Ni No Kuni (PS3)

18.01.2013 17:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Level-5 / Studio Ghibli
Julkaisija: Namco Bandai
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://ninokunigame.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Chili ja suklaa. Inkivääri ja vanilja. Vodka ja karpalomehu. Pienet kissat ja lankakerät. Kahden yksistäänkin hyvän asian yhdistelmiä, joista tulee sekoituksen tuloksena jotain maagista. Ja lisättäköön listaan nyt vielä Studio Ghibli ja Level-5.

Japanilaiset alansa ammattilaiset ovat lyöneet päänsä yhteen ja saaneet aikaan JRPG:n, joka yhdistelee parhaita puolia kummankin erikoisalueelta. Tunnelmaa, pelattavuutta, parhautta.

Studio Ghibli on tietenkin Japanin Walt Disneyksikin kutsutun Hayao Miyazakin animaatiostudio, josta ovat peräisin Henkien kätkemä, Prinsessa Mononoke, Liikkuva linna, Kikin lähettipalvelu ja monet muut upeat elokuvat, joita Lehtosellakin katsotaan usein, mutta harvoin kuivin silmin.

Toisessa nurkkauksessa taas on Level-5, hiljalleen myös kovan maineen itselleen tehtaillut JRPG-studio, joka on tuottanut muun muassa mainiot Professor Layton –pelit, sen parhaan Dragon Questin (Dragon Quest VIII) ja Rogue Galaxyn.

Aluksi netissä puhuttiin vain, että Miyazakin animaatiostudio olisi tuottanut Level-5:n roolipeliä varten välianimaatioita, minkä he toki tekivätkin. Kokonaiset 18 minuuttia. Mutta tekivät he muutakin: musiikit ja selvästi myös ainakin ison osan hahmo- ja tarinasuunnittelusta. Ja se myös näkyy.

Kuin piirroselokuvaa pelaisi

”Kuin piirroselokuvaa pelaisi”, oli se yhteenveto, jota Ni No Kunista ennakkoon leviteltiin. Ja onhan se tavallaan totta. Ei suoranaisesti sen takia, että peli olisi jonkinlainen interaktiivinen elokuva. 18 minuuttia ei kuitenkaan lopulta ole paljon pelissä, jonka tarina kestää yli 20 tuntia ja jossa riittää sivutehtävineen pelattavaa yli 100 tunniksi.

Eikä tämä ole ihan totta muunkaan graafisen ilmeen osalta. On totta, että Ni No Kuni hyödyntää mainiosti cel shadingia ja hyvää hahmosuunnittelua näyttääkseen piirroselokuvamaiselta peliltä, mutta kuitenkin peliltä.

Ei, se ”kuin piirroselokuvaa pelaisi” on totta suunnilleen kaikessa muussa, sillä Ni No Kuni tuntuu tarinaltaan ja tunnelmaltaan kuin Miyazakin klassikkoelokuvilta. Osasyy kuuluu tietenkin soundtrackille, jonka on säveltänyt Miyazakin hovisäveltäjä Joe Hisaishi ja joka on sanalla sanoen fantastinen. Mutta kun se kaikki muukin on.

Tarinakin voisi olla peräisin mistä tahansa Miyazakin leffasta. Nuori poika joutuu tragedian kohteeksi ja sitä kautta ihmeelliselle matkalle taianomaiseen paikkaan, siihen pelin nimeenkin päässeeseen toiseen maailmaan. Sitä asuttavat toinen toistaan ihmeellisemmät ja oudommat kansat aina kissaihmisistä outoihin menninkäisiin saakka. Tässä toisessa maailmassa nuoren pojan pitäisi sitten löytää kohtalonsa ja pelastaa molemmat maailmat, sekä ehkä myös hänelle rakkaan ihmisen henki.

