Miksi pelien edes täytyisi olla taidetta?

02.10.2013 15:00 | Miikka Lehtonen

Kaikki sai alkunsa IRCistä, missä eräs kaveri oli bongannut netistä mielenkiintoisen peliarvostelun. Normaalisti kirja-arvioihin keskittynyt sivusto oli pelannut kesän ja syksyn suurimpiin puheenaiheisiin kuuluvaa Gone Home –peliä ja pohti sen taiteellisia meriittejä kirjallisuuskritiikin keinoin. Sinänsä mielenkiintoista tekstiä noin yleensäkin, mutta sitten kirjoittaja esitti erittäin mielenkiintoisen pointin: pitäisikö Gone Homea edes verrata kirjallisuuden klassikkoteoksiin sen meriittejä pohdittaessa? Tämän hetken suosituimmat kirjat ovat kuitenkin Harry Potterin ja Hunger Gamesin kaltaisia nuortenkirjoja, joten miksi emme vertaisi sitä niihin?

Pointti oli mielenkiintoinen ja sai minut pohtimaan uudelleen koko ”ovatko pelit taidetta” –keskustelua. Jostain syystä pelaajat odottavat, että kaikilla peleillä pitäisi olla merkittävää taiteellista meriittiä. Vielä kummemmin odotukset kasvavat budjettien myötä ja jostain ihmeellisestä syystä odotus on, että vuoden suurimpien AAA-pelien (eli niiden, jotka saavat studiolta suurimmat budjetit ja mainoskampanjat) pitäisi olla puhdasta taidetta. Mutta miksi?

Eihän näiden pelien suora verrokki suinkaan ole joku pohtiva ja intiimi tarina vaikeasta isäsuhteesta tai edes mikään klassikkoelokuva, vaan ne Michael Bayn ja kumppanien suuren budjetin räminät, joilta odotetaan vain, että ne ovat tiukkaa toimintaa ja kovaa ryminää. On toki sinänsä kiinnostava myös pohtia niiden subtekstejä, mutta harvoin näkee kenenkään valittavan, että eihän tämä Iron Man 3 nyt ollut kummoinenkaan elokuva, koska ei tämä nyt ollut samanlainen kuin Shakespearen näytelmät.

Elokuva-alaa vähänkään tuntevat, eli käytännössä kaikki nykyajan ihmiset, ymmärtävät, että todellinen taide ei löydy suuren budjetin Hollywood-elokuvista, vaan pienemmistä tuotannoista ja indie-elokuvista. Miksei samaa tehdä myös pelien kohdalla? Miksi kaikkien pelien täytyisi pystyä muita parempaan, jotta ne voisi ottaa vakavasti?

Itse osoittaisin sormella kahta syytä. Ensinnäkin elokuvat ovat jo sen verran vanha ja paikkansa löytänyt media, että siihen on ehtinyt vuosien varrella muodostua luonnollisesti erilaisia alagenrejä. Merkittävämmin ihmiset ovat myös oppineet sen verran niin sanottuja medialukutaitoja, että he osaavat arvioida teoksia näiden omilla meriiteillä ja kohdistaa niihin oikeanlaisia odotuksia. On ihan OK katsoa puhdasta toimintaelokuvaa tai komediaa, joilta odotetaan vain sitä, että ne viihdyttävät.

Lisäksi väittäisin pelaajien kärsivän pienoisesta alemmuuskompleksista. Osittain tämä selittyy sillä, että pelit ovat se uusi media, johon moni perehtymätön suhtautuu yhä lasten ja idioottien puuhana. Pelaajat kaipaavat epätoivoisesti sitä vakavasti otettavaa taideteosta, jonka avulla voisi osoittaa muulle maailmalle, että peleillä on meriittiä ja että ne ovat tienanneet paikkansa median maailmassa.

Pyrkimys on periaatteessa ihan jalo, mutta mielestäni tarpeeton. Asenteet ovat jo muuttuneet ja muuttuvat edelleen päivä päivältä. Kun minä olin nuori poika, pelaaminen oli todellista niche-puuhailua. Suuren yleisön kosketus peleihin tuli ainoastaan valtavaa myötähäpeää aiheuttavien uutisten ja satunnaisten TV-ohjelmien kautta, mutta vain todelliset turbonörtit oikeasti pelasivat yhtään mitään. Nykyään miltei kaikki pelaavat. Nörtit, perheenäidit, lätkäjätkät, mummot, mammat ja papparaiset. Miltei kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, että pelejä on olemassa ja että ne ovat ihan hauskaa puuhaa.

Toki suurelta yleisöltä ei löydy vielä sen vertaa mediatuntemusta, että he osaisivat eritellä pelejä alalajeihin ja käsitellä niitä oikeilla termeillä tai odotuksilla. Mutta auttaako tässä asiassa se, että pelaajat itse kohdistavat kerran toisensa jälkeen katseensa liian korkealle? Että pelisaitit oikeasti kehuvat Bioshock Infiniten olevan ”pelien Citizen Kane”? Jokainen molemmat teokset tunteva tajuaa välittömästi, ettei yhtälö toimi ja tämän jälkeen todennäköisesti ihmettelee, että mikä hitto niitä pelaajia taas vaivaa.

Eikö riitä se, että Bioshock Infinite on kiinnostava ja kiehtova teos, joka kertoo tarinaa sellaisilla keinoilla ja metodeilla, joihin muut median muodot eivät pysty? Minusta se on ihan riittävän hyvä saavutus ja omilla meriiteillään tarkasteltuna se pystyy seisomaan omilla jaloillaan niiden oikeiden vertaistensa rinnalla. Erilaisena, mutta yhtä hyvänä.