Naval War Arctic Circle (PC)

20.04.2012 16:21 Jari Mikkonen

Tekijä: Turbo Tape Games
Julkaisija: Paradox Interactive
Testattu: PC, Windows 7 64-bit, AMD Phenom II X6 1090T 3,2GHz, 8Gt muistia, GeForce GTS250
Saatavilla: PC
Pelaajia: 1, 2 (lähiverkossa, internetissä)
Laitevaatimukset: Windows XP/Vista/7, Intel Core 2 Duo 1,8 GHz tai vastaava AMD:n prosessori, 2 Gt muistia (suositus 4 Gt), 2 Gt kovalevytilaa, DirectX 9.0c tai 10 -yhteensopiva GeForce tai ATI näytönohjain jossa 256 Mt muistia
Versio: 1.0.2.3
Pelin kotisivu:Naval War Arctic Circle
Arvostelija Jari Mikkonen

Moni tuoreen Battleship-elokuvan nähnyt saattoi miettiä, että siinähän olisi hieno pelin aihe. Norjalainen Turbo Tape Games vastaa kutsuun, mutta ilman Rihannaa. Ehkäpä innoittajana on toiminut myös eräs Harpoon…

Naval War Arctic Circlen maalailemassa tulevaisuudessa vuonna 2030 pohjoisessa käydään kuumina. Paitsi että ilmastonmuutos on sulattanut Titanicin tappajat ja Pohjoinen jäämeri tunnetaan enää vain Pohjoisena merenä, myös alueen luonnonvarat herättävät lisääntynyttä kilpailua alueen merimahtien kesken.

Vaikka peli sijoittuukin lähitulevaisuuteen (ja vain 10 vuotta ennen X-COM Terror from the Deepiä…), ei kyse kuitenkaan ole tieteisfiktiosta. 18 vuoden aikaero vain mahdollistaa sen, että nyt prototyyppiasteella tai rakenteilla olevat projektit on ehditty laskea vesille. Aikaero mahdollistaa myös lähes uskottavan skenaarion, jossa Yhdysvallat on joutunut keskittämään lähes koko laivastonsa Kiinan suunnalle jolloin Venäjällä riittää rahkeita haastaa Euro-maat, Kanada ja Yhdysvaltain rippeet merimiespainiin. Muutenhan tilanne olisi aivan yksipuolinen, Yhdysvaltain laivastolla kun on lentotukialusryhmiä enemmän kuin koko muulla maailmalla yhteensä.

Laivastoista ja ilmavoimista mukana ovat enemmän tai vähemmän suurin rahkein Yhdysvallat, Venäjä, Kanada, Britannia, Norja, Alankomaat, Saksa, Ruotsi, Tanska ja – Suomi, jonka ylpeytenä ovat tutkassa näkymättömät Hamina-ohjusveneet. Pinta- ja sukelluskaluston lisäksi läsnä on monipuolinen kattaus lentokoneita ja helikoptereita, sekä tietenkin paukkua ja murkulaa torpedoista Tomahawkeihin ja tutkaan hakeutuviin HARM:ihin. Useimpiin lentovehkeisiin on myös sovitettavissa erilaisia aseistus- tai erikoisvarustekonfiguraatioita, eli hävittäjäpommittajansa voi aseistaa vaikka joko ilmatorjunta- tai merimaaliohjuksin. Lentotukialusten ja fregattien lisäksi nämä voivat operoida maatukikohdista ja onpa maissa myös tutka- ja ohjusasemia. Maakohteita ei voi upottaa, mutta risteilyohjuksilla niistä voi tehdä perunapeltoa.

Yksinpelattavaa piisaa kahden kampanjan verran, joissa nähdään sama tarina NATO:n ja Venäjän näkökulmista, yhteensä 23 tehtävän mittaisesti. Tekoäly näissä on luokkaa ”ihan ok”, eli joko se tekee jotain oikeansuuntaista tai ainakin näyttää siltä. Kampanjat eivät suinkaan ole läpiheittojuttuja, ja välillä koetaan melko epäurheilijamaisiakin tilanteita. Kampanjarakenne on lineaarinen ja epädynaaminen. Halutessaan kampanjatehtävät voi pelata myös yksittäisinä. Lisäksi pelin mukana tulee muutama yksittäinen tehtäväversio joita voi pelata moninpelissä.

