Arvostelu Lords of the Fallen on Dark Souls -klooniksi harvinaisen onnistunut

Kuva: © Hexworks

Soulslike-pelit saavat jälleen uuden tulokkaan. Lords of the Fallen siirtyy onneksi tällä kertaa suoraan genren eturintamalle.

Julkaisupäivä: 13.10.2023
Studio: Hexworks
Julkaisija: CI Games
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 5 & Xbox Series X/S
Pelaajia:
Ikäraja: K18
Peliä pelattu arviota varten: 33 tuntia

Kokonaan uuden genren aloittaneen Dark Soulsin ensimmäisten kloonien joukossa oli vuonna 2014 ilmestynyt Lords of the Fallen, joka leipoi sittemmin tuttuakin tutummasta konseptista verrattain omanlaisen luomuksen. Yksilöllisyyttä ei ollut kuitenkaan riittävästi erottuakseen monien muiden kopioijien joukosta. Vajaa vuosikymmen perässä saapuva seuraaja onnistuu sen sijaan tehtävässään.

Samalla nimellä ratsastava uusi Lords of the Fallen on edeltäjänsä seuraaja, joka ei kuitenkaan tarvitse alkuperäisteoksen tuntemusta toimiakseen. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen, kun demonijumala Adyr on taas kalistelemassa kahleitaan. Kuolleista nousevan pelaajan olisi puolestaan estettävä tätä vapautumasta, joten ei muuta kuin kenkää toisen eteen kahleita lukitsemaan.

Tarinallisesti Hexworksin uutukainen noudattelee FromSoftwaren tuotosten kitsasta kerrontaa ja antaa maisemien puhua puolesta. Axiomissa tallaavat ihmiset kertovat toki omista koitoksistaan mahdollisimman mystisesti ja maailmaan jääneet henkijäljet avaavat hieman tapahtumien taustoja, mutta pääosin juoni kursitaan kokoon tilkkutäkkimäisestä kankaasta.

Onneksi kehittäjien luoma maailma ruokkii mielikuvitusta kuin huomaamatta, mikä on vain pelin yksi monista Souls-lainoista. Lords of the Fallenin omaperäisin ominaisuus on sen kaksi maailmaa, joiden välillä pelaaja pystyy matkaamaan melko vapaasti. Elävien asuttama Axiom on tutunoloinen synkkä fantasiamaailma, jonka rippeet ovat genrekliseisyydestä huolimatta ihan mielenkiintoiset. Pelaaja kohtaa matkallaan tuhoutuneiden kaupunkien raunioita, veden alle jääneitä kyliä kuin syvälle kallion uumeniin rakennettuja louhoksia, joissa kohdataan toinen toistaan pelottavampia ilmestyksiä.

Nämä kaikki jäävät kuitenkin toistaiseksi pelin Umbraliksi kutsutulle hyytävälle tuonpuoleiselle, josta pelaaja herää ensimmäisen kerran kuoltuaan tai kantamaansa taikalamppua käyttämällä. Kuolleiden maailmassa horisontit täyttyvät valtavien kolossien groteskeilla luurangoilla ja seinät yksittäisten henkien kivuista vääristyneillä ruhoilla, jotka tuntuvat anelevan pelaajaa päästämään näitä kärsimyksestä. Kylmyyttä hohkava Umbral onkin aidosti ahdistava paikka, jossa ei halua viettää sekuntiakaan pidempään ylimääräistä aikaa. En myöskään olisi ihan uskonut, että souls-henkinen toimintapeli onnistuisi olemaan samalla yksi painostavimmista kauhupeleistä moneen vuoteen.

Kahden maailman välissä

Pelillisesti rinnakkaismaailmat toimivat limittäin hieman taannoisen The Medium -kauhuttelun lailla. Näiden välillä siirtymiseen ei siten tarvita latausruutua, vaan lamppua osoittamalla tuonpuoleinen ikään kuin maalataan suoraan ruudulle. Tätä hyödynnetään runsaasti myös ongelmanratkonnassa, kun Axiomissa seinään tyssäävä tie saattaakin avautua Umbralissa kokonaan uudelle alueelle. Tuonpuoleiseen voi siirtyä lisäksi pysyvästi, mutta sieltä pois päästäkseen täytyy löytää erillisiä henkiä palatakseen takaisin elävien kirjoihin. Jokainen minuutti tuonpuoleisessa lisää kuitenkin näiden vaarallisuutta, sillä alati vaarallisemmat henget aistivat pelaajan läsnäolon. Loputonta vihollistulvaa tuetaan selkäydintä jäätävällä ambientilla, joka kiihtyy sitä kiivaammaksi, mitä pidempään pelaaja uskaltautuu tuonpuoleisessa oleskelemaan.