Jos se suuri tarina on puhdasta Miyazakia, niin ovat ne pienemmätkin yksityiskohdat. Ni No Kunin maailma tuntuu kirjaimellisesti fantastiselta, sillä joka kulman takana odottaa jokin ihmeellinen ja mielikuvituksellinen yllätys. Hauskasti suunnitellut hahmot ja tapahtumat seuraavat toinen toistaan. Oltiinpa sitten pyörittämässä tulivuorta tukkivaa kivitulppaa takaisin paikalleen, osallistumassa maagiakatemian kokeeseen tai pelastamassa menninkäisten päiväkotia ilkeän meduusan hyökkäykseltä, Ni No Kuni jaksaa yllättää ja ilahduttaa.

On todella harvinaista, ellei jopa miltei ainutkertaista, että näin pitkään peliin ei mahdu yhtään tylsää jaksoa. Ainakaan sellaista, jota siis olisi pakko pelata. Missään kohtaa ei tullut sellainen olo, että Level-5 olisi yrittänyt keinotekoisesti kaunistella takakannen pelimääriä tunkemalla mukaan puisevaa settiä.

Se on toki sitten vähän penseää, että pelin mainioista näyttelijänsuorituksista pääsee nauttimaan verrattain harvoin. Suuri osa dialogista kun luetaan hiljaisuuden vallitessa ruudulta, usein myös yllättävän dramaattisissa hetkissä. Toki kymmenien tuntien dialoginauhoitukset ovat haastavaa settiä, mutta vähän enemmän olisi voinut yrittää.

Iso osa jatkuvan viihtymisen kiitoksesta kuuluu toki myös sille ehkä JRPG-genren tärkeimmälle osa-alueelle, taistelumoottorille.

Omakseni saaa-iiinn…

Taistelu on JRPG-genren peleissä aina todella tärkeää touhua ja suuri osa peliajasta kuluu vastustajia pataan kepittäessä. Ni No Kuni tekee tämänkin osa-alueen hieman omalla tyylillään ja yllättäen onnistuu niin hyvin, että jopa minä tykkäsin kovasti. Tämähän on harvinaista sen takia, että olen allerginen kaikenlaiselle grindaukselle. Onneksi Ni No Kunissa sitä ei tarvitsekaan kamalasti harrastaa.

Jutun jujuna on, että pelin päähenkilö saa matkan aikana seurakseen vain kaksi kaveria. Tämä kuulostaisi rikollisen pieneltä määrältä, mutta ei onneksi kerro koko totuutta. Jokainen kolmikon edustaja kun on Ni No Kunin versio Pokémon-kouluttajasta. Kaikilla on kyky manata jostain sielunsa syövereistä esiin söpöjä liittolaisia, jotka sitten hoitavat sen valtaosan taistelusta. Toki itsekin voi osallistua taisteluun liharuumiissaan, jos haluaa vaikka heitellä loitsuja tai käytellä esineitä, mutta enimmäkseen mennään Pokémonin hengessä.

Aivan kuin Nintendon megasuositussa pelisarjassa, myös Ni No Kunissa kesytetään vastaantulevia hirviöitä, joista jokaisella on sitten omat kykynsä, heikkoutensa, vahvuutensa ja niin edelleen. Tuttua settiä. Mukana on myös kepeää farmileikkiä, kun elukoille syötetään sapuskaa ominaisuuksien kasvattamiseksi ja inspiroidaan niitä muuttamaan muotoaan.

En kuitenkaan itse pitänyt tätä lainailua mitenkään huonona juttuna, sillä sitä kautta peliin on saatu valtavat määrät kustomointimahdollisuuksia. Kullekin sankarille mahtuu takataskuun kolme liittolaista, joita voi vaihdella lennosta taistelussa. Ja täytyykin.

Systeemi kun on mielenkiintoinen yhdistelmä reaaliaikaista ja vuoropohjaista mättöä. Hahmot juoksentelevat vapaasti taistelukentällä, eivätkä hirviöt voi esimerkiksi lyödä selkänsä taakse. Täten sijoittumisella on väliä. Ja niin on ajoituksellakin. Vihollisten megahyökkäykset pitää blokata oikea-aikaisilla puolustuskomennoilla, loitsuja pitää keskeyttää hyökkäyksillä ja kenttään loihtuneita vihollisia pitää osata mätkytellä kovilla erikoishyökkäyksillä.

