Legend of Grimrock II (PC)

05.11.2014 16:30 Pekka Leinonen

Tekijä: Almost Human Games
Julkaisija: Almost human Games
Testattu: PC Windows 7 64-bit, i-7 4770k, Geforce GTX 770, 16 Gt muistia
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP tai uudempi, tuplaydinprosessori, 2 Gt muistia, 2 Gt levytilaa, näytönohjain.
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta 22 euroa (Steam http://store.steampowered.com/app/251730/)
Pelin kotisivu: http://www.grimrock.net/tag/grimrock-2/
Arvostelija: Pekka Leinonen

Ennen oli miekat terästä ja miehet lihasta. Nykyään tuntuu, että miekat ovat puusta ja miehet mantelimassasta. Almost Human laskeutuu jälleen kerran Mount Grimrockilta takomaan kirveet uusiksi ja karsiman jyvät akoista.

Jotkut varmaan vielä muistavat ajan, jolloin peleissä oli haastetta. Kaikkea informaatiota ei hierottu kasvoille, vaan asiat piti oppia kantapään kautta tai lukea 87-sivuinen manuaali, että ymmärsi edes alkeellisella tasolla mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Olen itsekin jupissut päässäni, että pitääkö nykyään kaikki itsestäänselvyydet todeta ääneen. En jupise enää. Legend of Grimrockia pelatessa välillä melkein rukoili, että joku edes vihjaisi, jotta mitä nyt, mitä nyt. Ja siinä koko pelaamisen viehätys piileekin lopulta. Vanhan koulukunnan miehet tietysti vain nauravat partaansa (mutta salaa itkevät).

Legend of Grimrock on ns. dungeon crawler. Jos pelityyppi ei ole tuttu, taustoja ja tarkempaa pelimekaniikkaa avataan sarjan ensimmäisen pelin arvostelussa, joka löytyy täältä: Legend of Grimrock (PC).

Ei sääliä

Legend of Grimrock 2 käynnistyy, kun myrskyssä vankeja kuljettava purtilo ajautuu karille ja uppoaa. Enemmän tai vähemmän sattuman kaupalla neljä vankihenkilöä pelastuu onnettomuudesta ja haaksirikkoutuu Nexin saarelle, jossa he saavat pian huomata, että parempi olisi ollut mennä kapteenin mukana tapaamaan Ahtia. Salaperäinen Island Master toivottaa heidät lämpimästi tervetulleeksi kuolemaan mitä tuskallisimmilla tavoilla. Pakoonhan sitä on päästävä. Mutta mikä suuri salaisuus kätkeytyy saaren kulissin taakse?

Kuten roolipeleihin kuuluu, kaikki alkaa hahmonluonnista. Sankarit nimetään tietysti kavereiden, vihamiesten, fiktiohahmojen tai Kalevalan mytologian mukaan. Tai lyömällä nyrkillä näppäimistöön. Tarjolla on rotua minotaureista ylikasvaneisiin paarmoihin tai rottiin, joilla on omat erityiskykynsä ja vajavaisuutensa. Itse xenofobina päädyin valitsemaan neljän hengen tiimiin vain ihmisiä, jotka eivät ole hyviä missään, mutta eivät myöskään huonoja. Hahmonluontivaihe on oikeastaan koko pelin kriittisin kohtaus. Oikein rakennettu ryhmä on nimittäin avain voittoon, eikä hahmoluokkia, attribuutteja tai lisäetuja voi vaihtaa jälkeenpäin.

Kokonaisuutta rakentaessa päädyin ensimmäisessä osassa hyväksi huomaamaani ratkaisuun. Eteen yksi taistelija, joka on nopea lähilyöjä ja kestää kohtalaisesti kuritusta. Toiseksi eturiviin barbaari, joka on hieman hitaampi, mutta heiluttaa raskaita aseita kuin kapellimestari sitä naurettavaa keppiä ja jolle suora isku sydämeen on pelkkä pintanaarmu. Takariviin alkemisti, joka hallitsee erinomaisesti voimajuomien valmistamisen ja tuliaseet. Viimeisenä ja ehkä tärkeimpänä taikuri, joka… no, taikoo. Ottakaa se taikuri ryhmään. Tosissaan.

Ei armoa

Latausruutu päättyy ja aurinko paistaa silmiini. Mikä tämä on? Oltuani vuoden päivät pimeässä tyrmässäni yllättäen löydän itseni aurinkorannalta. Eikö tämän pitänyt olla dungeon crawleri? Otan ensimmäisen askeleen ja huomaan, että vanha kunnon gridi on tallessa. Hahmot liikkuvat edelleen pelaajan silmistä nähden ruutu kerrallaan ja kääntyvät 90 asteen kulmissa. Avara luonto on pelkkä illuusio. Harhakuva se on ehkä, mutta kaunis sellainen. Yö ja päivä vaihtuvat komeasti. Liikkuminen on edelleen suurin piirtein yhtä vapaata kuin luolastoissa. Niitä pimeitä klaustrofobisia tyrmiä, joita valaisevat vain nopeasti loppuun palavat soihdut, löytyy riittämiin, joten muutaman tunnin luolaston koluamisen jälkeen ulospääsy on kuin pääsisi tunkkaisesta kokoushuoneesta hengähtämään lakisääteiselle kahvi- ja tupakkatauolle.

Ääninäyttelyä ei ole, ellei kuolonkorahduksia lasketa. Musiikit ovat luokkaa ”siinä sivussa” paria raitaa lukuun ottamatta.

