The Witcher 2 (PC)

27.05.2011 16:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: CD Projekt Red
Julkaisija: Namco Bandai
Testattu: Windows 7, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, Radeon HD5850
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP/Vista/7, Core 2 Duo 2,66 GHz / Athlon II X2 245, GeForce GTS 450 / Radeon HD 4850, 4 Gt muistia, 16 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://en.thewitcher.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Alkuperäinen Witcher oli mielenkiintoinen peli, jossa oli paljon hyvää. Hieno ja synkkä maailma, mielenkiintoinen tarina ja mahdollisuudet oikeaan roolipelaamiseen. Harmi vain, että itse pelattavuus oli monin osin kolhoa settiä.

Pitkään ja hartaasti odotettu The Witcher 2 jatkaa siitä, mihin edeltäjä lopetti. Ykkösosan läksyt on luettu, kehitystiimi on muutaman vuoden varttuneempi ja kokeneempi ja budjetti on entistä suurempi. Tuloksena on peli, joka pienistä puutteistaan huolimatta kiilaa genren kirkkaimpien helmien joukkoon.

Rivian Geralt on niin sanottu witcher, ammattinimike, jolle ei juuri luontevaa käännöstä löydy. Ikiaikaisen witcherien veljeskunnan jäsenet ovat geneettisesti muokattuja mutantteja, jotka ovat niin ihmiskunnan pelkojen kuin toiveidenkin kohteena. Heidän tehtävänään kun on kierrellä pitkin maailmaa ja ratkoa ongelmia. Sellaisia ongelmia, joissa joku löytyy kuistilta suolet pihalle revittynä ja veri seinille levitettynä, kuten Geralt asian ilmaisee.

Geralt itse on yksi veljeskuntansa legendaarisimmista jäsenistä, mutta hän ei itse tätä juuri tiedä, sillä ennen ykkösosan tapahtumia hän menetti muistinsa. Muistinsa ja veljeskuntansa salaisuudet pöllineiden varkaiden perässä Geralt kiersi maita ja mantuja, teki sankaritekoja ja lopulta pelasti itsensä valtakunnan kuninkaan salamurhaajilta. Siihen loppui alkuperäinen The Witcher. Vastaukset olivat vähässä ja Geraltin menneisyys jäi hämärän peittoon.

Maineen perässä

Kakkososa jatkaa siitä, mihin ykkönen lopetti. Aikaa on vierähtänyt muutama kuukausi ja Geralt on päätynyt pelastamansa kuninkaan hovi-witcheriksi. Miehen veri vetää jo muualle, mutta kuningas lupaa, että kun Geralt hoitaa yhden viimeisen keikan ja avustaa kuningasta hänen lastensa pelastusretkellä, hän saa mennä menojaan valtakunnan kiitokset mukanaan.

Ja tästä alkaa myös pelin prologi, joka kerrotaan pienten takaumien muodossa. Pelastuskeikka alustaa pelin tapahtumat ja keskeiset hahmot, mutta samalla myös opettaa pelaajalle, miten The Witcheriä pelataan. Tutorial on syytä pelata läpi, sillä suunnilleen kaikki on muuttunut sitten ykkösosan. Mutta siitä enemmän vähän ajan päästä.

Prologi ei nimittäin pääty onnellisesti. Kuningas murhataan ja Geralt itse lavastetaan syylliseksi. Tästä alkaa eeppinen matka: maine pitäisi puhdistaa, syylliset saada kiinni ja siinä sivussa selvittää, mitä Geraltin muistin hämäristä löytyy. Ja ilahduttavasti kaikkiin näihin kysymyksiin vastataankin. Joskus tyydyttävästi, toisinaan taas ei.

En voi spoilerien pelossa lähteä sen enempää puhelemaan, joten totean näin: se pelin matalamman tason juoni, joka kuljettaa pelaajaa tehtävästä toiseen, on mitä mainiointa tasoa. Samoin ovat myös itse tehtävät. Välillä etsitään leiristä karannutta juoppoa, toisinaan selvitetään rannalla kummittelevien henkien menneisyyttä ja joskus taas ihmetellään, miksi läheisessä hullujenhuoneen rauniossa kummittelee.

Dialogi on mainiota tasoa, ääninäyttely suorastaan erinomaista ja peli kulkee kuin häkä. Tarina on mainio sekoitus mustaa huumoria, kunnon fantasiaa ja synkistelyä. Lisää tätä! Pitää myös kehua pelin erinomaista soundtrackia, joka kiilasi heti oman listani kärkisijoille ja tuo omalta osaltaan valtavasti painoa pelin kohtauksille.

