Uusimmat

Arvostelu: We Happy Few ei ole mikään uusi BioShock – kesken jäi testaajalta buginen räpellys

19.08.2018 20:03 Skye Borg

Compulsion Gamesin värikäs We Happy Few onnistui ennakkoon nostamaan odotuksia värikkään herkullisella ulkoasullaan ja mielikuvitusta kutkuttavalla juonikuvauksellaan. Into hiipui pelatessa kuitenkin nopeasti, sillä We Happy Few kaatuu lukuisiin teknisiin ongelmiin ja ratkaisuihin, jotka tekevät pelaamisesta turhauttavaa kyttäämistä.


Julkaisupäivä: julkaistu / Studio: Compulsion Games / Julkaisija: Gearbox Publishing / Alustat: PlayStation 4 (testattu), Xbox One, Nintendo Switch & PC (Windows)/ Lajityyppi: toiminta-seikkailu/ Peliä pelattu arvostelua varten: 6 tuntia


We Happy Few vie pelaajan keskelle 1960-luvun vaihtoehtoista brittiläistä maisemaa. Jossakin vaiheessa maailmanhistoriaa otettiin käänne väärään suuntaan, ja Saksa voitti toisen maailmansodan. Tuloksena on kaiken muun muassa pelin tapahtumapaikkana toimiva saarivaltio, jossa Wellington Wellsin asukkaat ovat oman toimiensa vuoksi ajautuneet tilanteeseen, jossa katumusta ja mielipahaa torjutaan pillereillä.

Compulsion Gamesin uutuuspelin maailma on rakennettu kauniisti, ja muistuttaa hyvinkin paljon BioShockeista, joihin We Happy Few’ta on ihan aiheesta verrattu. Propagandaa jauhetaan joka tuutista. Samalla kadulla kävelevät ihmiset ja konstaapelit käyttävät valkoisia naamioita pitämässä yllä alati hilpeää yleisilmettä. Wellington Wells on kaupunki, jossa ihmiset popsivat pillereitä pysyäkseen poissa ongelmista, ollen samalla hyvin alttiita manipuloinnille. Kaupungin ulkopuolelle on häädetty pillereistä vieroittuneet sekä niistä kieltäytyvä kuona-aines. Hylkiöt elävät nälkäisinä rujoissa vaateparsissaan ja ränsistyneissä taloissaan, mutta kuitenkin vapaina huumeiden sumuiselta vaikutukselta.

On hankala valita, kummalla kansanosalla menee huonommin.

We Happy Few’n teemat ovat mielenkiintoisia, ja noudattelevat hyvin painajaismaisia kuvia dystopioista, joissa isoveli valvoo ja mielet turrutetaan joko lääkkeillä, viihteellä tai pelolla. Nostalgiset muistot menneistä hyvistä ajoista sekä takertuminen perinteisiin ja sääntöihin ovat tämän maailman peruskauraa. Ironista on, että mennyttä ei saa julkisesti muistella, eikä siitä saa edes puhua.

Pelaaja pukataan pelin alussa Arthurin tutiseviin kenkiin tilanteessa, jossa ”sankarin” Joy-pillerin vaikutus loppuu kesken työpäivän. Tuloksena on pakomatka viranomaisten kynsistä Garden District -alueelle muiden hylkiöiden seuraan. Tästä alkaa miehen tutkimusmatka, jossa avataan Wellington Wellsin salaisuuksia. We Happy Few tarjoaa kolme pelattavaa hahmoa, joista jokaisella on oma tarinansa. En kuitenkaan voi verrata näitä keskenään, enkä kertoa juonesta sen enempää, sillä oma pelaamiseni tyssäsi testijakson aikana toistuviin bugeihin.

Rämpiminen bugien suossa uuvuttaa

Niin paljon kuin haluaisinkin kertoa teille, miten kiinnostavia juonenkäänteitä We Happy Few tarjoaa, joudun nyt suoltamaan ulos turhautumiseni peliin. Vietin sen ääressä aikaa yhteensä noin kuusi tuntia ennen luovuttamista, mutta varsinaista peliaikaa, jossa etenin itse tarinassa, kertyi luultavasti noin neljän tunnin verran. Edes pelin poistaminen kokonaan ja uudelleen lataaminen ei auttanut asiaa lainkaan.

Lopulta löin hanskat tiskiin.

