Arvostelu: Lost Sphear kumartaa 16-bittisten roolipeliklassikoiden suuntaan vailla omaperäisyyttä

06.02.2018 20:30 | Joonas Pikkarainen

Vanhojen roolipeliklassikoiden suuntaan kumartava Lost Sphear jatkaa Square Enixin fokusta kohti ajatonta estetiikkaa. Liukuhihnatuotanto ja oman vision puute jättävät kuitenkin toivottavaa.


Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: Tokyo RPG Factory / Julkaisija: Square Enix / Saatavilla: PlayStation 4, PC & Nintendo Switch / Testattu: PlayStation 4 / Pelaajia: 1/ Ikäraja: 7 / Peliä pelattu arvostelua varten: 25 tuntia


Japanilaisten roolipelien 16-bittisten kulta-aikojen perään haikaileva Tokyo RPG Factory jatkaa klassikoilta lainaamista studion uutukaisessa Lost Sphear. Square Enixin alaisen nyrkkipajan toinen tuotos ei häpeile esikuviaan, vaan yhdistää niin Final Fantasyjen kuin Chrono Triggerin tuttuja elementtejä yhdeksi paketiksi. Siinä samalla se hukkaa oman uniikkiuden.

Lost Sphear käynnistyy genren merkkiteosten tapaan hyvin perinteisesti. Pienen kylän orpolapsi Kanata saa ystäviensä Luminan ja Locken kanssa tehtäväkseen suojella kyläläisiä lähettyville asettuneelta pedolta, mutta takaisin tullessa heitä odottaakin ammottava valkoinen tyhjyys. Kylä ja kaikki sen asukkaat ovat kadonneet mystisesti maan päältä jättäen taakseen ainoastaan valkoisen hohteen.

Kanata huomaa kuitenkin pystyvänsä loitsimaan kadonneet takaisin maailmaan, kunhan hän saa haltuunsa tarpeeksi näihin liittyviä muistoja. Pojan outo voima herättää samalla koko kuningaskunnan kiinnostuksen, sillä vastaavia ilmiöitä on alkanut ilmaantua ympäri maailmaa, eikä kukaan muu ole onnistunut tekemään asialle mitään. Uuden kykynsä turvin Kanata päättääkin ryhtyä auttamaan paikallisia saamaan kadonneet takaisin sekä samalla selvittämään, mistä kaikessa on oikein kysymys.

Lost Sphearin juoni ottaa aikaa käynnistyäkseen, eikä se muutu mielenkiintoiseksi oikeastaan kuin vasta aivan viimeisellä neljänneksellä. Reilun parikymmentuntisen pelirupeaman alkupuoli laahaakin pahasti juoksuttaessaan pelaajaa identtisestä kaupungista toiseen kadonneita pelastamassa. Alun tylsyyttä pelastaisi mielenkiintoiset hahmot, mutta yksittäisen karikatyyrisen piirteen ympärille rakennetut henkilöt ovat kadottaneet persoonallisuutensa, eikä niitä saa loihdittua muun maailman tapaan takaisin. Onneksi Lost Sphearin juoni parantaa juoksuaan loppua kohden ja onnistuu eräässä vaiheessa jopa yllättämään.

Hitaasta alusta huolimatta pelattavaa kuitenkin riittää. Muiden lajityypin tuotosten tapaan lintuperspektiivistä kuvattu Lost Sphear heittää pelaajat valtavaan maailmaan, joka koostuu maailmankartan lisäksi yksittäisistä kaupungeista ja luolista. Kylät tarjoavat juonenkuljetuksen, varustekauppiaat ja muun sosiaalisen elämän, kun taas luolista haetaan kokemusta hirviöitä pieksemällä. Maailmankartta on poikkeuksellisesti sen sijaan pyhitetty ainoastaan matkantekoon, joka päivittyy juonen edetessä laivalla ja ilma-aluksella.

Pelin ytimessä toimivia muistoja kerätään puolestaan hirviöiltä sekä yksittäisten henkilöiden sanomisia louhimalla. Juonenkuljetuksen lisäksi muistoja hyödynnetään uusien taikojen oppimisessa sekä ympäri maailmaa sijoitettujen artefaktien aktivoimisessa. Jälkimmäiset avaavat pelaajalle erinäisiä bonuksia parantaen esimerkiksi kriittisten osumien todennäköisyyttä tai aktivoimalla minikartan ruudun yläkulmaan. Erilaisia vaihtoehtoja on lukuisia, mutta suurimmalle osalle niistä ei ole oikeastaan tarvetta kuin hyvin erityisissä kokoonpanoissa.

