Arvostelu ”Bulkkifantasiaa pahimmillaan” – Uutta Baldur’s Gatea odottavien ei kannata haaskata Solasta: Crown of the Magisteriin aikaansa
Solasta: Crown of the Magisterin uskollinen D&D 5e -sääntöjen sovitus tarjoaa nautinnollisen taistelumekaniikan ja unohdettavan tylsän juonen.
Julkaisupäivä: 27.5.2021
Studio: Tactical Adventures
Julkaisija: Tactical Adventures
Saatavilla: PC (Windows, testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 16
Peliä pelattu arvostelua varten: 12 tuntia
Suositun pyötäroolipeli Dungeon & Dragonsin tuoreinta vitoslaitosta digitaaliseen muotoon kaipaavat ovat kärkkyneet innolla Larian Studiosin Baldur’s Gate 3:a. Sitä ennen porteista solahtaa pelattavaksi kuitenkin huomattavasti pienemmän budjetin Solasta: Crown of the Magister, joka sovittaa Wizards of the Coastin avoimen lisenssin SRD 5.1 -sääntöpohjan uskollisesti digitaaliseen muottiin.
Toisin sanoen se saattaa näyttää samalta kuin D&D, toimia kuin D&D, mutta se ei ole silti maailmaltaan kuin D&D.
Maallikon termein Solasta: Crown of the Magister perustuu kyllä Dungeons & Dragonsin pelimekaniikkoihin, mutta sen maailma on täysin Tactical Adventuresin käsialaa. Tekijöiden uutukaisesta ei kannata siis odottaa pöllökarhuja, hyytelökuutioita tai muitakaan ikonisia D&D-hirviöitä, vaan sen sijaan tapahtumapaikkana toimii upouusi Solastan maailma ja sen uudet tuttavuudet.
Valitettavasti juuri kerronta on Solastan suurin kompastuskivi, sillä se on oppikirjamainen esimerkki tylsästä bulkkifantasiasta. Tuhansia vuosia sitten muinainen haltijoiden sivilisaatio tuhoutui mysteerisessä kataklysmissä, joka arpeutti lähitienoot ja toi ihmiset Solastan maailmaan. Badlandsiksi kutsutun tuhoalueen ympärille rakentuneet yhteiskunnat elävät hatarassa sovussa keskenään, kun taas rohkeat seikkailijat uskaltautuvat Badlandsiin etsimään rikkauksia tai kuolemaa.
Juonellisesti peli alkaa tietenkin Caer Lemin tavernasta, jossa pelin neljä pelaajan luomaa päähenkilöä tapaavat toisensa tuoppien äärellä. Läheisen varuskunnan yhteydenpito on lakannut, joten pelaaja lähetetään tutkimaan tapausta. Paikan päällä törmätään kuolleeksi luultuun rotuun ja kruunataan yksi hahmoista pelin nimikkokruunulla, joka osoittautuu lelutiaraa huomattavasti salaperäisemmäksi.
Valitettavasti yllä oleva juoniseloste on todellisuutta paljon mielenkiintoisempi – ja/tai yliarvioin kirjoittajan lahjani – sillä Solasta ei suoranaisesti hurmaa kerronnan osalta. Juoni ei ensimmäisen kymmentuntisen aikana lähde kunnolla liikkeelle, vaan pelaajaa heitellään turhanpäiväisten tehtävien ja kruunujalokivien perässä ympäri maailmaa. Kaikki hahmot ovat lisäksi persoonattomia ja näyttävät keskenään miltei identtisiltä valituista roduista riippumatta, mikä ei ainakaan auta mielenkiinnon ylläpitämisessä.
Taustalla vaikuttaa eittämättä pienempi studio, jonka kunnianhimo ei vastaa käytössä ollutta budjettia. Tämä näkyy tarinankerronnan osalta myös verrattain rujossa ulkoasussa, joten peliin kannattaa selkeästi suunnata AA-asenteella – tämä näkyy myös keskivertoa edullisemmassa hintalapussa. Maisemat ja alueet ovat kyllä varsin näyttäviä, mutta sen sijaan kaikki muu animaatiosta hahmoihin näyttävät vuosikymmenten takaisilta tuotoksilta. Nämä eivät ole suoranaisesti luotaantyöntäviä piirteitä, mutta toisaalta genressä ei ole juuri nyt pulaakaan paljon laadukkaammista nimikkeistä.