Moninpelitehtävätarjonta voisi olla laajempi, varsinkin kun pelin mukana ei tule editoria. Tosin ne ovat helposti muokattavassa XML-muodossa, joten itse tehtyjä tehtäviä ja modejakin on jo putkahdellut. Jos kesään mennessä ei olla nähty yhtään Red Storm Rising -modia, niin minä syön kapteeninlakkini.

Napapiirin sankarit

Laivastosodan hienoin ominaisuus ovat ne kosolti muuttuvat, monimutkaiset, emergentit taktiset vinjetit jotka syntyvät kun enemmän tai vähemmän pimennossa toimivat kommodorit yrittävät löytää toisensa ja tehdä vastustajista sukellusveneitä. Tässä vaiheessa siirrymme seuraamaan peräamiraali Upi Niemen normipäivää, kirjoittajana sotapornograafikko Tom K. Länsi.

Lentotukialus HMS Queen Elizabeth (miehistö 600 henkeä, uppouma 65 tuhatta tonnia) saattueineen on matkalla Islantiin, ja sen pitäisi myös päästä perille ehjin nahoin. Varmuuden vuoksi NH90-helikopterit kulkevat osaston edellä vetäen perässään mikrofoneja joiden pitäisi paljastaa vihollisen sukellusveneet.

Neljän F-35C-ilmaherruushävittäjän lentue partioi laivasto-osaston yllä, kun korkeammalla lentävän AWACS-koneen tehokas tutka havaitsee ryhmän matalalla ja kovaa lähestyviä lentokoneita. Sotatoimialueella tiedetään liikkuvan myös yksittäisiä siviilikoneita, mutta havainto vastaa täydellisesti sotilashävittäjiä, joten Niemi merkitsee nämä vihollisiksi ja lähettää omat hävittäjät vastaan. Kohta pisteet tutkalla tunnistetaankin positiivisesti Flanker-D-koneiksi. Oletettavasti siis jossain lähistöllä luuraa venäläinen lentotukialus Admiral Kuznetsov, sillä Venäjän mannermaalta on tänne turhan pitkä matka.

F-35:t lähestyvät tutkaohjautuvan AMRAAM-ohjuksen kantaman päähän ja laukovat ohjusryöpyn. Flankerit kääntävät kurssia ja aloittavat väistöliikkeet ja silpun pudottamisen. Lopulta suuri osa ohjuksista harhautuu, mutta yhden venäläisen tuhkat sirottuvat Norjanmereen. Samaan aikaan peräamiraalimme saa ilmoituksen uusista havainnoista – joukko PAK-FA-häivehävittäjiä on päässyt AWACS:in tutkalta piilossa laivaston lähelle!

Niemi määrää F-35:t unohtamaan Flankerit ja kiirehtimään kohti uusia kohteita. AMRAAM:it on kulutettu ja lämpöhakeutuvien Sidewinderien lyhyt kantama pakottaa hänet määräämään jälkipolttimen käytön välimatkan kuromiseksi, mikä moninkertaistaa polttoaineen käytön. Tällöin voi käydä niin, ettei pojilla riitä löpö tukialukselle paluuseen. Mutta jos viholliset pääsevät merimaaliohjuksen kantaman päähän laivueesta, voi käydä niinkin, että lentotukialuksen kannelle ei enää laskeuduta muulla kuin sukellusveneellä…

Tukialusryhmä ohjuskorvetteineen voi kyllä yrittää ohjusten torjumista ohjuksin ja CIWS-tykein, ja elektronisen sodankäynnin välinein varustetut koneet voivat jopa yrittää harhauttaa ohjusten hakujärjestelmiä, mutta se on riski jota omasta hyvinvoinnistaan huolehtiva U. Niemi ei halua ottaa. Parempi on pyytää Keflavikin tukikohdasta ilmatankkauskone kiirehtimään F-35:ien luokse.

Jos tässä vaiheessa tunnet itsesi täysin kosteaksi, on Naval War peli juuri sinulle. Jos käsitteet eivät avautuneet, ei pelin 30-sivuinen ohjekirjakaan niitä juurta jaksain esittele. Lohdutuksena kerrottakoon että kovin paljoa googlailua ei tarvita perusteiden selviämiseen. En minäkään nykyajan meritaisteluista tiennyt muuta kuin mitä Silja Serenaden yökerhossa olen nähnyt. Mutta vaikka ikuisena nurmiporana olen huono pelin realistisuutta arvioimaan, sanoisin että aika todellisuudenmukaisia Naval Warin vesileikit ovat. Suurimpana myönnytyksenä pelattavuudelle realismin kustannuksella kaikki yksiköt ovat kaiken aikaa telepaattisessa yhteydessä pelaajaan ja toisiinsa. Tästä seuraa ns. Borg-spotting, eli jos vaikka helikopteri havaitsee vihollisaluksen, voi lähellä merenpohjassa lymyävä oma sukellusvene torpedoida sen vaikka todellisuudessa sen pitäisi pintautua ottaakseen radioyhteyden.