Kaikki hirviöt eivät osaa kaikkea ja niin välillä onkin miltei jännäkakka housussa, kun megahyökkäyksen loitsimisanimaation alkaessa kentällä on elukka, joka ei osaa lainkaan puolustaa. Ehditkö vaihtaa ja antaa oikean komennon vai puretko pölyä?

Vuoropohjaisuus taas tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kaikilla kyvyillä ja hyökkäyksillä on oma kestonsa. Kun jonkun kyvyn aktivoi, sitä ei voi aktivoida uudestaan ennen kuin kesto on ohi, vaikka olisi keskeyttänyt sen käyttämisen välittömästi. Niinpä esimerkiksi väärään aikaan aktivoitu blokkauskyky tarkoittaa sitä, että on hetken päästä aivan avoimena pomon megaiskulle.

On selvää, että näin hektisessä taistelusysteemissä huomio ei riitä moneen asiaan ja niin komennossa onkin vain yksi velho kerrallaan. Muita ohjaa tekoäly hyvin löyhien komentojen varassa. ”Pitäkää meidät pystyssä”, ”hyökätkää eri kohteita vastaan” ja niin edelleen. Tarjolla on myös pikanäppäimet, joilla voi komentaa kaikki hyökkäämään täysillä tai puolustautumaan, jolloin aivoton tekoälykin voi selvitä megamälleistä.

Kokonaisuutena Ni No Kunin taistelusysteemi on todella haastava. Huomion pitäisi riittää kymmeneen asiaan yhtä aikaa ja se on aika vaikeaa, se. Niinpä systeemi vaatiikin jatkuvasti aktiivista huomiota, eikä useimmissa taisteluissa voi puolinukuksissa rämpytellä itseään kohti seuraavaa leveliä. Tämä on hyvä juttu, sillä kun taistelu pysyy haastavana, se pysyy myös kiinnostavana. Ja niinhän se pysyi, koko ne 30 tuntia, jotka Ni No Kunia pelasin.

Välillä taistelu on turhankin haastavaa ja tuntuu turhauttavalta, mutta kaikkiin taisteluihin on kyllä olemassa looginen ja pääteltävissä oleva taktiikka, jolla homma sujuu. Ja jos wipeää, tiukkaa rahasummaa vastaan saa jatkaa prikulleen siitä, mihin kuoli.

Valitusta? No ehkä nipotusta!

Eihän Ni No Kunikaan toki täydellinen peli ole, mutta onneksi sen ongelmat ovat aika vähäisiä ja vielä osittain sellaisia, että ne voi ihan itse kiertää. Suurin osa niistä liittyy sivutehtäviin, joskaan eivät kaikki: käyttöliittymä olisi kaivannut vielä pari user experience –kierrosta, sillä miltei kaikki toiminnot taistelun ulkopuolella vaativat vähän liikaa painalluksia, liian monissa alavalikoissa käyntiä ja niin edelleen.

Suurempi ongelma on se, että suuri osa pelin valtavasta lisäsisällön määrästä on vähän turhaa ja tympeää. Itse tarinahan kestää sen parikymmentä tuntia, kauemminkin, jos ei puske vain tunnelinäkö päällä kohti loppua. Ne loput mainostetusta 100 tunnin kestosta sitten menevätkin sivutehtävien parissa, mutta itse en kauaa jaksanut. Suuri osa sivutehtävistä kun kuuluu kahteen heikompaan kategoriaan: naurettavan helppoihin ja naurettavan rasittaviin.

Oliver-poika on velho, joka osaa jos jonkinlaisia loitsuja, mutta ehkä merkittävimmin kyvyn lainata iloisilta ja esimerkillisiltä ihmisiltä pienen palasen näiden sielusta. Näin tosi rohkea tyyppi voi vaikka jakaa palan rohkeudestaan tai ahkera tyyppi osan innostaan. Ja nämä sitten kannetaan tyypeille, joilta itseltään tätä energiaa puuttuu.

