Arvostelu: Vihdoinkin ilmestynyt Doom Eternal on hauska ja helvetin näyttävä räiskintäpeli, joka ei ota itseään liian vakavasti

Odotettu tuomiopäivä koittaa viimein, vaan minähän en täältä perkele lähde ilman taistelua! Helvetin portit auki, sillä nyt riittää haulikolle töitä!

Julkaisupäivä: 20.3.2020
Studio: id Software
Julkaisija: Bethesda Softworks
Saatavilla: PC (Windows), PlayStation 4 & Xbox One
Pelaajia: 1-3
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 18 tuntia

Vuonna 2016 julkaistu Doom käynnisti onnistuneesti klassikkosarjan uusiksi, ja nyt helvetillisen nautinnollista touhua jatketaan odotetun Doom Eternalin merkeissä. Kauhu on korvattu tosin campilla ja Mars useammalla ulottuvuudella, vaan yhtä lailla ne pirut maistavat terästä ja imevät luotia. Kauhusta ei enää ehkä ole tietoa, mutta tilalla on vähän irvokkaampaa campia ja yhä saatanallisen maittavaa räiskintää.

Doom Eternal sijoittuu edellisosan jälkimaininkeihin, joskaan pelien välillä ei ole niin suurta jatkumoa, että aiempi Doom olisi välttämätön kerronnan tueksi. Itse asiassa sillä ei ole oikeastaan minkäänlaista merkitystä, sillä perinteilleen uskollisesti Doom Eternal ei juuri juoneen panosta. Maa on joutunut miltei kokonaan Helvetin joukkojen riepoteltavaksi, ihmiskunta piilottelee lopunajan tuomiotaan ja Doom Slayer päättää nousta poloisten pelastajaksi yksi tapettu Helvetin pappi kerrallaan.

Tarina ei suotta hidasta räiskimistä, joskin maisemat ja ajoittaiset dialogit syventävät hivenen päähenkilön ja osapuolten taustoja. Aavistuksen syvempää kerrontaa kaipaavat voivat lueskella kentistä napattuja tekstinpätkiä, jotka sukeltavat pidemmälle historiaan, mutta Doom Eternal ei ole siltikään tarinavetoinen peli, ellei luoteja lasketa kirjaimiksi ja moottorisahaa kappalejaoksi. Bonuspisteitä tosin ihan mielenkiintoisesta Taivaan ja Helvetin välisestä rekonstruoinnista kaiken sen räiskinnän lomassa.

Osalle edellisen Doomin kauhupainotteisuudesta luopuminen saattaa tuntua vienoiselta pettymykseltä, mutta toisaalta kieli poskessa toteutetulle goreilulle – ja räikeän selkeälle metapelille – sopii vastinkappaleeksi paremmin rehti camp-huumori. Huumoria oli ripoteltu jo alkuperäisteokseen, mutta Eternalissa tuo viedään suoraan Chuck Norris -leveleille menemättä silti aivan liiallisuuksiin (onko tämä edes mahdollista?). Tai miten sen nyt ottaa. Kyllähän massiivinen puolustustykki BFG-10000 ajaa asiansa yhtä lailla pelaajan kulkuvälineenä määränpäähän kuin, noh, helvetin joukkoja vastaan rakennettuna tykistönä.

Pelialueet vaihtelevat muutoinkin huomattavasti enemmän kuin edeltäjässä, jossa pelattavuus oli sidottu Marsiin ja Helvettiin. Nyt matkaamaan päästään apokalyptisen Maan tuhottuihin raunioihin ja jäätävään pohjoisnapaan, toisiin ulottuvuuksiin sekä tietenkin sinne Helvettiin. Kaikki on myös entistä näyttävämpää ja suurempaa, kun tasoloikinta tapahtuu ajoittain valtavien kolossien kuolleissa ruhoissa tai valtavissa linnakkeissa. Harmillisesti poikkeavat ympäristöt eroavat toisistaan vain visuaalisesti, eivätkä ne esittele pelimekaanisesti mitään uutta. Kampanja on mitoitettu onneksi juuri sopivan mittaiseksi ja vaihtelua on riittävästi, ettei kyllästymään pääse reilun 15 tunnin aikana.

Tätä kaikkea sävytetään tietenkin tutun hiotulla nopeatempoisella räiskinnällä, joka heittää trendikkyydet mäkeen ja saa muutaman lisäkierroksen vielä päälle. Erillinen juoksunappi? Aseiden kantorajoitukset? Lataus? Niin vuotta 2020! Doom Eternal jatkaa räiskintägenren alkuaikojen modernisaatiota heittämällä kaiken ylimääräisen hiivattiin, jotta pelaaja voi keskittyä täysin räimimiseen. Sitä tuetaan areenamaisella kenttäsuunnittelulla, joka säestää omaa veristä kuolonbalettia korkeuserojen, trampoliinien, tarttumapintojen sekä lisävauhtia ja -korkeutta antavien tankojen sulosoinnuin.