Oi niitä aikoja

Peli on tiukan reaaliaikainen: sentään vessataukoja varten ajan voi pysäyttää, mutta tällöin ei myöskään voi antaa käskyjä tai edes tutkia tilannetta. Ennakkoon tämä tuntui pelottavalta, sillä Combat Missionissa ja vastaavissa mopo karkaa herkästi käsistä jo muutaman sekunnin sisällä. Naval Warissa tämä ei kuitenkaan ole ongelma. Mistään Speden Spelien reaktiotestistä tai Quick Time Eventistä ei ole pelkoa, sillä välimatkoja ei merellä lasketa metreissä vaan meripeninkulmissa. Kun pitkänmatkan ohjus tai torpedo laukaistaan äärikantamaltaan, saa 1:1 nopeudella odottaa minuuttitolkulla ennen osumaa.

Laivasto-osastot puolestaan ovat niin hitaita, että merkittävämpien matkojen taittamiseen kuluu vähintään tunteja reaaliajassa. Pelaajan ei myöskään tarvitse mikrosäätää kaikkea, sillä yksiköt osaavat huolehtia itsestään tullessaan murhayritysten kohteiksi ja lentokoneetkin suuntaavat tankkaamaan kun polttoainemittari huutaa bingoa. Näiden oma-aloitteisuutta voi myös säädellä mieleisekseen.

Onneksi aikaa voi nopeuttaa, enimmillään 1:120 suhteessa, jolloin sekunnissa kuluu kaksi minuuttia. Nopeutuksen saa pysäytettyä kun havaitaan uusi kohde tai jotain muuta tärkeätä tapahtuu – ehdot ovat muuten mukautettavissa, mutta toivoisin kyllä, että kaikuluotainpoijujen sivuuttaminen olisi optiona. On ärsyttävää kun muutenkin hidas sukellusvene kulkee poijuryppään ohi, ja vaihtoehtoina ovat joko peluu reaaliajassa tai jatkuvasti toistuva nopeutuksen päällelaitto.

Lokakuuta metsästämässä.

Kahden merikarhun keskisessä verkkopelissä ajankulun nopeus määrittyy alimman nimittäjän mukaan, eli jos vaikka yhdellä on asetuksena 1:1 ja toisella 1:5, niin sitten mennään reaaliajassa. Jos sitten ensimmäinen asettaa nopeudeksi 1:120, nopeus vaihtuu vain viisinkertaiseksi, hitaamman asetuksen mukaan. Peli asennetaan Steamissa joten ainakin omien pelikumppaneiden kanssa matsien järjestäminen on helppoa. Jos lähipiiristä ei löydy merimiehiä, saattaa peliseuran löytäminen edellyttää foorumien naaraamista, sillä avoimia pelejä en nähnyt kertaakaan.

Paussin puutetta suurempi ongelma on tallennusmahdollisuuden täydellinen uupuminen. Yleensä tehtävät eivät kestä todellisessa ajassa puolesta tunnista tuntiin enempää, mutta pidemmissä matseissa, joissa on jatkuvasti jotain pientä kuhinaa, on hyvin hankalaa vain nopeuttaa aikaa, koska vähän väliä tapahtuu jotain mihin pitää reagoida. Kolme tuntia pelissä saattaa hyvinkin tarkoittaa puoltatoista tuntia tosimaailmassa. Mukava ominaisuus olisi myös mahdollisuus katsoa taistelutapahtumat pelin päätyttyä ilman fog of waria, tai edes jonkinlainen yksityiskohtaisempi debrief. Nyt peli päättyy aina kuin seinään heti kun tehtäväehdot ovat täyttyneet, eikä muita tietoja pääse näkemään kuin kokonaistilastot.

My Harpoon will go on

Naval Warissa liikutaan selkeillä vesillä. Suurimman osan näytöstä vie karttaruutu, jolla pienet ikonit ammuskelevat pienempiä ikoneita toisiaan kohti kunnes katoavat tutkasta. Alkuperäisen Harpoonin veroiseen askeettisuuteen ei sentään päästä, ja löytyypä näytön alaosasta jopa 3D-ruutu. Jukranpujut! Halutessaan 3D-näytön saa myös karttanäytön tilalle.

