Boiling Point: Road to Hell (pc)

Boiling Point: Road to Hellin juoni on kuin suoraan 80-luvun toimintaelokuvien suuresta kliseekirjasta repäisty. Saul Myers on entinen armeijahemmo, jonka tytär on Itsenäinen ja Vahva toimittaja. Tehdessään suurta juttuaan korruptoituneessa Realian banaanitasavallassa neiti on onnistunut suututtamaan väärät tahot ja kadonnut mystisesti.

Mitäs sitä kova jätkä muutakaan tekisi kuin tutustuttaisi maiharinsa paikallisten jehujen takalistoon tyttärensä takia? Tämä ja moni muu jännittävä asia selviää alkuintrossa, joka on tahattoman komiikan mestariteos.

Kun pelaaja on kerännyt luunsa lattialta ja pystyy taas hengittämään alkuintrolle nauramisen jälkeen, Boiling Point: Road to Hell paljastuu pian Deus Ex -vaikutteiseksi rooli/räiskintäpeliksi. Realiassa vallasta vääntävät hallituksen lisäksi mafiosot, vapaustaistelijat, geneeriset rosvot ja monet muut tahot, joille jokaiselle voi heittää keikkaa. Jenkit ovat toki myös hämmentämässä soppaa ja CIA:n mustapukuisiin miehiin törmäilee vähän väliä.

Tyttären perässä kulkevan pääjuonen lisäksi sivutehtäviä löytyy satoja, joten tekemisestä ei tule pulaa. Vanhan sanonnan mukaan kumarrus yhdelle on pyllistys toiselle, eikä kaikkia pysty pitämään tyytyväisenä. Kaveripiirin valinnalla ei loppupelissä ole paljoakaan väliä, sillä matkan pää on lähes aina sama, maisemat matkalla vain vaihtuvat. Hieman koomisesti Realian väki tuntuu olevan telepaattista porukkaa, sillä hevon kuusessa auton alle jäänyt lantsari suututtaa automaattisesti jokaisen maan siviilin vaikka tapahtumapaikan lähettyvillä ei ollut lainkaan todistajia. Onneksi vahingon voi paikata saattamalla mummoja tien yli.

Yhden miehen armeija

Arki Realian tasavallassa on kovin tutun oloinen. Pelin räiskintäosio on tavallistakin tavallisempaa kauraa. Ainoat täyt ovat käytettävät ajoneuvot ja kevyt roolipelimeininki. Myers kerää kokemusta ja nousee tasoja kun rynkky laulaa ja mafiosoa kaatuu. Samalla ominaisuudet nousevat, minkä myös huomaa käytännössä. Pelin alussa Myers on melkoinen kynäniska, joka ei muka kovasta armeijataustastaan huolimatta selviäisi edes SA-INTin alokasmarssista. Täyspakkaus selässä mies raahautuu parin sentin tuntivauhtia, mutta tetsaillessa kunto kasvaa. Ennen pitkää Myers kuskaa tarvekalujen lisäksi mukanaan puolta tusinaa erilaista asetta ja niille tuhansia ammuksia.

Ajoneuvoja löytyy mukava valikoima aina vanhoista Lada-kopioista helikoptereihin ja panssarivaunuihin saakka. Jos kukkaro ei anna periksi, ajoneuvot voi lunastaa käyttöönsä lähimmältä parkkipaikalta tai armeijan tukikohdasta, mutta vain, mikäli osaa sellaista kuljettaa. Autojen ajomalli on hieman lepsun oloinen ja varsinkin totutteluvaiheessa ne tuntuvat lähinnä liukuvan jäällä asfaltin sijaan. Kaikkeen kuitenkin tottuu, eikä ajomalli pian enää juurikaan häiritse.

Kiintoisammin peli pitää kirjaa myös pelaajan käyttämistä piristeistä. Rahalla saa kaikkea kipulääkkeistä koviin huumeisiin, mutta kaikkeen jää koukkuun. Kun itseään on piikitellyt liikaa lääkepakkauksilla, niiden teho laskee ja vain katkaisuhoito auttaa. Luontaista linjaa suosivat voivat hoidattaa vammansa ja katkenneet luunsa lähimmän tukikohdan veksissä.

Toinen mukava ominaisuus on mahdollisuus leikkiä aseseppää. Boiling Point: Road to Hell pitää kirjaa aseiden kulumisesta, eikä pusikosta poimittu rynkky välttämättä toimi luotettavasti, ellei sitä korjaa. Taitavat asesepät voivat myös parannella aseitaan, joskin säheltämällä ne saa myös nopeasti rikki.

Graafisesti Boiling Point: Road to Hell on melko vanhahtavan näköinen. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä pelin mittakaava on massiivinen ja koluttavaa korpimaisemaa löytyy takakannen mukaan yli 450 neliökilometriä. Se, mikä graafisessa loistossa hävitään, voitetaan tunnelmassa ja läsnäolon tunteessa. Maailma tuntuu toimivalta ja aidon ränsistyneeltä, eikä kulu aikaakaan ennen kuin pelaaja on täysin uppoutunut pelin tapahtumiin. Hieman oudommin peli on uskomattoman raskas ja sai suoraan paketista asennettuna jopa Athlon 64:n polvilleen. Takakannen reippaat laitevaatimukset on syytä ottaa tosissaan. Varsinkin keskusmuistia saisi koneesta löytyä mielellään vähintään gigatavun verran, sillä peli lataa innokkaasti tavaraa taustalla muistiin. Päivityksiä valuu tosin tiuhaan ja netistä löytyvillä ohjeilla pelin saa pyörimään huomattavasti paremmin.

Tähän asti Boiling Point: Road to Hell kuulostaa vuoden pelitapaukselta, mutta jostain syystä se on julkaistu täysin keskeneräisenä. Pientä nillitettävää löytyy sivukaupalla, mutta huolestuttavammin myös todellisia pelin tappavia bugeja riittää kotitarpeiksi. Kaatumiset ja jumittumiset ovat arkipäivää, samoin kuin varsijousella tuhottavat poliisiasemat. Sopii toivoa, että jo julkaistut kaksi päivitystä saavat seuraa, sillä tekemistä riittää edelleen.

On lähes rikollista, että näin lupaava peli on työnnetty uunista ulos raakileena. Jo tällaisenaankin se on löytänyt netistä itselleen uskollisen pelaajakunnan, jotka ovat jääneet koukkuun Realian tasavallan penkomiseen. Itsekin huomasin bugeista huolimatta pelaavani peliä innokkaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa raivostuttava tieto siitä, että jonkun muun julkaisijan käsissä pelistä olisi voinut tulla todellinen klassikko. Mikäli kärsivällisyys tai usko Deep Shadowsin päivitysintoon riittää, Boiling Point: Road to Hell on mukaansatempaava pelikokemus.