We Happy Few on ainakin kirjoitushetkellä buginen kasa värikästä paperimössöä. Alkuun hyvin käyntiin lähtenyt peli ryhtyi osoittamaan merkkejä hyytymisestä pian. Jokainen kuolema, joita sattui yllättävän usein, johti pelin kaatumiseen. Jossain vaiheessa koko pelin tallennettu data korruptoitui ruutuun pomppaavan ilmoituksen mukaan. Tämä johti tilanteeseen, jossa en voinut jatkaa lainkaan edellisestä tallennuspaikasta. Kuolemani jälkeen peli pisti käynnistyessään minut istumaan penkille, ilman ruudulla näkyvää käskyä nousta seisomaan. Olisin voinut kököttää penkillä maailmanloppuun asti ilman, että hahmoni liikkuisi mihinkään. Ympärillä konstaapelit puhisivat ja huusivat, mutta en voinut tehdä asialle mitään.

Olin jumissa.

Yrittäessäni ladata edellistä tallennuspaikkaa, peli tarjoaa vain virheilmoituksia. Lopulta jouduin palaamaan kaksi tuntia peliajassa taaksepäin ja kahlaamaan jo tutut kohtaukset uudestaan. Kaiken lisäksi lataus on hidasta, ja kuoleman jälkeen ylösnousua odotellessa ehtiikin tsekata kaikki some-kanavat, ottaa selfien ja postata sen Instaan.

Kuvasarjan teema: moderni tutkielma jäkittävän pelin vaikutuksesta ihmisen mielialaan.

Kapteeni käskee: hymyile

We Happy Few’n toiseksi suureksi kompastuskiveksi muodostuu pelin peruselementti eli Joy-pilleri.

Sulautuakseen joukkoon pelaajan tulee nauttia Wellington Wellsin kaupungissa ollessaan pääosin puhelinkopeista saatavia ilopillereitä. Niiden avulla pelihahmosta huokuu ympäristöön sopivan positiivista asennetta ja tyhmää hymyä. Kun pillerin teho lakkaa, alkavat muut kansalaiset huomata sinut ja käyvät kimppuusi hyvin nopeasti, aina konstaapeleita myöten. Ongelma tästä tulee, kun pelintekijät ovat jostain kumman syystä tehneet koko pillerijupakasta tarpeettoman vaikeaa.

Jos otat pillereitä liian usein, saat yliannostuksen. Tämä johtaa sekavaan käytökseen, oksenteluun ja kykenemättömyyteen taistella tai juosta. Näin kansalaiset ovat kimpussasi sekunneissa. Jos pillerin teho taas loppuu kesken, käyvät kansalaiset jälleen kimppuusi. Lisäksi jokainen otettu pilleri kasvattaa mittaria, joka täyttyessään aiheuttaa muistinmenetyksen – mikä taas johtaa jälleen oksenteluun ja vihaisiin kansalaisiin ympärilläsi.

Asiaa monimutkaistaa se, ettei pillereitä saa otettua puhelinkopeista mukaan vastaisuuden varalle, vaan joudut juoksemaan kopista toiseen, pitäen koko ajan silmällä seuraavan kopin sijaintia. Kerran löysin piilosta kerrallaan kolme pilleriä ja itkin melkein onnesta. Eteneminen pelissä oli huomattavasti hauskempaa noin puolen tunnin ajan.

Yksi pilleri kestää siis vain noin vajaat 10 minuuttia. Näin liikkumisesta tulee raskasta työtä, jossa pidät koko ajan silmällä Joy-mittaria ja etsit seuraavaa puhelinkoppia. Ratkaisu on todella epäonnistunut, ja tekee alueen tutkimisesta sekä tehtävien suorittamisesta hankalaa ja suorastaan turhauttavaa. Onko tarkoituksena saada tällä ylimääräisellä teppoilulla peliin lisää pituutta? Sitä ei tarvittaisi, sillä We Happy Few’n bugisuus pitää huolen siitä, että istut sen ääressä pitkään.

Väkivalta ei ole kivaa

We Happy Few tarjoaa hiiviskelyelementtejä, mutta ne on toteutettu hyvin alkeellisesti. Pelaaja voi liikkua kyyryssä, ja esimerkiksi kolkata poliiseja ja vartijoita takaapäin. Tällä tavoin välttää nyrkkitappelut. Jossain vaiheessa en pystynyt kuitenkaan enää tätä tekemään, joten mysteeriksi jää onko kyseessä bugi vai pelin tarkoituksellinen ominaisuus. Hiiviskellessä tai piilossa ollessaan pelaaja ei pysty kurkistamaan kulman taakse, ja mitään skannausmenetelmää vastustajien sijainnille ei ole.