Ken odottaa Titanic 3D -tason efektejä, pettyy, enkä puhu nyt edes Kate Winsletistä. Osa 3D-grafiikoista on aika valjua kuraa, mutta elävöittää se peliä silti kumman paljon enemmän kun voi tiirailla laivojaan auringonnousun kultaamaa taivasta vasten. Kuitenkaan mikään pelin 3D-vänkyröistä ei ole niin nolostuttava kuin tehtävän voiton jälkeen esiin välittömästi puskeva ilotulitusruutu, raketin paukkeineen. Tällaista on viimeksi nähty 1990-luvun alun Visual Basic -ohjelmissa.

Käyttöliittymä on hemmetin näppärä kun sen oppii, kaiken tarvittavan informaation löytyessä joko suoraan näytöltä tai harvinaisen selkeistä tapahtumalokeista. Erikoiskäskytkin ovat nopeasti saatavilla ja yleensä pelkkä oikealla napilla klikkaaminen tai raahaaminen riittää tehtävien määrittelyksi. Taisteluraporteissa on myös yksi kauneusvirhe: siellä ilmoitetaan tuhoutuneiden yksiköiden tappaja vaikka sitä ei olisi nähnyt. Aijai, fog of war on sentään tärkeässä osassa jännityksen luomisessa.

Vain reitin ketjutus olisi voitu tehdä suorasukaisemmaksi, nyt useamman kuin yhden reittipisteen antamiseksi pitää vaivautua avaamaan liikkumismenu ja laittamaan reittipisteiden ketjutus päälle. Saaristotaisteluissa tämän kanssa on oltava huolellinen, sillä jos vaikka käsket laivaa ajamaan saaren toiselle puolelle, neropattikapteenisi tekee Francesco Schettinot ja täräyttää suoraan rantaan.

Hevillä ei hävitä

Äänimaailma on askeettinen, koostuen tilanteen mukaan joko rauhallisesta lurittelusta tai sitten vähän kiivaampirytmisestä lurittelusta kun ohjukset sinkoilevat ympäriinsä. Muuten kuullaan vain suihkukoneiden suhinaa ja dieselien jyskettä. Tässä yhteydessä on pakko nurista, että alunperin innostuin pelistä nähtyäni sen varhaisen trailerin jonka ääniraidan oli tehnyt black metal -korporaatio ”I”. Lopullisen pelin ääniraidan on tehnyt Immortalin Demonaz, mutta ”ehtaa” Demonazia itseään kuullaan vain yhdessä kohtaa – credits-ruudun taustana.

Siihen vaiheeseen, kun laivat ovat tulessa ja meri on täynnä jääkylmässä veden ja dieselin seoksessa lilluvia raatoja, mikään ei sopisi niin hyvin kuin Immortalin Battles in the North. Tekisi melkein mieli väittää että turbokasettimiehet olisivat halunneet paljon metallisemman soundtrackin mutta julkaisija Paradoxin pukumiehet tulivat väliin…

Naval War ei ole täydellinen, mutta se on silti paljon enemmän kuin pelkkien osiensa summa. Esimerkiksi tallennusmahdollisuuden puuttuminen on minulle iso puute, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä peli on niin koukuttava, että tehtävät jaksaa pelata yhdeltä istumalta läpi. Ja ottaa uusiksi ja jälleen uusiksi kun laivasto toisensa perään lipuu R’lyehiin. Peli ei todellakaan pitele pelaajaa kädestä ja haasteet eivät aina ole reiluja, mutta sehän vain kasvattaa luonnetta…

Turbo Tape Gamesin esikoispeli pitää pelaajan taitavasti otteessaan monipuolisten strategiamahdollisuuksien, jatkuvan äkkikuoleman uhan ja nappiin osuvan realismin ansiosta. Parikymmentä euroa tästä on ryöstö pelaajan ollessa ryöstäjä, joten lopetuksena en voi muuta kuin puhua norjaa: ta mine pengene, Turbo Tape, jeg vil ha mer!

Pelin voi ostaa joko kaupasta fyysisenä pakettipelinä tai digilatauksena vaikkapa GamersGatesta tai Steamistä.

Toinen mielipide

Vanhana Harpoon-nistinä olen myyty. Lähes kaikin tavoin. Tämä on parasta merisotaa, mitä olen nähnyt ikiaikoihin, sitten Larry Bond’s Harpoon Ultimate Editionin. Ja kun huomioidaan, että sekin oli vain hieman modernisoitu, laajennettu ja täydennetty versio vuonna 1989 julkaistusta Harpoon-pelistä, niin kyllä tässä on kuulkaas pitkään kituutettu samoilla eväillä.