Ensimmäiset viholliset hoituvat ongelmitta. Kuvittelin hetken, että vanhat taidot olivat tallella, muttei mennyt kauaakaan, kun tuijotin game overia parin minuutin välein. Kiteäminen, eli lyö ja väistä -taktiikka piti opetella uudestaan. Taistelu on edelleen Dungeon Masterista tuttua, sankarit iskevät vuorollaan, jäähyaika riippuu aseesta ja taidoista. Taikuri joutuu joka ikinen kerta valitsemaan heittämänsä taian riimut uudestaan. Mitään pikanäppäimiähän ei ole, eli ei parane käden kauheasti täristä, jos aikoo loitsia sen monimutkaisen kaavan mukaan kulkevan uber-spellin.

Tunnin-parin alun jälkeen pääsin alueelle, jossa sai valita mielensä mukaan missä järjestyksessä seikkailua selvittää. Tietysti onnistuin valitsemaan heti alkuun sen vaikeimman luolaston, jossa tuli takkiin muutaman askeleen välein. Parin tunnin turpaanvedon ja torvisoiton jälkeen ikenistäkin valui verta. Pelihahmot valittivat nälkäänsä. Nämä tyypit pitäisi pitää kylläisinä, mutta joistakin tyrmistä ruokaa löytää kuin Leningradin piirityksessä – ja kusessa ollaan koko saakelin sakki.

Alkemisti kehittää parannuspulloja vaikka kesken taistelun, mutta harvoin vastaan tulevat siniset kristallit palauttavat manat, helat ja vainajat takaisin sekä tallentavat pelin. Ilman valinnaista vaikeusvalintaa tulee hakattua pikatallennusta. Useimmiten parantelu kuitenkin hoidetaan vetämällä torkut missä vain, mutta tämä toiminta muuten kasvattaa nopeasti nälkää.

Lopulta kiteäminen oli juurtunut takaisin aivolohkoon ja hahmojen kyvyt nousseet murhaamisesta. Varusteetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että kohtaamiset olivat enää lähinnä hidasteita. Nyt ymmärsin pelin todellisen haasteen. Ne puzzlet. Vihjeet niihin vaihtelevat olemattomista Enigmaakin kryptisempiin. Nyt alkoi jo tukka lähteä päästä. Mutta sitten se tunne, kun viimein ratkaisee ongelman ilman arvailua: ascension.

Edellisosaan nähden puzzlet tuntuivat vähemmän reaktiopohjaisilta ja enemmän tarkkaavaisuutta ja hoksottimia vaativilta. Minusta se oli hyvä asia. Halpamaisia ansoja toki löytyi lähes joka ikisestä paikasta minne suunnisti, tyyliin ”kah, tuossapa ase, otama sen.” Pam, teleporttaudut kymmenen vihollisen keskelle. Dungeon crawlerin tärkeimpiä sääntöjä; älä koskaan joudu mottiin tai nurkkaan.

Ei katumusta

Vaikka olinkin jo pari kertaa lähtemässä ostamaan köyden tai luodin Magnumiini, niin kokemus oli erittäin antoisa. Kaiken sen kuolemisen ja turhautumisen jälkeen seurasi aina tunne kaikkivoipaisuudesta. Etenkin siinä vaiheessa, kun viimein laskin verisen kirveeni maahan tapettuani pelin todellisen loppuvastuksen, tuntui siltä että mikään ei voi voittaa minua. Ja pelasin vain keskivaikealla vaikeustasolla.

HC-pelaajille, konkareille ja masokisteille on tarjolla tietysti hard-vaikeusaste. Old school –modessa ei tunneta enää edes automaattikarttaaa, vaan kartta on piirrettävä paperille. Parempi siis varata useampikin riisi A4:sia. Tappavin pelitila on Rautamies-haaste, jossa pikatallennuksesta on turha haaveilla ja tallentaminen tapahtuu vain sieltä täältä löytyvillä kristalleilla. Lopuksi voi vielä heittää viimeiset löylyt kiukaalle ja muuttaa pelastavat henkiinherätyskristallit kertakäyttöiseksi.

Itselläni läpäisyyn meni noin kolmenkymmenen tuntia, kartonki tupakkaa ja sata kuppia kahvia. Silti tilastojen mukaan en löytänyt lapiolla kaivettavista aarteista neljäsosaakaan, 77 salaisuudesta jäi löytämättä yli puolet ja eeppisistä varusteista suurin osa jäi uupumaan. Eli eiköpähän suorittajille riitä tekemistä. Todelliseen loppuun vaadittavat 20 voimajalokiveä etsin silti. Jotain asioita kun ei vain voi jättää puolitiehen. Aivan kuten turhautuessani johonkin ongelmaan päätin heittää pelin roskiin ja mennä nukkumaan. Puolen tunnin jälkeen oli kuitenkin pakko palata ratkaisemaan arvoitus tai tappamaan se päävihu jollain äärimmäisellä taktiikalla.

Arvosanan antaminen teokselle ei ole helppoa. Välillä tuntui että haistakaa, ja kaksi tähteä. Puoli tuntia myöhemmin ylitin maagisen neljän tähden rajani. Lopputaistelun jälkeinen tunne ratkaisi. Neljä ja suositus.

Nelinpeli:

Lisätietoja: https://muropaketti.com/pelit/nelinpeli/

Legend of Grimrock (PC)

Grimrock käynnistyy tarkoituksellisen kliseisesti, kun neljä vankia tuupataan munasillaan Grimrock –vuoren vankityrmään, josta kukaan ei koskaan ole paennut. Sankariryhmän voi rakennella itse kolmen hahmoluokan ja neljän rodun valikoimasta, tai ottaa valmiiksi tarjottu perussetti. Rotukavalkadi koostuu ihmisestä, minotaurista, liskomiehestä sekä kärpäsmiehestä (ts. insektoidi).