Dragon Quest: Sentinels of Starry Skies (DS)

24.08.2010 17:30 Heikki Takala

Puhdasverinen JRPG alkaa olemaan jo harvinaisuus. Dragon Quest on kuitenkin sarjana pitänyt kiinni perinteistä jo kahdeksan osan verran. Mitä yhdeksäs muuttaa, vai muuttaako mitään? Onko muutokselle edes tarvetta?

Pelien genremäärittelyt ovat aina hieman hankalia. Ajo- ja urheilupelit ovat asia erikseen. Mutta entä erikoisemmat haarat? Oliko Alan Wake toimintatrilleri vai kauhupeli? Oliko Heavy Rain interaktiivinen elokuva vai seikkailu? Entä JRPG? Jotkut sarjat yrittävät loitontaa itseään nimikkeestä, työntäen rajoja uuteen suuntaan. Tästä ehkä paras esimerkki on Final Fantasy, joka on hävittänyt viimeisen osansa myötä vuoropohjaista taistelua lukuun ottamatta miltei kaikki viittaukset siihen, mistä se aloitti.

Dragon Quest: Sentinel of Starry Skies sen sijaan pysyy juurillaan, missä ne ikinä sitten ovatkaan. Ja niille nörteille jotka nauttivat aikoinaan ensimmäisistä Final Fantasyista ja Phantasy Stareista, luvassa on melkoinen herkkupala.

Perinteinen paketti

Dragon Quest ei ole sarjana juurikaan kehittynyt, ei ainakaan päällisin puolin katsottuna. Se pitää kynsin hampain kiinni tyypillisestä JRPG-pelimekaniikasta, satunnaistaisteluista ja elämää suuremmista fantasiatarinoista yhdessä suurisilmäisten anime-hahmojen kanssa. Sinä päivänä kun Dragon Quest on spektaakkelimainen sci-fi tarina, Petri Nygård laulaa villihevosista tangomarkkinoilla.

Peli alkaa hahmon luomisella. Kaikki hiuksista kulmakarvoihin ja silmän väriin on kustomoitavissa. Sankarilla ei ole nimeä saati synkkää ja monimutkaista menneisyyttä, hän on vain hyvää tarkoittava enkeli.

Tarina on niin suoraviivainen kuin se vain voi olla. Pelaaja ottaa siipensä menettäneen enkelin roolin, joka kuljettaa paremman termistön puutteessa rukouksia suurelle puulle. Motivaationa on polte päästä takaisin taivaaseen. Jo tarinan alussa peli henkii vahvaa allegoriaa ja selkeitä teemoja. Dragon Quest on kaikin puolin hyvää tarkoittava teos. Ja se onnistuu olemaan sitä saarnaamatta, saati kaatumatta lapsellisuuteen.

Enkeleistä huolimatta Vapaa-Ajattelijat voivat huokaista helpotuksesta. Pelin Japanilaiset juuret näkyvät tarinassa monin tavoin. Suurin näistä on se, että Dragon Questin enkelit eivät edusta luultavasti mitään uskontokuntaa. Tarina kuljettaa päähahmoa aina katolisten kiirastulien läpi buddhistitemppelihin ja niin päin pois. Ehkä juuri tämä tekee pelistä niin mielenkiintoisen. Jokainen kaupunki tuntuu uudelta ja mielenkiintoiselta paikalta, ja sivuhahmot ovat hyvin kirjoitettuja. Pelissä on myös joitakin niin ääliömäisiä sanaleikkejä ettei niille voi kuin nauraa. Jätän nämä kuitenkin pelaajien löydettäviksi, sillä ne sekoittavat pasmat pahasti vastaan tullessaan.

Päätarinan ollessa mukaansatempaava, ei sivutehtävistä voi aina sanoa samaa. Tehtävien kuvaukset ovat vähintään epäselviä, eikä suuntia juurikaan kerrota. Onneksi ne eivät ole pakollisia. Suorittamatta yhtä ainutta sivutehtävää päätarina haukkaa noin 30 tuntia pelaajan elämästä, mikä on pitkä aika tuijottaa kaksituumaista näyttöä. Toisaalta jos peliin addiktoituu vasta loppuvaiheilla, kuten itselleni kävi, sivutehtävien pariin on mahdollista palata vielä tarinan läpäisyn jälkeen, ja saada kenties kymmeniä tunteja lisää peliaikaa kelloon.

Satunnainen vuoropohjaisuus

Minkä peli tarinassa ja hyväntahtoisuudessa voittaa, häviää se genren luonteeseen kuuluvilla vuoropohjaisilla satunnaistaisteluilla. Nämä lienevät myös se suurin vedenjakaja pelaajien keskuudessa. Niistä pitää tai ei. Toisaalta Dragon Quest ei ole tiettävästi koskaan edes aikonut tehdä asioita toisella tavalla, joten tätä on vaikea laskea viaksi.

