Miksi pelien edes täytyisi olla taidetta?

02.10.2013 15:00 | Miikka Lehtonen

Kaikki sai alkunsa IRCistä, missä eräs kaveri oli bongannut netistä mielenkiintoisen peliarvostelun. Normaalisti kirja-arvioihin keskittynyt sivusto oli pelannut kesän ja syksyn suurimpiin puheenaiheisiin kuuluvaa Gone Home –peliä ja pohti sen taiteellisia meriittejä kirjallisuuskritiikin keinoin. Sinänsä mielenkiintoista tekstiä noin yleensäkin, mutta sitten kirjoittaja esitti erittäin mielenkiintoisen pointin: pitäisikö Gone Homea edes verrata kirjallisuuden klassikkoteoksiin sen meriittejä pohdittaessa? Tämän hetken suosituimmat kirjat ovat kuitenkin Harry Potterin ja Hunger Gamesin kaltaisia nuortenkirjoja, joten miksi emme vertaisi sitä niihin?

Pointti oli mielenkiintoinen ja sai minut pohtimaan uudelleen koko ”ovatko pelit taidetta” –keskustelua. Jostain syystä pelaajat odottavat, että kaikilla peleillä pitäisi olla merkittävää taiteellista meriittiä. Vielä kummemmin odotukset kasvavat budjettien myötä ja jostain ihmeellisestä syystä odotus on, että vuoden suurimpien AAA-pelien (eli niiden, jotka saavat studiolta suurimmat budjetit ja mainoskampanjat) pitäisi olla puhdasta taidetta. Mutta miksi?

Eihän näiden pelien suora verrokki suinkaan ole joku pohtiva ja intiimi tarina vaikeasta isäsuhteesta tai edes mikään klassikkoelokuva, vaan ne Michael Bayn ja kumppanien suuren budjetin räminät, joilta odotetaan vain, että ne ovat tiukkaa toimintaa ja kovaa ryminää. On toki sinänsä kiinnostava myös pohtia niiden subtekstejä, mutta harvoin näkee kenenkään valittavan, että eihän tämä Iron Man 3 nyt ollut kummoinenkaan elokuva, koska ei tämä nyt ollut samanlainen kuin Shakespearen näytelmät.

Elokuva-alaa vähänkään tuntevat, eli käytännössä kaikki nykyajan ihmiset, ymmärtävät, että todellinen taide ei löydy suuren budjetin Hollywood-elokuvista, vaan pienemmistä tuotannoista ja indie-elokuvista. Miksei samaa tehdä myös pelien kohdalla? Miksi kaikkien pelien täytyisi pystyä muita parempaan, jotta ne voisi ottaa vakavasti?

Itse osoittaisin sormella kahta syytä. Ensinnäkin elokuvat ovat jo sen verran vanha ja paikkansa löytänyt media, että siihen on ehtinyt vuosien varrella muodostua luonnollisesti erilaisia alagenrejä. Merkittävämmin ihmiset ovat myös oppineet sen verran niin sanottuja medialukutaitoja, että he osaavat arvioida teoksia näiden omilla meriiteillä ja kohdistaa niihin oikeanlaisia odotuksia. On ihan OK katsoa puhdasta toimintaelokuvaa tai komediaa, joilta odotetaan vain sitä, että ne viihdyttävät.

Lisäksi väittäisin pelaajien kärsivän pienoisesta alemmuuskompleksista. Osittain tämä selittyy sillä, että pelit ovat se uusi media, johon moni perehtymätön suhtautuu yhä lasten ja idioottien puuhana. Pelaajat kaipaavat epätoivoisesti sitä vakavasti otettavaa taideteosta, jonka avulla voisi osoittaa muulle maailmalle, että peleillä on meriittiä ja että ne ovat tienanneet paikkansa median maailmassa.

Pyrkimys on periaatteessa ihan jalo, mutta mielestäni tarpeeton. Asenteet ovat jo muuttuneet ja muuttuvat edelleen päivä päivältä. Kun minä olin nuori poika, pelaaminen oli todellista niche-puuhailua. Suuren yleisön kosketus peleihin tuli ainoastaan valtavaa myötähäpeää aiheuttavien uutisten ja satunnaisten TV-ohjelmien kautta, mutta vain todelliset turbonörtit oikeasti pelasivat yhtään mitään. Nykyään miltei kaikki pelaavat. Nörtit, perheenäidit, lätkäjätkät, mummot, mammat ja papparaiset. Miltei kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, että pelejä on olemassa ja että ne ovat ihan hauskaa puuhaa.

