Lords of the Fallen (PC, PS4, Xbox One)

06.11.2014 19:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Deck13 Interactive
Julkaisija: Square Enix
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: Windows Vista SP2, Intel Core 2 Quad, 6 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 460
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://lordsofthefallen.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Lords of the Fallen haluaisi niin kovasti olla Dark Souls. Kehitystiimi on selvästi pelaillut FROM Softwaren yllätyshittejä urakalla ja kopioinut niistä ominaisuuksia urakalla.

Kuten näissä tapauksissa usein käy, tuloksena ei muodostu ihan yhtä yhtenäistä kokonaisuutta, vaan jotain, mikä tuntuu Dark Soulsin vaisulta velipojalta. Jo ennen teknisiä ongelmia.

Ei ole mikään ihme, että Dark Soulsit saavat kopioijia. FROM Softwaren pelit nousivat hetkessä ensin underground-suosikeiksi ja sittemmin sen verran tunnetuiksi peleiksi, että tiimin seuraava peli, Bloodborne, on Sonyn tulevien pelien raskaimmalla hypelistalla. Kysyntää – ja täten myös markkinoita – riittää. Mutta eipä niitä noin vain kaapata, sillä Dark Soulsit ovat vähintään hämäriä pelejä.

Paperilla niissä on moni asia hieman vinksallaan ja sinne päin tehtynä, mutta jotenkin kokonaisuus vain toimii niin älyttömän hyvin. Lords of the Fallenin kehittäjät ovat yrittäneet lähestyä asiaa kopioimalla Dark Soulsista vähän kaikkea mahdollista, mutta ilman todellista ymmärrystä siitä, mikä teki Dark Soulsista Dark Soulsin. Ja niinpä Lords of the Fallen tuntuu juuri siltä, mitä se on: B-luokan kopiolta.

Maailmaa pelastamassa

Peli ei sen kummemmin taustojaan selittele. Sankarimme, jolla on tietenkin Menneisyys, saapuu kaapuasuisen kumppaninsa kanssa syrjäiseen luostariin tekemään… niin, jotain. Etsimään jotain? Kävelylle? Se jäi minulle epäselväksi, sillä jo muutaman sekunnin päästä ollaan keskellä demoniarmeijan invaasiota ja taistellaan henkensä edestä.

Alkumetreiltä saakka on selvää, että eräs niistä eniten Dark Soulsista kopioiduista jutuista on taistelusysteemi. Kaikessa on samanlaista hidasta painon tuntua kuin Dark Soulsissa. Olipa kyse sitten väistöpyörähdyksestä tai lekan lyönnistä, kaikki kestää ja tuntuu mukavan raskaalta. Fiilis on sellainen kuin suuret miehet raskaissa panssareissaan ottaisivat yhteen.

Myös perusteet ovat hyvin samanlaiset. Aseita voi käyttää yhdellä kädellä kilven kera, tai vaihtaa kahden käden otteeseen. Kilven takana piileskelevän puolustajan voi tuupata tasapainosta ja muutenkin touhu on sitä samanlaista Dark Souls -tyylistä avointen paikkojen kyttäilyä ja niiden hyödyntämistä.

Vaikka taisteluun on kopioitu juttuja molemmin käsin, se määrittelemätön ”tämä vain toimii” –tuntuma ei ole yksi niistä. Lords of the Fallenin taistelussa tökkii koko ajan jokin. Ehkä se on osittain sitä, että viholliset palautuvat iskuistaan liian nopeasti ja täten sitä samanlaista ”väistin megaiskusi, nyt saat takaisin” –meininkiä ei löydy.

Lordit of the Fallen?

Tai ehkä kyse on huonommasta vihollissuunnittelusta? Dark Soulsin tavoin myös Lords of the Fallen uskoo siihen, että taistelun pitäisi olla vaikeaa. Kuolema ei ole vain mahdollisuus, vaan säännöllinen vieras. Mutta Dark Soulsissa kuolema kolkuttaa usein siksi, että pelaaja kohtasi uuden ja ihmeellisen vihollisen, eikä vielä tiennyt tämän kuvioita ja heikkouksia tai siitä, että lähti taisteluun takki auki. Lords of the Fallenissa kuolemat tuntuvat usein halvoilta.