Hyvänä puolena, kehittäjällä on ollut aikaa tulla mestariksi lajissaan, eikä perinteisiä sudenkuoppia ole havaittavissa. Missään vaiheessa peliä taistelut eivät alkaneet ärsyttämään. Ne ovat virtaviivaisia, ja nopeita. Vihollisten ilmaantuminen kartalla ei ole aivan jatkuvaa, ja seikkailu sujuu useimmiten rauhassa.

Yksinkertainen taistelu vaatii yleensä kaverikseen monipuolisen hahmonkehityksen. Pelaajalla on valittavana kuusi eri luokkaa, jotka ovat pappi, maagi, soturi, munkki, varas ja minstrel – eräänlainen tukiluokka. Näiden pelaaminen ja kehitys on ainutlaatuista. Vaikka tarina ei uudelleen pelatessa muutu, pelityyli muuttuu. Pelaajan kehitys sujuu totutusti vääntämällä taisteluja, jotka antavat rahaa ja kokemuspisteitä. Kokemus antaa tasoja, joka antaa taitopisteitä. Nämä sijoitetaan joko aseisiin tai hahmoihin ja kasvetaan vahvemmiksi.

Ja vahvemmaksi sinun pitää tuleman. En ole vielä tavannut yhtäkään roolipeliä, joko ei olisi ollut joko aivan liian helppo tai silkka grindfest. Dragon Quest sortuu jälkimmäiseen. Ensin pelaajan on taottava kolikoita saadakseen uuden kaupungin parhaat varusteet. Tämän jälkeen vuorossa on pakollinen tasojen nostaminen, jotta seuraavat viholliset eivät lakaisisi pelaajalla pöytää. Pelin edetessä pelaaja voi avata itselleen uusia ammatteja. Jonkinlaisen aivopierun tuloksena nämä alkavat kuitenkin tasolta yksi, ja tasojen nosto on pakollista.

Tilanne ei ole aivan niin paha kuin voisi olettaa. Peli on kohtalaisen ystävällinen aloittelijoille, mutta ilman grindausta ei tätäkään peliä läpäistä. Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan aivan samanlainen tilanne kuin esimerkiksi Lost Odysseussa.

Seikkailua ei ole tarpeen läpäistä yksin. Neljä pelaajaa voi liittyä yhteen ja suorittaa tarinaa yhdessä. Moninpeli ei pääty vielä tähän, sillä pelaajan kohdatessa toisia seikkailijoita, he voivat jakaa niin tietoja kuin joitakin satunnaisesti tuotettuja luolastoja keskenään, pitkittäen näin pelin ikää useilla tunneilla. Ominaisuus jota en päässyt kokeilemaan, on tila jossa peli etsii lähimaastosta muita Dragon Questeja. Sen löytäessään peli heittää pelaajat eräänlaiseen huoneeseen, jossa he voivat jakaa tietonsa ja tutkia toistensa tavaroita. Tämä saattaa toimia Tokiossa, jossa on luultavasti enemmän Nintendoja kuin ihmisiä. Suomessa ei aivan niin hyvin.

Tunteella!

Dragon Quest on onnistunut peli. Se on perinteinen JRPG ja sisältää kaiken mitä sarjalta voi odottaa. Hieman lapsenmielinen tarina toimii kuin tauti, en tosin ihmettele jos se ajaa aikuisempaan lähestymiseen tottuneet pois pelin äärestä. Kyse on pohjimmiltaan vain siitä, että ihmiskunnan tulisi tehdä enemmän hyvää kuin pahaa.

Toisaalta taistelut muuttuvat nopeasti itseään toistaviksi. Tässä ympyrä sulkeutuu. Ainakin siinä mielessä, että on kysyttävä ovatko tämänkaltainen hahmonkehitys ja taistelumekaniikka genrelle ominaista. Ainakin jos historiaan on uskomista, kyllä. Siksi peliä ei voi syyttää siitä että se on juuri sellainen kuin sen pitäisi olla.

Dragon Quest on siitä harvinainen peli, että se on niin hyvin toteutettu että siitä on vaikea löytää mitään oikeasti pahaa sanottavaa. Toki sivutehtäviin olisi voinut keskittyä enemmän. Hitunen vähemmän grindausta olisi tehnyt päätarinan seuraamisesta mukavampaa, ja mykkä päähahmo saattaa olla ajoittain hieman tylsä. Ne ovat kuitenkin pieniä miinuksia suhteutettuna siihen, että Dragon Quest: Sentinel of Starry Skies on todennäköisesti vuoden tähän mennessä paras roolipelijulkaisu.

Tekijä: Square Enix / Level 5
Julkaisija: Square Enix
Testattu: DS
Saatavissa: DS
Pelaajia: 1 samalla koneella, 2-4 lähiverkossa
Pelin kotisivu: http://dragonquest.nintendo.com
Heikki Takala