Toinen syy on tekijöiden panostus itse pelimekaniikkaan, joka on paitsi uskollinen, myös toimiva digitalisointi D&D 5e -säännöistä. Ennen kaikkea se on myös todella selkeä ja päihittää siltä osin jopa Larianin Baldur’s Gate 3:n varhaisversion alkuvaiheiden väännökset sovittamalla useat eri säännöt, toiminnot ja mekaniikat helposti luettavaan muotoon.
Uskollisuuden ohella runsas taistelu on myös varsin viihdyttävää. Solasta luottaa korkeuseroihin ja näkyvyyteen, joten taistelut käydään usein monikerroksisissa luolissa, huoneissa tai kylissä, jolloin taktisuus nousee tärkeään rooliin. Hahmoluokat kattavat peritutut arkkityypit velhoista sotureihin ja parantajista varkaisiin, jotka kukin toimivat ja tuovat erilaisia lähestymistapoja koitoksiin.
Lähdemateriaalilleen uskollisesti taistelut – ja oikeastaan kaikki muukin tiirikoinnista hiiviskelyyn – käydään täysin noppien varassa, joten eteneminen nojaa jossain määrin täysin tuuriin. Muinaiset noppajumalat vihastuttaneet pelaajat voivat heitellä peräjälkeen pelkkiä ykkösiä, jolloin kokeneimmatkin soturit lyövät yhä uudestaan teränsä saveen.
Eli kuten sanoin: hyvin uskollinen D&D-pöytäroolipelikokemuksen sovitus.
Taistelu onkin selkeästi Solastan harvoja valopilkkuja, mikä on samalla onni, sillä sitä on runsaasti. Pöytäropeilijat ovat välittömästi kuin kotonaan ja muillekin peli tarjoaa pelimekaanisesti varsin viihdyttäviä hetkiä. Toki siinä, missä pöytäropeissa ainoastaan mielikuvitus on rajana, Solastassa on hyvin selkeät säännöt ja rajat. Siihen verrattuna tuleva Baldur’s Gate 3 tai sitä edeltänyt Divinity: Original Sin 2 on huomattavasti likempänä perinteisen roolipelin monipuolisuutta myös taktisuuden osalta.
Solastassa on kuitenkin yksi mielenkiintoinen kehittäjien luoma järjestelmä, joka korjaa käytännössä kaikkien roolipelien suurimman perisynnin: loputtoman lootin ja hahmojen rajatun kantokapasiteetin. Vihollisilta jääviä varusteita ei nimittäin tarvitse ottaa kantoon lainkaan, sillä maailmassa toimiva Scavengers-kilta saapuu putsaamaan pelialueet pelaajan jäljiltä ja jakaa varusteista saatavan tuoton. Pennejään laskevien pelaajien ei tarvitsekaan enää murehtia alueelle jäävää romumetallin määrää, mikä on uudistus, jonka toivoisi yleistyvän myös muihinkin roolipeleihin.
Kehittäjien kannalta onkin harmi, ettei Solasta: Crown of the Magisterin juoni, maailma tai hahmot onnistu herättämään minkäänlaista kiinnostusta. Jos peli olisi pelkkää juonetonta taistelua, tuntuisi se todennäköisesti jopa paremmalta kuin nykymuodossaan, sillä silloin aikaa ei tarvitsisi tuhlata täysin yhdentekeviin keskusteluihin tai sivutehtäviin. Nykyisellään Solasta kolahtaa ainoastaan genren suurimpiin faneihin, jotka kaipaavat jotain uutta ja perinteistä pelattavaksi ennen seuraavaa isoa roolipeliä.
SOLASTA: CROWN OF THE MAGISTER
”Bulkkifantasiaa tarjoavalla Solastalla on hetkensä, mutta hyväksi peliksi sitä ei parane kehua”.