Kahden maailman väliseen kikkailuun liittyy myös muutamia muita herkullisia mekaniikkoja, joita ei suotta kannata spoilata etukäteen. Sanottakoon kuitenkin, että huolimaton pelaaja saatetaan riuhtoa tuonpuoleiseen ennen aikojaan, mikä ruokkii pelin riskivetoista pelisuunnittelua. Rinnakkaismaailmojen toteutus ylipäätään on kuitenkin niin nerokas, piinaava ja samanaikaisesti kiehtova, että sitä jaksaa ihailla vielä kymmenien tuntien jälkeen.

Muutoin Lords of the Fallen noudattelee hyvin uskollisesti alagenrensä oppeja, joskin muokkaa näitä paikka paikoin varsin sujuvasti itselleen. Lähin verrokki on juurikin Dark Souls -sarjan pelit, mikä ei varmasti faneja haittaa pätkääkään. Etenkään, kun lajityyppinsä puitteissa Hexworksin tuotos nousee sinne kirkkaimpaan kärkeen.

Toisin sanoen kyseessä on tiukasti pelattavuus edellä kulkevaa toimintaa, josta löytyy variaatiota useisiin eri suuntiin. Lukuisilla eri aseilla on omat yksilölliset liikeradat, jotka vaikuttavat niin kombojen nopeuteen kuin voimakkuuteen. Pienoisena pettymyksenä taistelumekaniikkaa on viety likemmäksi Dark Soulsien vastaavaa, kun se vielä alkuperäisessä pelissä oli uniikimpi rytmipohjainen ratkaisu. Nykyinen on varmasti enemmän monien mieleen, mutta osaltaan se vie vähän pelin muusta yksilöllisyydestä. Erilaisten kädenjatkeiden lisäksi Lords of the Fallenin arsenaaliin lukeutuvat myös kolmeen eri kategoriaan jakautuvat taikavoimat.

Taistelutuntuma on itsessään kuitenkin hyvin raskas ja fyysinen, sekä genrelle luonnollisesti haastava. Vihollisten liikesarjat on hyvä opetella muistiin, sillä yksittäiset virheet kostautuvat helposti ja nopeasti. Vihollisvariaatiota esitellään lisäksi kiitettävällä tahdilla, joten opeteltavaa tuodaan nenän eteen tasaisin väliajoin. Niin ikään lajityypille ominaisena pelissä nähdään runsaasti myös erilaisia pomotaisteluja, joista muutamat ovat varsin omaperäisiä ja hyödyntävät pelin rinnakkaismaailmoja mielenkiintoisin tavoin.

Kerrassaan upea maailma

Vihollisista irtoavilla sieluilla päivitellään puolestaan hahmoa ja varusteita, ja kuollessaan kerätyt pisteet jäävät omalle ruholle uudelleennoukittavaksi. Rivijantterit syntyvät tuttuun tapaan uusiksi aina kuollessa tai levätessä, joten toisinaan pelaaja joutuu riskeeraamaan saaliinsa – ja henkensä – löytääkseen seuraavan tallennuspaikan. Jälkimmäisiä on pelissä varsin harvakseltaan, mutta mielenkiintoisena yksityiskohtana pelaaja pystyy loihtimaan näitä rajattuihin paikkoihin myös itse. Tämä ei ole kuitenkaan ilmaista puuhaa, mikä vahvistaa pelin ytimeen rakennettua riski-hyöty-mentaliteettia.

Kokonaisuus ei siten genren lukuisten muiden tuotosten lailla poikkea liiaksi kaiken aloittaneesta Dark Soulsista. Onneksi Lords of the Fallenin pelattavuus on tiukan rautaista, kontrollit pitkälti sujuvat ja variaatiota löytyy kiitettävästi erilaisia pelityylejä tukemaan. Ensisijaisesti peli loistaa kuitenkin hyytävän upeasti toteutetulla maailmalla, jota hyödynnetään pelillisesti taidokkaasti. Kokemus tuntuu siten virkistävän tuoreelta, vaikka pohjimmiltaan ”tätä samaa” on pelattu jo useiden kymmenien pelien edestä viimeisen reilun vuosikymmenen aikana.

Yhdessä hiljattain julkaistun Lies of P:n kanssa Lords of the Fallen onkin kevyesti sitä parempaa soulslike-osastoa, joita fanien ei kannata skipata.

LORDS OF THE FALLEN (2023)

”Tutuista aineksista kasaamalla syntyy toisinaan jotain hieman omaperäistä ja kiinnostavaa.”