Dishonored (PC, PS3, Xbox 360)

09.10.2012 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Arkane Studios
Julkaisija: Bethesda Softworks
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows Vista/7, 3,0GHz tuplaydinprosessori, 4Gt muistia, DirectX 9 -yhteensopiva 512Mt näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.dishonored.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Hiiviskelyseikkailut ovat koko historiansa ajan käytännössä tarkoittaneet sitä, että pelaaja on joko susipaskan taistelusysteemin tai muiden idioottimaisten pelimekaniikallisten ratkaisujen vuoksi yksinkertaisesti pakotettu pysymään varjoissa. En tiedä teistä, mutta ainakin minun mielestäni tällainen on kaukana hauskasta.

Sitten on sellaisia pelejä kuin Dishonored. Pelejä, jotka antavat pelaajalle mahdollisuuden suorittaa tehtävät kaikki tappamalla tai niin, ettei kukaan menetä henkeään. Tällaisessa tasavertaisuuden maailmassa pitäisi murhamiehiä rankaista vähintään huonommilla palkinnoilla, kuten Deus Ex: Human Revolutionissa tehtiin, eikö niin? No ei todellakaan. Arkane Studiosin Dishonored on toista maata.

Muun muassa vanhoilla Deus Ex -jampoilla vahvistettu, legendaarisesta Arx Fataliksesta tuttu Arkane Studios on luonut kiehtovan, viktoriaanisen Englannin henkeä huokuvan maailman, jossa rattaat pyörivät höyryn sijaan valaista saatavalla öljyllä. Niinpä sitä voisikin ehkä leikkisästi kutsua whaleoilpunkiksi. Tämän maailman keskus on Dunwallin suurkaupunki, joka toimii myös Dishonoredin näyttämönä.

Dunwallissa ei mene hyvin. Raivopäisten rottalaumojen levittämä rottarutto (duh) muuttaa väestöä zombeiksi yhä kiihtyvällä tahdilla, köyhyys rehottaa ja aristokraatit pyrkivät pakenemaan todellisuutta korkeiden muurien takana sijaitseviin kartanoihin ja niissä pidettäviin loisteliaisiin juhliin. Kaupungin pelastamiseen on valtaapitävillä kahdenlaisia ratkaisuja: tehottomia ja äärimmäisiä. Eli ainoastaan huonoja.

Dishonored on, kuten nimestäkin selviää, ensisijaisesti petetyn miehen tarina. Kuningattaren tärkeimpänä henkivartijana, Lord Protectorina toimiva Corvo Attano palaa pitkältä diplomaattiressulta suoraan keskelle kuningattaren salamurhaa. Sopivasti hyökkäyksen tielle jäänyt Attano näyttää tekoon syylliseltä, ja luvassa on luonnollisesti sekä kidutusta että julkinen teloitus.

Tai sitten ei. Corvo pakenee vankiselliin lähetetyn ”ystävän” lahjan avulla, ja näin alkaa pakomatka kohti oletettuja liittolaisia. Syrjäisessä pubissa majaansa pitävät lojalistit ovatkin Corvolle herkullinen väylä kunnian palauttamiseen ja pettureille kostamiseen.

Suurin osa pelin noin kymmenkunnasta tehtävästä on puhtaita salamurhakeikkoja: vallankaappaajat ja näiden liittolaiset on päästettävä päiviltä, ja yleensä nämä pitävät majaansa muureilla, valvontajärjestelmillä ja vartija-armeijoilla ympyröidyillä alueilla. Vaikka Corvo onkin valtakunnan parhaimpia miekkamiehiä, ei pelkällä teräksen heiluttelulla pötkitä pitkälle. Aika pitkälle kyllä, muttei kuitenkaan tarpeeksi.

Ulkopuolinen olo

Apunaan näiden haastavien tehtävien suorittamisessa Corvolla on mittava määrä erilaisia apuvälineitä. Perustyökaluja ovat miekka ja erilaisilla nuolilla ladattava, minikokoinen varsijousi. Murhamies laittaa jouseensa välittömästi tappavia nuolia, kun taas pasifisti-Corvolla vastaavalla paikalla ovat tainnutusnuolet. Lisäksi tarjolla on erilaisia ansoja, kranaatteja ja muuta mukavaa.

Näitä tärkeämpiä apuvälineitä ovat kuitenkin erilaiset loitsut. Halveksittu pakanajumala Outsider ottaa Corvon suosikikseen, ja kentille piilotettuja riimuja keräämällä Corvo voi ostaa itselleen uusia taikavoimia. Nämä ovatkin pelin suola.

Yksinkertaisimmillaan taikavoimat mahdollistavat Corvon loikkaamisen korkeammalle, mutta lisäksi tarjolla on esimerkiksi kaiken tieltään syövien rottalaumojen kutsumista, tuulenpuuskia ja Matrix-henkistä ajanhidastusta. Ehdottomasti käytännöllisimmät taidot ovat kuitenkin piilosta ja kerroksesta toiseen vaivattoman siirtymisen mahdollistava klink-teleportti ja possession, jolla Corvo voi siirtyä esimerkiksi rotan, kalan tai myöhemmin jopa vihollisen ruumiiseen.