Onkin harmi, että kun pelin ensimmäiset 90% on nostettu panoksia ja heitetty pökköä pesään, se viimeinen 10% vähän lässähtää. Tuntuu kovasti siltä, kuin tiimiltä olisi loppunut joko aika tai budjetti kesken, joten loppuhuipennus on jouduttu vetämään vasurilla. Kolmas ja viimeinen luku kun on parin tunnin onneton nysä, jossa kaikki tapahtuu liian nopeasti ja pinnallisesti. Dramaattiset päätökset koko pelin ajan viritellyille juonille ovat ohi sekunneissa, enkä ainakaan itse saanut omasta lopustani sen suurempaa tyydytystä.

Toisaalta, ehkä tärkeintä ei ole matkan määränpää vaan se itse matka. Ja se on Witcher 2:ssa parasta A-luokkaa.

Uutta mekaniikkaa

Jos olet pelannut alkuperäistä The Witcheriä, voit unohtaa siitä ykkösellä oikeastaan kaiken taisteluun liittyvän, sillä niin on tehnyt myös kehitystiimi. Ja onneksi onkin, sillä se mikä oli ykkösosassa tylsää naputtelua, on nyt jatkuvasti haastavaa ja kiinnostavaa… No, naputteluahan se yhä on, mutta ainakin kiinnostavampaa.

Taistelusysteemi on muutettu paljon toiminnallisemmaksi. Kamera leijuu Geraltin olkapään takana ja kohteen naputtelun sijaan jokainen hiiren nappulan painallus tekee joko heikon tai voimakkaan lyönnin. Siinä sivussa pitäisi väistellä, blokkailla ja käytellä elintärkeitä loitsuja, joita ilman hommasta ei tule lasta eikä … no, tiedätte kyllä.

Varsinkin pelin alussa shokki on melkoinen: tämähän on ihan pirun vaikeaa! Pelaaja puree pölyä vähän väliä, kun pitäisi voittaa puoli tusinaa paremmin varustettua vihollista pienissä huoneissa. Kovalla koululla on kuitenkin perusteensa: se opettaa pelaajan unohtamaan tusina-roolipelien huonot opit ja ajattelemaan kuin witcher konsanaan. Tai, opettaa on ehkä väärä sana, sillä peli jättää aivan liian paljon selittämättä, mikä tekee omalta osaltaan alusta turhankin turhauttavan kokemuksen.

Geralt on lähtökohtaisesti käytännössä aina matemaattisessa alakynnessä, sillä viholliset puskevat päälle muutaman tai jopa muutaman kymmenen laumoissa. Todellisuudessa pallo on kuitenkin aina hallussa, sillä Geraltilla on työkalut joka lähtöön. Loitsujen avulla voi suojata itseään, tehdä vihollisiin vahinkoa tai vaikka hurmata vihollisia taistelemaan puolellaan.

Yhtä tärkeää on ennakkovalmistautuminen. Kattavan alkemia-systeemin avulla Geralt voi keitellä maastosta keräämistään yrteistä, irtoraajoista ja aivoista jos jonkinlaisia pulloja, joiden avulla hänen ominaisuutensa paranevat ja hän näkee tarvittaessa vaikka pimeässä.

Arsenaaliin kuuluu myös erilaisia ansoja, heitettäviä räjähteitä ja ties mitä muuta pikkukivaa. Ideana onkin, että Geralt ei koskaan taistele reilusti. Ajattelemalla ja suunnittelemalla voi kääntää mahdottomalta tuntuvan tilanteen edukseen ja se on koko pelin suola.

Taistelu pysyy aivan loppuun asti hauskana, vaikka haaste hieman haihtuukin pelaajan taitojen ja Geraltin ominaisuuksien kehittyessä. Aivan loppuun asti pitää silti pelata fiksusti, eikä suin päin säntäilemällä pääse kuin hengestään.

Se on todettava, että jos peliä haluaa petkuttaa, se onnistuu helposti. Muutamat Geraltin kyvyistä ovat niin törkeän hyviä, että sijoittamalla kykypisteensä niihin ja sitten hyötykäyttämällä niitä tehokkaasti, voi läpäistä suurimman osan pelin taisteluista ilman ongelmia. Mutta toisaalta onko se sitten väärin?

Hyvää menoa

The Witcher 2 koostuu laadukkaista osista, joiden summana syntyy erinomaisen hieno ja toimiva peli. Tarina pyörähtää käyntiin henkeäsalpaavalla vauhdilla ja jatkaa rymistelyään suurimman osan pelin yli 30-tuntisesta kestosta. Alkuperäisen pelin tavoin maailmassa ei ole mustaa eikä valkoista, vaan ainoastaan harmaan sävyjä.

Pelaaja tekee jatkuvasti valintoja, joilla on eri kokoisia vaikutuksia. Jotkut saattavat muuttaa muutaman ihmisen kohtaloa, toiset taas koko maailman. Jotta näitä valintojen ihmeellisiä seurauksia voisi tosissaan arvostaa, peli pitäisi toki pelata läpi pariin kertaan, mutta ehkä tämä auttaa ymmärtämään mittakaavaa: pelin jälkimmäisestä puoliskosta suurin osa on täysin eri sisältöä eri tehtävineen ja henkilöineen riippuen siitä, millaisen valinnan tekee ensimmäisen kappaleen lopussa.