Miksi helvetissä tuo vihollinen löi minua kilpeni läpi niin kovaa? Miksi helvetissä tuo vihollinen ei horjahda, vaikka miten takoisin suojauksia, vaikka peli väittää, että vihollisiin pätevät samat säännöt kuin minuun? Miten helvetissä tuo raskaasti aseistettu ja panssaroitu vihollinen on nopeampi ja ketterämpi kuin minun nahkaan verhoutunut kelmini?

Ja peli on myös huonosti tasapainossa. Siinä missä Dark Soulsissa on useita yhtä päteviä ja toimivia pelitapoja, Lords of the Fallenissa raskas panssari on kunkku. Väistely on usein turhauttavaa ja epäluotettavaa, joten suurin käteen menevä kilpi ja tonni panssaria on parempi vaihtoehto.

Kivitalon kokoinen paskiainen

Lords of the Fallen luottaa myös toiseen Dark Soulsin valttikorttiin, pomoihin. Dark Soulsien tapaan eka pomo nähdään jo aivan alkuhetkillä, eikä se tasainen virta siitä mihinkään häviä. Pomot tuntuvat tuttuun tyyliin aluksi epäreilun vaikeilta, mutta kun osaa hieman katsella niiden hyökkäyskuvioita ja etsiä heikkouksia, niin ne on mahdollista kellistää ottamatta osumaakaan.

Tai no siis, olisi mahdollista. Teoriassa. Mutta kun Lords of the Fallenissa kaikki ei aina toimi ihan niin kuin pitäisi. usein niitä osumia vain tulee hämmentävästi ja selittämättömästi, ja sekös harmittaa.

Pomoihin tosin liittyy yksi pelin omaperäisistä oivalluksista. Pomomatsithan siis ovat kuin pieniä puzzleja, joissa on se hyvä ja oikea ratkaisunsa. Jos osaa sitä hyödyntäessään tehdä jotain vähän tavallisuudesta poikkeavaa ja pomokohtaista, kuten vaikka jallittaa pomon tappamaan apureitaan tai tappaa tämän blokkaamatta lainkaan kilvellään, saa pomon pudottamasta esineestä eeppisen erikoisversion. Sitten normaalisti ihan kiva leka vaikka myrkyttää vihollisia tai tekee jotain vielä hienompaa.

Varusteet ovat toinen osa-alue, missä Dark Soulsia on kopioitu urakalla. Tarjolla on niin voiman kuin ketteryyden mukaan skaalautuvia aseita, jotka täten sopivat erilaisille buildeille. Kirveitä, lekoja, miekkoja, tikareita, kynsiä ja suuria kahden käden mörssäreitä tulee seikkailun aikana vastaan reippahasti, joskin hämmentävän suuri osa niistä on great weaponeita. Itse en niille käyttöä löytänyt, sillä vaikka panostin erityisesti voimaan, isot lekat olivat turhan kömpelöitä. Omaan buildiini sopivat parhaiten yhden käden kirveet ja nuijat, joita ei vastaan tullut montakaan, vaan sain käytellä yhtä ja samaa asetta usein monia tunteja putkeen.

Aseita ei myöskään voi parannella, mutta sentään kustomoida. Aseisiin ja panssareihin voi lämiä riimukiviä, jolloin vaikka myrkkyriimu saa aseen tekemään vähän myrkkyvahinkoa tai panssarit kestämään paremmin myrkkyä. Ei mitään suunnatonta, mutta jotain kustomointia edes.

Kivitalon kokoinen maailma

Jossain siinä 13. pelituntini kohdalla huomasin, että Lords of the Fallenissa on myös yksi hieman erikoisempi ongelma: se on aika pieni peli. Ei lyhyt, sillä läpipeluu kestää helposti noin 20 tuntia, mikä on ihan kiva määrä, varsinkin kun sen jälkeen aukeaa new game plus –uudelleenpeluukierros.

Mutta Lords of the Fallenin maailma ei ole suuri. Seikkailu vie kerran toisensa jälkeen edestakaisin samoja raitteja pitkin ja samoille alueille tekemään milloin mitäkin. Tämä on harmi, sillä potentiaalia olisi ollut. Lumiset ja pohjoisgoottihenkiset rauniot ja linnamaisemat ovat kivaa katseltavaa ja olisivat tarjonneet paljon enemmänkin potentiaalia, kuin mitä nyt on lunastettu.