Harpoon oli ja on siitä vänkä peli, että se teki just oikein kaiken muun paitsi tekoälyn. Silti Ultimate Edition on koneellani ja huolehtii ilma- ja merisotatarpeistani aina muutaman päivän ajan, kunnes herpaannun rajoittuneeseen tekoälyyn. Mikään muu merisotastrategia ei ole kyennyt samaan. Ennen Naval Waria.

Eihän tämä ole sama peli. Lähestymistapa on erilainen. Peli on hämmentävällä tavalla tarinavetoisempi. Kampanja on tyystin erilainen ja yllättäväkin. Vai että pitää hakea loikkari Skotlannista helikopterilla ja suojata noutoa Norjasta toimivilla venäläishävittäjillä. Kyllä ovat Norjan pojat nauraneet näitä juttuja kehitellessään.

Pelillisesti Naval War kuitenkin viehättää aivan mahdottomasti. Käyttöliittymässä on hienoja oivalluksia, vaikkakin panostaisin hieman joidenkin tietojen ja valikoiden parempaan ulosantiin. Ilma- ja merivoimien komentaminen sujuu liukkaasti, yksiköt osaavat toimia pelaajaan määräämissä rajoissa riittävän oma-aloitteisestikin ja mikromanagerointia ei tarvitse tehdä, ellei ihan välttämättä halua. Isotkin taistelut sukellusveneineen, pintalaivastoineen niin tukialuksilta kuin maatukikohdista operoivine lentokoneineen pysyvät hallinnassa, kun pelattavuus on riittävän simppeliä ja kokonaisuuden hallinta selkeää. Arvostan kympillä esimerkiksi sitä, että lentokone-osastoni etsivät tankkien tyhjentyessä ihan oma-aloitteisesti lähimmän ilmatankkauskoneen, käyvät hörpyllä ja palaavat partioimaan. Juuri näin!

En silti väitä peliä täydelliseksi. Pieni hionta tekisi paikoittain terää, mutta aivan vastikään julkaistuksi isoksi strategiaksi Naval War toimii hämmästyttävän hyvin. Olen siis täysillä Jarin ehdottaman peukun takana.

Reaaliaikaisuus ei muuten ole sitten mikään mörkö. Hitaimmillaan peli etenee 1:1-reaaliajassa ja kun etäisyydet ovat yleensä kymmeniä tai satoja kilometrejä, niin kyllä siinä ehtii kaiken tehdä. Ja 3D-grafiikka nyt on minulle lähinnä kiva extra. Omissa matseissani pidän 3D:n pikkuikkunassa enkä kiinnitä siihen huomiota kuin enintään pintamaaliohjusten lähestyessä maaliaan. Ehkä joku saa siitä enemmän kiksejä.

Yksi varoituksen sana vain. Vaikeahan tämä on. Merisota on vaikea aihe, etenkin kun pinnan alla, päällä ja yläpuolella on hiton paljon erilaista kalustoa, joilla riittää erilaisia asejärjestelmiä. Modernin sodankäynnin alkeet on hyvä hallita, eikä Googlen käyttökokemuskaan haittaa. Itse esimerkiksi jouduin tunnustamaan, ettei setä enää muistanut ulkoa venäläisten Tu-22M-pommikoneiden merimaaliohjusten speksejä. Niinpä peli pauselle ja selvittämään, että mikäs ohjus nyt olisikaan kivoin tähän tilanteeseen. Sillä sen enempää peli kuin ohjekirjakaan eivät tähän vastanneet.

Tekijät ovat muuten tekemässä jo skenaarioeditoria, joten uskon vankasti Naval War: Arctic Circlen olevan se merisotastrategia, jonka ympärille kasvaa kokonainen modien, kustom-kampanjoiden ja yhteisön tekemisen skenaarioiden rehevä pelto.

Jukka O. Kauppinen

Lisää laatustrategiaa

Tällä viikolla on arvosteltu toinenkin erinomainen strategiapeli. Leevi Rantalan testaama Unity of Command on erittäin hyvä ja pelattava toisen maailmansodan strategiapeli, jossa on uskallettu ottaa omannäköinen lähestymistapa tuttuun lautapelihenkiseen itärintamasodintaan.

Arvostelu: Unity of Command (PC)