Mikä parasta, oikeastaan missään näistä lukuisista kysymyksistä ei ole selvää oikeaa tai väärää vastausta, selvää hyvää tai pahaa. Ei ole mitään absoluuttisia totuuksia, vaan ainostaan sellaisia, joiden kanssa pelaaja pystyy itse elämään. On hienoa, että pelin aikana jouduin pitämään toista kymmentä kertaa pieniä miettimistaukoja pohtiessani, mihin päätyisin pelin pienemmissä tai suuremmissa valinnoissa.

Uudelleenpeluuarvo on siis valtaisa, mutta toisaalta yhdellä pelikerrallakin saa hyvin Witcher-henkisen kokemuksen: kaikkea ei tarjoilla hopealautasella ja moni kysymys jää vaille vastausta.

Kaikki ei toki ole Witcherin maailmassakaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Vaikka käyttöliittymää on selvästi paranneltu sitten edellisen osan, se on yhä ikävän kankea. Maailmassa olevien esineiden käyttö ja poimiminen on usein tuskaa, kun Geralt juoksee aina sen postimerkin kokoisen hotspotin yli tai vierestä, tai päättää käyttää ihan väärää ja eri puolella huonetta olevaa esinettä.

Samaten tallennussysteemi on täysi susi. Peli itse automaattitallentaa todella harvoin ja quick savet eivät tallennu edellisten päälle. Niinpä minullakin oli pelin lopussa pari gigaa tallennuksia levyllä. Pakko silti rämpyttää sitä quick save –nappia, koska useamman kerran se pääsi unohtumaan ja sitten palattiin kuoleman jälkeen 20 minuuttia ajassa taaksepäin. Se syö miestä.

On myös todettava, että pelin laitteistovaatimukset ovat aika suolaiset. Omalla koneellani peli halusi itse pyöriä medium-asetuksilla, joista piti vielä vähän karsia, jotta pelikokemus oli edes kohtalaisen jouheva. Kolikon kääntöpuolella peli onkin sitten aivan tautisen nätti. Jo niillä omilla medium-asetuksillani The Witcher 2 on kauneimpia näkemistäni peleistä ja mittaria vääntämällä huikeus nousee entistä korkeampiin sfääreihin.

Katsopa tämä 1080p-tarkkuudella.

Jos konehuoneesta löytyy rautaa, The Witcher 2 on huikea kokemus. Se on monella tavalla rohkea peli. Tarina käsittelee monenlaisia tabuja aikuismaisesti ja eurooppalaisen tyylikkäästi. Kaikesta näkee, että nyt kyseessä on juuri aikuisille tehty peli, jossa ei pidellä sen suuremmin kädestä tai raahata ketään perässä kärryillä. Rohkeus ulottuu myös pelattavuuteen, jossa luotetaan jälleen pelaajan kykyyn opetella ja soveltaa tietoa omakätisesti. Ehkä joskus hieman liikaakin, mutta itse tykkäsin kovasti.

Kokemus siis vaatii pelaajaltaan jonkin verran. Kärsivällisyyttä päästä yli vaikeasta alusta. Konehuoneesta tarpeeksi vääntöä pelin pyörittämiseen. Sen verran järkeä, että pystyy lukemaan rivien välistä ja tekemään itse loogisia päätelmiä täyttääkseen niitä tarinan osia, joihin peli vain viittailee. Jos nämä ehdot täyttyvät, palkintona on huikea peli. The Witcher 2 on vuoden selvästi paras roolipeli ja todella korkealla kaikkien aikojen parhaistakin puhuttaessa.

Lisää aiheesta

The Witcher (PC)

Vaikka sitä ei näin länsieurooppalaisena uskoisikaan, The Witcher on lisenssipeli. Pelin maailma pohjautuu Puolassa rakastettuihin Andrzej Sapkowskin kirjoihin, jotka kertovat karuja tarinoita tavallisista ihmisistä ja sodan runtelemasta maailmasta, jossa keskiajan synkkyys yhdistyy mytologisiin hirviöihin. Ei ole kivaa, ei.

The Witcher Enhanced Edition (PC)

Miikan analyysiä lukemattomille tai muuten pimennossa eläneille pikainen kertaus: The Witcher on puolalaisen CDProjektin tekemä PC-roolipeli, joka hyödyntää Bioware-klassikko Neverwinter Nightsin edelleen kehitettyä pelimoottoria. Tosiasiassa alkuperäisestä moottorista ei ole juuri mitään jäljellä, sillä Neverwinter Nightsin steriilien palikkamaailmat on korvattu elävillä, hengittävillä ja mukaansa kutsuvilla maisemilla.