Kaava jatkuu Lost Sphearin muun lisäaktiviteetin suhteen. Kaupungeista ja maailmankartalta voi poimia talteen uusiutuvia raaka-aineita, joilla voi ostaa paikallisilta kokeilta vatsantäytettä. Kukin ruokalaji antaa erilaisia hyötyjä, mutta oman peluukerran aikana sapuskalle ei ollut kertaakaan tarvetta. Sama koskee myös aseiden päivitykseen tarvittavia kalliita resursseja. Genrelle tuttuun tapaan uusia varusteita tippuu lähes jokaisesta kylästä ja luolasta, joten rahan tuhlaus jo vartin päästä vanhaksi käyvään aseeseen ei tunnu missään vaiheessa järkevältä.

Taistelut noudattavat niin ikään tutuksi käyneitä perinteitä edelliseltä vuosituhannelta. Vastustajat eivät ilmaannu tosin tyhjästä iholle, vaan partioivat luolastoja etukäteen. Viekkaimmat voivatkin karttaa viholliset kokonaan, kun taas taktikoijat odottavat otusten kääntyvän ensin toisaalle ja aloittavan taistelun etulyöntiasemasta iskemällä selkään.

Active Time Battle -järjestelmää noudattava taistelumekaniikka on reaaliaikainen areena, jossa kukin yksikkö saa vuoronsa oman aloitekykynsä perusteella. Hahmoja pystyy lisäksi liikuttamaan ympäri aluetta, jolloin esimerkiksi jousiampujan saa lävistämään useamman vastustajan kerralla yhdellä nuolella. Myös vihollisilla on omat erikoisliikkeet, jotka etenkin pomovastuksissa kannattaa opetella – tappavimmat loitsut pystyy usein väistämään kokonaan oikealla sijainnilla.

Omilla hahmoilla on lisäksi iso liuta kykyjä opittavana, eikä yhdelläkään ole erikoisliikkeiden suhteen päällekkäisyyksiä. Monipuolisia kokoonpanoja siis riittää itse kullekin aina taikureista valtavaa moukaria heiluttaviin demoneihin saakka. Matkan alkuvaiheella päähenkilöiden matkaan tarttuu myös mekaaniset taistelupuvut, vulcosuitit, jotka antavat paranneltujen perusominaisuuksien lisäksi uniikkeja yhteishyökkäyksiä. Mechojen ylikäyttöä estetään erillisellä mittarilla, joka kuluu hyvin nopeasti liikesarjoja suorittaessa.

Viimeisen sivalluksen taistelumekaniikkaan tuovat taikoihin ja kykyihin pultattavat spiritnitet. Nämä saattavat lisätä loitsuun esimerkiksi mahdollisuuden myrkyttää kohteensa, mutta näiden aktivoimiseksi tarvitaan taistelussa kerääntyviä momentum-pisteitä. Näitä voi hyödyntää myös tavallisissa hyökkäyksissä, jolloin iskujen määrä useimmiten tuplaantuu. Loppua kohden yksittäisten spiritnitejen hyödyt on mahdollista siirtää taikoihin passiivisiksi bonuksiksi.

Visuaalisesti Lost Sphear muistuttaa esikuviensa antia, mikä on samanaikaisesti viehättävää ja itseään toistavaa. Etenkin I am Setsunan pelanneiden kannattaa varautua samojen tekstuurien ja hahmojen töllistelyyn, sillä Tokyo RPG Factoryn käytäntöön näyttäisi kuuluvan nimenomaan liukuhihnatuotanto.

Peli osaa kuitenkin olla ajoittain kaunis esitellessään näyttävimpiä miljöitään, kuten peilikirkasta järveään tai sumuista suurkaupunkia. Vaihtoehtoisesti lukuisat luolat ovat sitten neliskulmaisista ja masentavan harmaita putkia, josta on vaikea innostua. Myös maailmankartta tuntuu olevan rakennettu vain muutamia erilliselementtejä pyörittämällä. Tomoki Miyoshin sävellyksissä on sentään muutamia onnistuneita sovituksia, mutta vaihtelua on yksinkertaisesti liian vähän.

Lost Sphear on nostalginen sukellus japanilaisroolipelien kulta-aikaan, mutta toisin kuin ikimuistoiset esikuvansa, Tokyo RPG Factoryn tuotos tyytyy lähinnä kierrättämään näiden hyväksi havaittuja piirteitä ilman omaa persoonallisuutta. Kokonaisuus jääkin hivenen ontoksi mutta genren faneille ihan mukiinmeneväksi kokemukseksi, kunhan alun tarpomisesta vain selviää.

LOST SPHEAR

”Lost Sphear ei nouse esikuvinaan toimineiden klassikoiden rinnalle.”