Näiden taitojen ja apuvälineiden varassa on pelaajan itsensä valinta, kuinka tämä haluaa tehtävänsä suorittaa. Koska Corvo on huippuluokan miekkamies, ei kahdesta ja sopivilla ominaisuuksilla edes viidestä tai kuudestakaan vartijasta ole välttämättä vastusta. Toisaalta taas ylenpalttinen murhaaminen kostautuu lisääntyneenä kaaoksena, jonka takia kaupungissa valtoimenaan leviävän rottaruton vaikutukset näkyvät erityisesti samaisen ruton uhreista syntyvien zombien suurempana määränä. Taistelua haluaville sitä myös siis on tarjolla.

Pasifistina pelaaminenkin on toisaalta tyydyttävää. Pelimaailma reagoi haamun lailla työskentelevän Corvon edesottamuksiin eri tavalla, ja tehtävänsä täysin ilman kuolemia suorittamisessa on jotain perverssillä tavalla kiehtovaa. Lisäksi salamurhien kohteet voi ”hoidella” ilman tappamistakin, ja rehellisesti sanottuna usein nämä kohtalot ovat yksinkertaisesti kuolemaakin karmivampia. Luonnollisesti täydelliseen ghost-suoritukseen pyrkivälle liikkuminen on rajoitetumpaa, ja esimerkiksi kaikkien kentille piilotettujen aarteiden etsiminen on huomattavasti haastavampaa.

Molemmilla pelityyleillä on puolensa. Itse yllättäen sain kuitenkin enemmän kiksejä siitä, että pystyin ilman tunnontuskia hakkeroimaan esimerkiksi keskellä linnan pihaa olevan tulivoimaisen tykkitornin, jonka tämän jälkeen lahtasi parikymmentä vartijaa hirveän tuskan ja kaaoksen myötä. Samasta paikasta olisi toki päässyt ohi esimerkiksi uimalla kalana vallihaudan kautta, mutta jokainen tyylillään.

Kunniassa voima

Tällainen erilaisten mahdollisuuksien antaminen onkin Dishonoredin kiistaton valtti. Pelaamisesta tulee äärettömän mukavaa, kun ei pakoteta tietyille reiteille tai tietyn tyyppiseen pelaamiseen. Toki verellä valellun vallankumouksen tien määränpää ei ole yhtä ruusuinen kuin vähemmän väkivaltaisen, mutta loppuratkaisuun voi vaikuttaa vielä viimeisen tehtävän aikanakin.

Vaikka ensimmäinen läpipeluukertani olikin melko väkivaltainen, kokeilin tämän jälkeen myös täysin huomaamattomasti ja tappamatta pelaamista. Lopputulos oli käytännössä täysin eri peli, ja yltiömäinen varovaisuus aiheutti huvittavia tapauksia.

Pelissä on nimittäin tiettyjä satunnaiselementtejä, jonka vuoksi omien toimien ja niiden seurausten täydellinen ennakointi ei ole mahdollista. Esimerkiksi vartijoiden partiointireiteissä on tiettyä sattumanvaraisuutta, mikä saattaa aiheuttaa toisinaan ikäviä yllätyksiä. Pelin voi toisaalta tallentaa melkein milloin vain, ja jopa automaattitallennus toimii järkevästi.

Kaiken kaikkiaan Dishonored on jo näilläkin eväillä hiiviskelyseikkailujen merkkipaalu. Toisaalta sen maalaustyyppinen grafiikka voi vaatia hieman totuttelua, eikä juonikaan ole mikään omaperäisyyden perikuva. Mutta kun itse pelaaminen on sekä mahdollisuuksien että mekaniikallisen toiminnan vuoksi äärimmäisen sujuvaa ja viihdyttävää, niin ei paljoa enempää kyllä voi edes toivoa.

Lisäpisteitä myös siitä, että Dishonoredin maailman tärkein energianlähde on valaista saatava öljy, ja kaapit ovat pullollaan erilaisia hai-, delfiini- ja valassäilykkeitä. Luonnonystävä kiittää luonnonystävää. Minä kiitän Arkane Studiosia. Kiitos.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Toinen mielipide

Lisätietoja: Nelinpeli.com

Kolmas mielipide (Xbox 360)

En oikeastaan odottanut mitään Dishonoredilta. Päätin etten katso pelistä trailereita tai lue siitä pihaustakaan ennen julkaisua. Vain nimi oli tuttu ja siinä se. En kuitenkaan selvinnyt ehjin nahoin pelaajien ja media nostattamasta hypestä, joten muutama viikko ennen julkaisua menin ja katsoin trailerin. Peli näytti hemmetin hyvältä ja odotukset sitä kohtaan nousivat järjettömiksi.

Kun viimein pääsin Corvon saappaisiin, tähtäimenä kosto, peli iski kuin ne tuhat volttia. Tuntui varsin tuoreelta pelata jälleen FPS-hiippailua. Toki 2011 vuoden Deus Ex oli sitä myös ja pidin pelistä kovasti, mutta Dishonoredin maailma on tähän touhuun kuin omiaan. Kentät oavt tarpeeksi laajoja ja vaihtoehtoiset reitit ovat sopivan erilaisia, mikä pitää uudelleenpeluuarvon korkealla. Tosin Deus Ex -tyyliin Corvollakin on apuja, joilla erimerkiksi näkee seinien läpi ynnä muuta vastaavaa, mikä tuntuu olevan nykysynti peleissä. Eihän kykyjä ole pakko käyttää, mutta hiippailupelien luonnetta ne ovat nykyään kaikesta huolimatta muuttaneet. Tosin ei kuitenkaan sillä, että valittaisin kun kerrankin tuli laadukas FPS-peli, mikä suorastaan kannustaa hiipimiseen ja salamurhiin, eikä vain suoraan toimintaan.

On tosin harvinaista, että peli joka nojaa suhteellisen vahvasti juoneen, on tarinaltaan näin yhdentekevä. Dishonoredin juoni kun ei tarjoa oikeastaan mitään uutta, vaikka juonikäänteiltä ja yllätyksiltä ei voikaan välttyä. Murhasta lavastettu, tyrmään kuolemaan jätetty henkivartija ja henkilökohtainen kostoretki – tuttua tavaraa monesta muustakin pelistä ja ties mistä elokuvasta. Mielikuvitus tai kerronta eivät suorastaan lennä, mutta kyllä tulevia silti odottaa ihan mielellään. Rautainen pelattavuus, hyvä kenttäsuunnittelu ja tyydytystä tuovat, onnistuneet murhat, ovatkin pelin parasta antia, oli juoni miten kliseinen tahansa.

Voin avosylin suositella Corvon kostoretkeä kaikille hiippailupelien ystäville, jopa jos olet puutunut nykyisiin FPS-peleihin. Dishonored antaa mahdollisuuksia edetä omia reittejään, omalla tavallaan. Peli oli itselle ehdottomasti vuoden positiivisin yllättäjä ja toivon sille vilpittömästi jatko-osaa.

Kalle Laakso

Neljäs mielipide

Lineaaristen pelitarinoiden maailmassa viimevuotinen Dishonored oli melkoinen paukku. Valinnanvaraa, oikeasti erilaisia pelitapoja, vaihtoehtoisia reittejä ja lopetuksia. Ei mikään ihme, että peli otettiin vastaan lähes pelkästään positiivisella mielellä.

Kehunsa peli toki ansaitseekin. Ei tule mieleen kovin montaa pelikokemusta, jotka antaisivat yhtä paljon valtaa pelaajalle. Osa mahdollisuuksista on toki saavutettu savua ja peilejä hyödyntäen. Pohjimmiltaan Dishonored tarjoaa nimittäin kuitenkin vain kaksi pääpolkua, toki valinnaisine sivujuonteineen ja variaatioineen.

Hiippailemalla, ketään tappamatta ja kiinni jäämättä on näistä kahdesta se kiinnostavampi ja haastavampi. Tappojen sijaan pahat saavat rangaistuksekseen nöyryytystä ja elinikäistä tuskaa. Julman kaunista oikeudenmukaisuutta. Dishonored on, vaikka toisenlaisen pelaamisen mahdollistaakin, ennen kaikkea hiippailupeli.

Kun seikkailun on käynyt läpi vaikeamman kautta, tuntuu väkivaltaisempi vaihtoehto latteammalta. Hauskaahan sekin on, etenkin kun aivan suoran yhteenoton sijaan rakentelee ansoja ja hyödyntää erikoiskykyjä. Dishonored on tässä heikommassakin muodossa viihdyttävämpi kuin valtaosa nykypeleistä, vaikka tarinan olisi jo pelannut läpi kertaalleen.

Dishonored on yksi viime vuoden parhaista peleistä, mutta omalla tavallaan se kannustaa etsimään virheitä itsestään. Tarkkaavainen pelaaja hahmottaa kulissien taakse piirretyt valmiit reitit ja valintojen käsikirjoitetut vaikutukset. Herää kysymys, miten tämän voisi tehdä vielä paremmin?

Lähes viiden tähden arvoinen pelikokemus ei toivottavasti jää kertaluonteiseksi yllätysmenestykseksi. Oikeus tapahtuu vasta, jos Dishonored toimii tiennäyttäjänä uusille valinnanvapautta tarjoaville pelikokemuksille. Menestys osoittaa, että resursseja kannattaa upottaa myös vaihtoehtoisiin reitteihin, sillä tarpeeksi hyvä toteutus saa pelaajat kokeilemaan ne kaikki. Silloin panostus ei mene hukkaan ja pelattavaksi saadaan muutakin kuin lineaarista huttua.

Juho Anttila

Nelinpeli:

Lisätietoja: https://muropaketti.com/pelit/nelinpeli/