Kivasta ulkonäöstä maksetaan myös kova hinta, sillä Lords of the Fallen ei pyöri hyvin millään alustalla. Xbox One –versio pyörii tuskaisen hitaasti, PlayStation 4 vähän paremmin ja PC tuurista ja auringon asennosta riippuen joko ihan asiallisesti – mutta ei mahtavasti – tai todella huonosti. On hankala sanoa, onko tiimi vain vääntänyt liikaa grafiikkaherkkuja kehiin vai onko jossain muualla vikaa, mutta peli pyörii välillä niin huonosti, että se haittaa pelaamista. On aika paska juttu vaatia pelaajaa reagoimaan parin framen tarkkuudella, kun peli pyörii diaesityksen vauhdilla.

Oma arvostelukappaleeni myös kaatui pariinkin kertaan. Ääni jää vain tö-tö-tö-tö-tököttämään paikalleen ja sitten peli hyytyy. Tulipa sekin nähtyä, että konsolipeli kaatuu työpöydälle! En suosittele, ei ollut siisti kokemus!

Omaperäistä, mutta ei tarpeeksi

Tähän saakka Lords of the Fallen siis todellakin tuntuu B-tason Dark Soulsilta, jolla ei ole paljon omaa annettavaa. Onhan sillä toki vähäsen. Yksi hauskimmista ideoista on se, että pelaajan tarpoessa hirviöiden keskellä kokemuspistekerroin kasvaa tappo tapolta. Samalla kokemuskerroin nostaa myös sen todennäköisyyttä, että hirviöt pudottavat parempia tai kovempia esineitä. Kerroin kuitenkin nollautuu, kun käy tallennuskivellä sijoittelemassa kokemuspisteitä tasonnousuun. Ja Dark Soulsin tavoin kun kerran menee kuolemaan, täytyisi päästä takaisin raatonsa luo hakemaan sinne jääneet kokemuspisteet talteen, ennen kuin kuolee uudelleen ja menettää ne kaikki.

Idea toimii mainiosti ja onnistuu kutittelemaan Dark Soulsistakin tuttua ”jospa ottaisin vielä vähän riskiä” –fiilistä oikein kivasti. Ja onkin pahuksenmoinen harmi, ettei kehitystiimi keskittynyt kehittelemään lisää tällaisia ideoitaan, sillä miltei kaikki Dark Souls –kaavaan tehdyt omat lisäykset toimivat hyvin.

Jos porukka olisi uskaltanut kävellä vähän enemmän omia polkujaan pitkin, tuloksena olisi voinut olla jopa erinomainen peli. Nyt kädessä on kokemus, joka kyllä tuntuu Dark Soulsilta, mutta parhaimmillaankin vain sen kopiolta, eikä suinkaan vertaiselta uudelta pelikokemukselta.

Entä jos unohdetaan Dark Souls? Mitä jos vain tarkastellaan Lords of the Fallenia sen omilla avuilla? Tällöin tarjolla on ihan kiva toimintaroolipeli, joka tarjoaa haastetta, hirvittävät määrät löydettävää ja potentiaalisesti missattavaa (Dark Soulsin tavoin myös Lords of the Fallen uskaltaa jemmata sisältöklönttejä sellaisiin paikkoihin, että useimmat pelaajat missaavat ne suurella todennäköisyydellä) ja hyviä ideoita.

Sen oikeastaan suurin ongelma on pienten töksähtelyjen ohella kömpelö tekniikka. Jos ruudunpäivitysnopeus olisi parempi ja pelaaminen sujuvampaa, pitäisin myös pelistä enemmän. Mutta kun peli pyörii niin huonosti, että pelaaminen on hankalaa, on tuomio aika tyly.

Mikä on siis lopputuomio? Bloodbornea odotteleva darksoulisti saa Lords of the Fallenista ihan kivan välipalan, mutta ei niin kivaa, että siitä kannattaisi 69 euroa maksaa. Eikä kannata satunnaisemman pelailijankaan. Mutta pari toivottavasti suorituskykyä parantavaa päivitystä ja jonkinlainen alennusmyynti – vaikkapa Steamin sellainen – niin johan se peukkukin kohoaa vertauskuvallisesti edes vähän ylöspäin.