalla tylsä ja säväyttämätön, jopa ärsyttävä.

Toki säväyttämätönkin moottoripyöräkilpaileminen voi olla toimivaa ja paikoin viihdyttävääkin. Saisi pelissä silti jotain särmää olla. Nyt tasapainotus on viety niin pitkälle, että esimerkiksi moninpelissä joka ikisellä pyörällä on mukamas teknisistä eroavaisuuksistaan huolimatta mahdollisuus voittaa. Ristus, kyllähän pyörissä on eronsa ja jotkut nyt vain ovat susia. Paitsi täällä.

Ja pelaamisen aloittaessaan edessä voi olla melkoinen haaste, jos oma mieltymys padilla kisaamisesta ei satu olemaan justiinsa sama kuin kehittäjillä. Ajotuntuma vaatii melkoisen totuttelun ja ainakin minä hävisin peliuran alussa kisan toisensa jälkeen, kun pyörien hallinta ei vain oikein osunut kohdalleen. Vaikka ajamista kehutaan realistiseksi, niin Milestone ei vain tunnu saavan pyöriään käyttäytymään odotusten mukaisesti. Ei kaksipyöräisellä ajaminen näin vaikeaa ole! Tuntuu melkein siltä, että ajotuntumasta ja pyörän tarkasta hallinnasta on tehty tarpeettoman hankalaa. Liekö kyse joko pelintekijöiden pyrkimyksestä tehdä peliin jotain haastetta, vaiko ihan vain vauhtisokeudesta.

Kun kisakokemusta tarkkailee vähän tarkemmin, niin visuaalisten kulissien alta paljastuu yhtä jos toista ärsyttävää. Tämän vuoden MotoGP tarjoilee renkaiden kulumismallinnuksen, jonka toteutus on vähintäänkin omalaatuinen. Tekoälykuskit näet ajavat säätilasta riippumatta aina pehmeillä renkailla, jotka eivät kulu kisan aikana millin milliä. Pelaajanpa renkaat kuluvat ja sehän tekeekin kivaa kierrosajoille. Tekoäly myös huijaa aivan häpeilemättä, sillä jos pelaaja ottaa hyvää kaulaa astuukin kuminauhaefekti päälle. Pirulaiset ajavat nopeammin, oikovat mutkissa ja jarruttavat lyhyemmällä matkalla. Koetapa siinä ajaa kilpaa, kun peli on sinua vastaan.

MotoGP-sarja ei edes yritä ottaa isoja askeleita eteenpäin, hyvä jos edes pienen pieniä vauvasteppailuja. Siinä missä nelipyöräisten maailmassa nähdään liki vuosittain todella näyttäviä ja rohkeita askelia simulaatioiden tason kehittämisessä ja siinä sivussa nautinnollisemman pelikokemuksen luomisessa, Milestonen prätkäpeleistä puuttuu rohkeus, innovaatio ja ennen kaikkea koukuttumista aiheuttava vau-efekti. Vaan niin puuttuu myös kilpailu, sillä ei niille ole edes haastajia, ellei sitten viimevuotista oivaltavaa FIM Speedway Grand Prix  -rähinää lasketa. Firma voikin loiskia tyytyväisenä omassa lammikossaan, ja pelaajat voivat vain joko tykätä tai itkeä ja tykätä.

MOTOGP 17

MotoGP 17 on käytännössä sama peli kuin viimekin vuonna, eikä se ollut silloinkaan hyvä.