LocoRoco 2 -ennakko (PSP)

16.10.2008 20:30 Jukka O. Kauppinen

Nuo Sonyn ihanaiset riemupalleroiset, ne LocoRoco-pyöriväiset. Siinä oli todellakin peli, jonka vuoksi kannatti ostaa PSP-taskukonsoli. Olihan se sentään vaatimattomasti vain yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä ja viehättävimmistä peleistä.

Nyt tämä lystikäs älytasoloikkaseikkailu jatkuu. Mitä kaikkea onkaan tarjolla?

Pyöreiden, iloisesti laulelevien locorocojen maailma on taas vaarassa, sillä edellisosasta tutut ilkeät Moyat ovat palanneet. Ja mikä kamalinta, Moyilla on nyt laulu, joka imee kaikista olennoista elämän. Suit sait. Noin vain. Onneksi omilla pikkuotuksillamme on keinot tuhoavaa laulua vastaan – mars matkaan, kaunista ja iloista musiikkia laulellen.

Ensimmäisen LocoRocon kantava idea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan häikäisevä. Pelaaja tarvitsi vain kahta nappia, joilla pelimaailmaa kallisteltiin eri suuntiin. Pyöreät locot vierivät maaston mukana, kiitäen yli mantujen ja esteiden. Välillä vähän loikattiin, sitten taas vierittiin.

Eihän se toki aivan noin yksinkertaista ollut, sillä pelissä oli lukemattomia oivallisesti ideoituja tasoja ja ongelmia, joista ei selvitty ihan pelkällä vierimisellä.

Kuten eDomen kahdessa (!) arvostelussa kerrottiin,

On asioita, joita katsoessaan ei voi olla hymyilemättä ja nauramatta. LocoRoco-pelin oudot otukset ovat pyöreitä kummajaisia, jotka laulavat outoa kieltä ja pyörivät ja pomppivat ympäri maailmaansa. Niistä otuksista on pakko pitää.

LocoRocossa erikoisinta on käyttöliittymä. Pelaaja ei suinkaan ohjaa itse locorocoja, vaan planeettaa, jolla otukset elävät. Silti peli on tasoloikka. Kuulostaako oudolta? PSP:n olkapäänapit L ja R kallistelevat pelimaailmaa, jotta pyöreä locoroco kierisi eteenpäin. Molempia nappeja yhtäaikaisesti painamalla maailma tärähtää, jolloin locorocot pomppaavat ylöspäin.

Juuri tällaiset tilanteet kuvastavat LocoRocoa parhaiten: tinkimättömän iloinen ja ylisöpö peli on hyvän mielen ylistystä, jota pelimaailman leikeissä nähdään aivan liian vähän.

Tai

LocoRoco ei vain toimi upeasti, sillä merkittävä osa sen vetovoimasta perustuu ulkoasuun ja äänisuunnitteluun. Harvoin törmää näin hyväntuuliseen peliin, josta on vaikea sanoa mitään ikävää. Locorocojen erilaiset laulut ovat hienosti sävellettyjä ja universaalisti iloisiksi tunnistettavia rallatuksia ilman järjen häivää. Lisäksi locorocojen lyllertäminen herättää väkisinkin hilpeyttä. Nämä läskit ovat tosiaan leppoisia.

Jatko-osassa hyödynnetään luonnollisesti edellisen hyviä ideoita, mutta viedään peliä hitusen enemmän elämyspuuhailusta aidon pelin suuntaan. Tarjolla on 25 uutta kenttää, joita tutkitaan niin vanhoilla tutuilla keinoilla kuin kopallisella uusia. Locot voivat esimerkiksi uida veden alla, loikkia kukkien terälehdillä, heilautella itseään eteenpäin oksissa roikkumalla ja kiivetä esineiden sisään. Myös vihollisia on tullut uusia. Osa näistä on selvästi vaikeampia kuin LocoRocossa.

Myös pelissä eteneminen on muuttunut aiemmasta. Pelaaja astuu aluksi tyhjään maailmaan, jolle avautuu uusia kenttiä sitä mukaa kuin edellisiä selvittää. Kenttiä ratkomalla maailmoihin avautuu myös uusia minipelejä, joita on ensimmäistä LocoRocoa enemmän, myös monipuolisemmassa muodossa.

Uutta ovat myös hauskat laulutehtävät. Jos pelaajalla on riittävästi loco-palleroita, niin pääsee uuteen pelitilaan. Tässä musiikillisessa elämöinnissä ruudulle ilmestyy tyhjiä nuotinkuvia, joita pelaajan on täytettävä locorocojen laulun tahtiin aina kun ruudun reunaa kiertävä nuotti osuu tyhjän nuotin kohdalle.

Peliin on luotu lisää uudelleenpelattavuutta myös siten, että kentillä on salaisia paikkoja ja tasoja, joille ei pääse heti ensimmäisellä pelikerralla. Monella kentällä on esimerkiksi vedenalaisia paikkoja, jotka eivät tietenkään avaudu ennen kuin locot ovat oppineet sukeltamisen jalon taidon. Joillakin kentillä puolestaan tarvitaan reipasta hyppelytaitoa, sillä maassa taapertamalla ei pysty siivoamaan mojojen jättämiä sotkupilviä.

Niinpä reippaan LocoRoco-supreme MuiMuin opetuksia kannattaakin seurata tarkoin. Mitkä uudet opetukset saattaisivat löytää käyttöä joissakin vanhemmissa kentissä? Täydet pisteet kentistä heruvat näet vasta kun kaikki tasot ja salaisuudet on käyty läpi, mikä pakottaa täydellisyydentavoittelijat perusteelliseen urakointiin.

Mainittakoon vielä yksi mukava uusi ominaisuus: pelaajalle tarjotaan menestyksekkäiden tehtävien jälkeen lyhyitä animoituja tarinoita eri hahmoista. Vaikka ne eivät pelin kulkuun vaikutakaan, niin animaatiot tuovat hahmoihin ja tapahtumiin mukavaa persoonallisuutta ja syvyyttä.

LocoRoco 2 on edellisosan tapaan upea, viehättävä ja koukuttava peli. Omaperäinenkin, eihän vastaavia pelejä ole kuin edellisosa PSP:llä ja LocoRoco Cocoreccho! PS3:lla. Mutta vähän harmillisesti se on kokonaisuutena edeltäjäänsä selvästi vaikeampi. Kentät, ongelmat ja viholliset ovat vaikeampia, tekemistä on enemmän. Niinpä LocoRoco on kadottanut osan siitä lumoavan herttaisesti yksinkertaisuudestaan, mikä teki esikoispelistä niin järjettömän lumoavan. Toisaalta, vanhan pelin ystävät saattaisivat syystäkin kysyä, että miksi olette tehneet vain sitä samaa.

Mui mui!

Tekijä: SCE Studios Japan
Julkaisija: Sony
Testattu: PSP
Tulossa: PSP
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: LocoRoco 2