Toki suurelta yleisöltä ei löydy vielä sen vertaa mediatuntemusta, että he osaisivat eritellä pelejä alalajeihin ja käsitellä niitä oikeilla termeillä tai odotuksilla. Mutta auttaako tässä asiassa se, että pelaajat itse kohdistavat kerran toisensa jälkeen katseensa liian korkealle? Että pelisaitit oikeasti kehuvat Bioshock Infiniten olevan ”pelien Citizen Kane”? Jokainen molemmat teokset tunteva tajuaa välittömästi, ettei yhtälö toimi ja tämän jälkeen todennäköisesti ihmettelee, että mikä hitto niitä pelaajia taas vaivaa.

Eikö riitä se, että Bioshock Infinite on kiinnostava ja kiehtova teos, joka kertoo tarinaa sellaisilla keinoilla ja metodeilla, joihin muut median muodot eivät pysty? Minusta se on ihan riittävän hyvä saavutus ja omilla meriiteillään tarkasteltuna se pystyy seisomaan omilla jaloillaan niiden oikeiden vertaistensa rinnalla. Erilaisena, mutta yhtä hyvänä.

Keskustelu

@2
Tuolla määrittelyllä ihan mikä tahansa ihmisen luoma on taidetta. Ja vaikka myönnänkin, että taiteen määrittely on melko subjektiivista ja vaihtelee ihmisestä toiseen, en silti ole kanssasi samaa mieltä. Jos kaikki on taidetta on jokainen yrjö ja paske Kiasmassakin on taidetta. Eikä taiteen tarkoitus ole vain herättää tunteita keinolla millä hyvänsä. Kiasman ”taide” aiheuttaa lähinnä kuvotusta ja pahoinvointia. Kaikki ei ole automaattisesti taidetta vaikka kuinka vinoon yrittettäisiin katsoa.

Samalla jaan myös pelit, elokuvat ja kirjatkin viihteelliseen ja taiteelliseen kategoriaan. Toki esim. viihdepelitkin sisältävät taidetta. Taiteilijoita tarvitaan pelien luomiseen. Ei se silti tee pelistä taidetta. Viihdepelin on tarkoitus tuottaa rahaa. Ihmisten viihtyminen ja elämysten luonti on toissijaista kuhan vain tuotto on maksimaalista. Taiteella asia on lähtökohtaisesti päinvastoin, mutta ei silti tarkoita, että kaikesta tälläisestäkään tulisi taidetta.

Taidepeli tai taide-elokuva ovat sanoina minusta paradoksaalisia, koska pelit ja elokuvat ovat taidetta ja sillä siisti. Ei kirjoja eritellä kirjoihin ja taidekirjoihin, eikä kuvataidetta maalauksiin ja taidemaalauksiin oli niiden genre, laatutaso tai tarkoitus mikä hyvänsä. Jos se on luotu miellyttämään aisteja tai herättämään, tunteita, ajatuksia ja keskustelua se on taidetta. Se voi olla hyvää tai huonoa riippuen näkijän tai kokijan omasta mausta, mutta taidetta se on siitä huolimatta.

Mitään muuta järkeen käypää tai reilua tapaa määritellä taide ei yksinkertaisesti ole, ellei sitten lähdetä persuilemaan ja aleta ratkomaan asiaa tylysti omien makutottumusten ja mieltymysten perusteella. Mutta ketä tällainen jaottelu muka hyödyttää ja mitä se lisää tai poistaa yhdenkään taideteoksen arvosta? Miten kategorisointi viihteeksi ja taiteeksi tekee kunniaa kummankaan lokeron edustajille? ”Viihdepeli” voi sisältää monta tunteellista ja ajatuksia herättävää kohtaa ja tämä ”taidepaskakin” voi kuulemma joskus olla jopati ihan viihdyttävää shittiä, joten ympäri käydään ja yhteen tullaan.

Taidepeliksi sanominen vaatii taidepelin määrittelyn, samoin elokuvissa. Itse en siihen pysty, mutta tunnistan kyllä taidepelin kun siihen törmään.

Itse saan nykyään ainoat kunnon pelielämykseni taidepeleistä. Kuka muistaa jonkun COD MW2 parin vuoden päästä? Sen sijaan taidepelit pysyvät mielessäni pitkään. Esimerkiksi mainio Proteus, joka ei näytä kovin kummoiselta peliltä, paljastuu uskomattomaksi kokemukseksi kun vähän ajattelee omilla aivoillaan, joka on osin pelin tarkoituskin. Taidepelit herättävät ajattelemaan, jota bäfät ja kumppanit eivä tee. Varmastikkaan kaikki räsikintäpelien ystävät eivät pidä taidepeleistä, eikä tarvitsekkaan.

Pelit pitäisi jakaa kahteen ryhmään: viihteeksi ja taiteeksi. Vähän kuin elokuvat, kaveriporukalla katsotaan joku räiskintäelokuva kun taas yksin voin syventyä vaikkapa Mulholland Driven pariin.
RADiCal kiittää ja kuittaa

Muropaketin uusimmat