Kineettisyyttä korostetaan entisestään Doom Eternalin uusilla ominaisuuksilla, joka muuttaa aiemman räiskinnän aavistuksen monipuolisemmaksi ja nopeammaksi. Doom Slayer osaa nyt pyrähtää, kiivetä seinillä ja lingota itsensä heittokoukun avulla taivaalle, joten osaavissa käsissä demonien lahtaaminen todella on kauniisti koreografioitu sielunmessu Helvettiin takaisin langetetuille. Räiskinnän eteenpäin ajavasta luonteesta kielii myös panosten, hipareiden ja suojien saaminen pääsääntöisesti vihollisia teurastamalla joko brutaalein lopetusliikkein, moottorisahan tai liekinheittimen avuin.

Peruselementit ovat siis edellisosan pelanneilla välittömästi selkäytimessä, eikä näitä ole muutettu liiaksi. Kaikki on vain nyt entistä hiotumpaa ja aavistuksen monipuolisempaa, lähes pelkästään parempaan päin. Ainoa ”mutta” tulee sen osalta, että isommilla demoneilla on heikkoja kohtia, joiden tuhoaminen nostaa eloonjäämisprosenttia merkittävästi ja joka saattaa johtaa helposti räiskinnän luonteenvastaiseen toimintaan. Toisin sanoen vihollisia on toisinaan turhan helppo sniputella turvallisen välimatkan päästä kiikarikiväärillä, vaikka peli itse yllyttää suoraan lähikontaktiin. Toki jälleen osaavissa käsissä tähän löytyy ratkaisu kerättävistä riimuista, joilla ajan voi hetkellisesti hidastaa ja tarkka-ampuilun hoitaa visvan ja suolten seasta tappituntumassa.

Demonikatrasta on muutenkin kasvatettu entisestään uusilla ja vanhoilla tuttavuuksilla – ja sinä Marauder voit haistaa suosiolla tunkkaisen paskan – jotka tuovat omat haasteet ja muutokset toimintaan. Kun näitä vielä yhdistellään taisteluiden lomassa, on toiminnassa paikoin kunnon tekemisen meininkiä. Kun tulta ja tappuraa syöstään joka suunnalta ja ainoa hetken turva löytyy poikkisahatun vihollisen sisuskaluista, tuntee olevansa kerrankin elossa. Hektistä räimettä autetaan visuaalisesti vakuuttavaa tuhoa mallintavilla ruhoilla, jotka paitsi näyttävät upeilta, myös kertovat vihollisen jäljellä olevan kunnon nopealla silmäyksellä.

Pelin nykymittapuin arcademaista toimintaa korostetaan powerupeilla ja lisäelämillä, joista ensiksi mainitut lisäävät esimerkiksi nopeutta tai tuhovoimaa ja jälkimmäiset herättävät välittömästi kuolemasta jakamaan tuhon ja ilon sanomaa. Varsinkin jälkimmäinen on tervetullut uutuus, sillä se eliminoi turhan latausrumban ja pitää toiminnan jatkuvassa liikkeessä. Toki hartaudella kerätyt lisärit tuppaavat katoamaan aina vähänkään hankalamman kohdan yhteydessä – katson edelleen sinua, Marauder, senkin persläpi – mutta onneksi niitä on ripoteltu verrattain vapain käsin kenttiin. Lisäksi Doom Slayerin haarniskaa ja aseita voi päivittää paremmiksi, mikä oli tuttua jo edellisestä Doomista.

Kampanjan ohella Doom Eternal sisältää myös asymmetrisen Battlemode-moninpelin, jossa yksi Doom Slayer -pelaaja taistelee kahta pelaajien ohjaamaa demonia vastaan. Serverit eivät olleet tosin vielä avoinna arvosteluhetkellä, joten sen toimivuudesta on paha sanoa tässä vaiheessa mitään.

Kampanjan osalta luvassa on sen sijaan tuttua hupia ja räiskintää, jollaista tällä hetkellä ei tarjoa oikeastaan muu kuin Doom. Siksi kiihkeä räime uppoaa edelleen hyvin, vaikka pohjimmiltaan mikään ei ole liioin muuttunut neljässä vuodessa. Kokemus on silti täysin erilainen kuin muut nykypäivän AAA-räiskinnät. En sitten tiedä, kuinka pitkään tällä menolla voi lopulta ratsastaa, mutta ainakin toistaiseksi lunastan mieluusti menopaluun Helvettiin ja takaisin – ja vieläpä hymyssä suin.

Kilpailu: Tunnusta syntisi ja voita omaksesi Doom Eternal -pelin upea Collector’s Edition (arvo 250 euroa)

DOOM ETERNAL

”Isompi, verisempi ja parempi Doom Eternal julistaa wanhan koulukunnan räiskinnän ilosanomaa entistä näyttävämmissä kuoseissa.”