Vartijoiden tullessa hyvin lähelle näkyvät ruudulla jalanjäljet, mutta näistä on vain lievästi apua, eikä mitään hyötyä varsinaisessa strategian suunnittelussa. Näin pelaaja ajautuu usein suoranaiseen taisteluun, vaikka ei edes haluaisi. Olen joutunut pelissä tappeluun pelkästään poliisiin vahingossa törmäämisestä, joten tarkkana kaduilla!

Tappeleminen We Happy Few’ssa on turhauttavaa. Mitään mekanismia kohteen lukitsemiselle ei ole, joten pelaaja lähinnä huitelee jollain kättä pidemmällä, iskee nyrkeillä tai heittelee kranaatintapaisia bangereita kohti vastustajia. Blokkaaminen on tehokasta, mutta jos olet jo vuotamassa kuiviin, tämäkään ei enää auta, vaan yksi isku voi viedä ruumishuoneelle.

Molemmilla osapuolilla on apunaan myös aseita; pistimiä, kranaatteja ja pamppuja.

Ongelmana on, että aseet tietenkin kuluvat ja napsahtavat katki. Lisäksi aseita voi kantaa vain tietyn määrän ilman, että tila loppuu inventaariosta. Yhden vastustajan kukistaminen vaatii runsaasti voimia. Huonoksi ratkaisuksi osoittautuu myös se, että pelintekijät ovat päättäneet lisätä stamina-ominaisuuden koskemaan myös taisteluita. Puhti loppuu juuri kun sitä tarvittaisiin eniten, sillä stamina-mittari on hyvin lyhyt. Siteiden ja erilaisten balsamien käyttö kesken taistelun on hankalaa, ellei pelaajalla ole tilaa perääntyä tarpeeksi kauaksi ottaakseen tarvittavat ainekset ristiohjaimesta pikaisesti. Nämä voi ottaa myös pausettamalla pelin valikosta, mutta näin taisteluistakin tulee isku ja menuun -tyylinen sekoilu, joka ei innosta varsinaisesti kokemaan taisteluita.

Jalat alle

Hyvä vaihtoehto taisteluille on pötkiä pakoon. Pelkurit pärjäävät aina, mutta We Happy Few onnistuu tässäkin tekemään kaiken vaikeaksi. Piilopaikkoja ei varsinaisesti ole, ellet satu olemaan oman turvapaikkasi läheisyydessä tai lähellä on yksi harvoista auki olevista taloista, joissa voit piiloutua sängyn alle.

Juokseminen ilon täyttämällä alueella on kuitenkin kielletty.

Kun lähdet sutimaan karkuun, jokainen lähistöllä oleva asukas ja pollari tulee vihaiseksi. Tämä jatkuu, sillä sinua jahdataan takaa ja kaikki vastaan tulevat uudet kansalaiset suuttuvat juoksemisestasi. Tuloksena on loputon epäonnen kehä, jolle ei näytä tulevan loppua. Tietenkin hahmon stamina on myös tässä pelin piirteessä vahvasti mukana, tehden pakenemisesta lyhyttä spurttailua mittarin tippuessa nollaan hyvin pian.

Turvasatamana toimivia huoneita on hyvin harvassa, joten päämäärätön pinkominen on luultavasti kohtalosi.

Lähtökohtaisesti We Happy Few’ssa olisi potentiaalia vaikka mihin. Itseäni jäi todella kaivelemaan, etten tiedä miten tarina jatkuu, ja kuinka monta salaisuutta olisin voinut selvittää. Pelin tarina on hyvin kiinnostava ja maailma pahaenteisen värikäs. Näillä aineksilla voi potkia hyvinkin pitkälle. Kaikki hyvä kuitenkin hautautuu sen tosiasian alle, että We Happy Few on pelinä kertakaikkisen turhauttava.

Kun bugi toisensa perään kaataa koko pelin, ja huomaat joutuvasi kahlaamaan samaa kohtaa uudestaan, motivaatio valuu pelaajan innostuksesta kuin Joy-pillerin teho konsanaan.

WE HAPPY FEW

”We Happy Few on kiinnostava peli, joka kuitenkin turhauttaa epäkohdillaan.”