Usein tämä lainaaja seisoo kirjaimellisesti parin metrin päässä tehtävän antajasta, jolloin tehtävä on ohi alle minuutissa. Mutta jos ei ole, edessä voi olla matka maailman toiselle puolelle. Sielua kun voi lainata vain tietyiltä hahmoilta ja vain kerran kultakin. Ja jos kaupungissa ei ole vaikka yhtään tosi rohkeaa tyyppiä, pitää marssia yleensä maailman poikki.

Ja rehellisesti sanoen samaan ongelmaan kompastuvat monet muistakin sivutehtävistä, joskin silloin kohteena on sielun sijaan vaikka tulinen chili-mauste, jota myydään vain yhdessä kaupungissa. Niin kovin kaukana.

On harmi, että sivutehtävät ovat usein näinkin penseitä, sillä niistä saa hauskoja palkintoja. Jokainen autettu lyö leiman tai pari keräilykorttiin, joita voi sitten vaihtaa vaikka nopeampaan liikkumisnopeuteen kartalla.

Mutta kuten jo totesin, tämä on vain nipotusta. Sivutehtävät voi todistettavasti skipata, jos niistä ei tykkää. Niitä hauskoja tekemällä saa silti sen verran leimoja, että saa ne tärkeimmät parannukset, mutta ei mene hermo koko peliin.

Ja minulla ei todellakaan mennyt. Kuten pitkäaikaiset lukijat tietävät, en ole mikään JRPG-fanipoika. Harvassa ovat ne genren pelit, joita olen oikeasti jaksanut pelata, ja Ni No Kuni on selvästi yksi niistä. Upea tunnelma, jatkuvat hauskat yllätykset ja oikeasti kiinnostava taistelusysteemi tekevät siitä yhden lajityyppinsä todellisista valioista.

Toinen mielipide

Lisätietoja: Nelinpeli.com

Kolmas mielipide

Ni No Kuni on häkellyttävä peli monella mittapuulla. Omassa taloudessani PS3 on ollut laitteen julkaisusta lähtien, joten sen pelitarjontaa on testailtu laidasta laitaan. Ni No Kuni on siinä mielessä erikoinen tapaus, että se on niitä harvoja pelejä, jotka onnistuvat oikeastaan kaikessa mitä yrittävät.

Audiovisuaalisesti peli on hurmaava. Studio Ghiblillä on mukavan omaleimainen tyyli suunnitella maailmoja ja hahmoja, mikä näkyy selkeästi Ni No Kunissa. Vaikka tarinaa ei voi lyhyeksikään haukkua, niin pelaaja kohtaa vielä viimeistenkin pelituntien aikana uusia, mielenkiintoisia hahmoja. Kaunista ulkoasua tukee todella laadukas musiikkiraita, eikä ääninäyttelijöissäkään ole moitteen sijaa.

Pelissä on toki paljon muutakin hyvää. Taistelusysteemiä avataan pelaajalle hitaasti, mutta varmasti. Tutoriaaleja näkyy ruudulla vielä monta tuntia pelin alkamisen jälkeen ja ne alkavat paikoin jopa rasittaa. Myös uusia pelimekaniikoita esitellään pelaajalle pitkin matkaa, minkä ansiosta pelaaminen pysyy raikkaana hyvin pitkään. Ulkoasun perusteella peliä voisi luulla helpoksi, mutta näin asia ei ole. Etenkin pomovastuksien aikana tulee pitää kieli keskellä suuta ja omia pelitaktiikoita on hyvä pohtia tarkkaan.

Tarina on koskettava ja pitää hyvin otteessaan. On todella hauskaa pelata japanilaista roolipeliä, jossa päähahmo ei ole teini-ikäinen nuori mies. Oliver on mukavan erilainen päähahmo ja äärimmäisen sympaattinen. Myös matkan varrella tavattavissa sivuhahmoissa on paljon mieleenpainuvia tyyppejä.

Ni No Kuni on kaikkea sitä mitä haluan videopeliltä. Sen avulla pääsi rankan koulupäivän jälkeen hetkeksi kauniiseen satumaailmaan, jossa ei tarvinnut huolehtia yhtään mistään. Harvoin tulee vastaan pelejä jotka imaisevat niin tehokkaasti maailmaansa, että sieltä ei millään haluaisi lähteä pois.

Mikael Miilumäki

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet