Arvostelu: Rising Storm 2 tarjoaa tiukkaa tykitystä Vietnamin sodan helvetistä

Arvostelu: Rising Storm 2: Vietnam
Julkaisija: Tripwire Interactive
Kehittäjä: Tripwire Interactive
Saatavilla: PC
Testattu: Intel Core i7 4770K (4,3 GHz), 8 Gb RAM, Geforce GTX 1070 & Win10
Arvostelija: Antti Voutilainen

Tripwiren Rising Storm 2: Vietnamissa napalmi haisee ja CCR soi! Tripwire Interactiven uutuuspeli tarjoaa sangen hyvää sotaviihdettä, vaikka turhautuminen uhkaakin heikkohermoisimpia.

Monesti on valitettu, ettei Vietnamin sodasta olla tehty hyviä pelejä. Tripwire Interactive on kuullut tuon sotahuudon ja vastaa siihen Rising Storm 2: Vietnamilla.

Jos pelistudio ei soita kelloja, niin ehkäpä Red Orchestra -pelit kuulostavat jo tutummalta?

Tripwiren menestyksen resepti on erittäin vahva realismi. Rising Storm 2: Vietnam on juuri niin brutaalin realistinen kuin aiempien tuotosten perusteella saattoi odottaa. Kaikki eivät raa’asta väkivallasta pidä, mutta ne jotka pitävät, rakastavat Rising Storm 2: Vietnamia.

Ho Tši Minh sends his regards

Sota ei muutu koskaan, ja siihen tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta. Vaikka todellisuudessa osallistujia oli enemmän, Tripwiren pelissä konflikti on rajattu käytäväksi Yhdysvaltain ja Pohjois-Vietnamin välillä. Yhdysvallat passittaa demokratian lähettiläiksi merijalkaväkeä sekä armeijan yksikköjä. Vastassa on FNL, eli tutummin Vietkong sekä NVA. Pelissä näiden eri instanssien väliset erot ovat kosmeettisia, sillä ne poikkeavat toisistaan vain univormuilla.

Rising Storm 2: Vietnamin taisteluille on varattuna alkuvaiheessa kolme eri pelimuotoa: Skirmish, Supremacy ja Territories.

Skirmish on pienemmän mittakaavan nujakointia, koska siinä pelaajien maksimimäärä on ”vain” 24. Supremacy- ja Territories -pelimuodoissa määrä on 64. Kaikissa pelimuodoissa kontrollipisteiden valtaaminen ja suojelu ovat pääroolissa. Variaatiota saadaan kikkailemalla reservijoukkojen kanssa. Silmämääräisesti suurin edustus ja otaksuttavasti myös suurin suosio on Territories-pelimuodossa. Pelimuodon vahvuus piileekin siinä, että se keskittää taistelut pienille alueille, eikä homma mene pikkukahakoinniksi pitkin pitäjiä.

Elämää Củ Chi -tunneleissa

Rising Storm 2: Vietnamin alkuvaiheessa pelissä on viisi eri karttaa. Määrä kuulostaa vaatimattomalta, mutta kartat ovat sisällöltään ykköslaatua. Matkalla nähdään tiheää viidakkoa, riisipeltoja ja urbaaneja ympäristöjä.

Parhaimmat Vietnam-sävärit tarjosivat Hue City- ja Cu Chi -kartat. Cu Chissä kahinointi alkaa pienestä kyläpahasesta, jonka jälkeen joudutaan ylittämään sietämättömän laajat riisiviljelmät. Noihin riisipeltoihin upposi luvattoman monta ohjastamaani urhoa.

Hue Cityn kaupunkitaistelu on erinomainen vastapaino muiden karttojen luonnonläheiseen tunnelmaan. Hue Cityssä jyvät erotellaan akanoista viimeistään kaupungin halkaisevalla joella. Sota on helvettiä, varsinkin vesistöjä ylittäessä.

Kartat ovat sen verran suuria, ettei varsinaisia pullonkauloja ole. Niistäkin selviäisi käyttämällä savuja. Kartoilla on kokoa sen verran, etteivät sivustoja suojelevat välttämättä huomaa keskellä tapahtuvaa läpimurtoa. Sen huomaa yleensä aina liian myöhään.

Nykypelien standardien mukaisesti Rising Storm 2: Vietnamista löytyy myös hahmonkehitys, vaikkakin pelkistetty sellainen.

Pelaamalla (oikein) ansaitaan kokemuspisteitä ja niiden kautta ylennyksiä. Ylennyksien avulla tarjolle tulee vaihtoehtoisia vaatteita ja virityksiä, joilla hahmostaan voi tehdä mieluisen näköisen. Ominaisuus vaikuttaakin hieman päälle liimatulta, koska vihollisen tai aseveljen päällä olevat Tommy Hilfigerit eivät paljoa kiinnosta. Pröystäilyssä rensselit ehkä toimii, mutta lisäarvo on silti ontuva.

Blood drops keeps falling on my head

Rising Storm 2: Vietnamin graafinen anti ei anna moitteen sijaa. Ainoa asia, joka hieman häiritsee, ovat hahmojen kasvot. Pökkelömmän näköistä sakkia saa etsiä.

Visuaalinen puoli on hyvällä tasolla, mutta äänimaailma nostaa rimaa vielä ylemmäs.

Aseäänten kohdalla on tehty erityisen hyvää työtä. Taistelun melskeessä taistelutoverit myös huutelevat keskenään, mikä tuo eloisuutta ympäröivään kaaokseen. Miinukseksi todettakoon, että niinä lyhyinä hetkinä, kun aseet eivät laula kauhulauluaan, maailma kuulostaa hyvinkin tyhjältä. Kuulostaa siltä, että oma hyökkäävä osasto on ainoa porukka koko sodassa. Taasko ne rotat ovat vempassa?

Erityiskiitoksen ansaitsee tykistökeskityksien helvetinportit auki repivä mekkala. Yksikään peli ei ole onnistunut toteuttamaan noin pysäyttävää myllytystä.

Ymmärrettävästi äänimaailmaan on panostettu, sillä viidakossa ja kaupungin kapeilla kujilla korvat ovat pelaajan toiset silmät. Aseäänien, kävelyäänien ja muun älämölön tunnistaminen näyttelee suurta roolia menestymisessä.

Battlefieldejä ja Call of Dutyjä raivokkaasti pelanneille Rising Storm 2 on kuin hyppy tuntemattomaan. Pelihahmo ei jaksa juosta munaravia kartan laidasta toiseen ja ohjaus on luvalla sanoen tönkömpää. Kuitenkin parin pelitunnin jälkeen ohjauksen kanssa alkaa olla sujut. Kun pelin lainalaisuudet on sisäistänyt, sitä voi alkaa hallitsemaan. Realismin näytellessä pääroolia, näytöltä on poistettu myös ylimäärinen info. Käytössä on siis vain rautatähtäimet. Lonkalta roiskiessa ainoa toimiva ase lienee liekinheitin.

Kuten aina ennenkin, realismiin nojaavissa peleissä turhautumisen tunteilta ei voi välttyä. Toistuvat lyijymyrkytykset tietämättä edes suuntaa, josta laukaukset tulevat, saavat pyhimyksetkin repimään hiuksensa. Turhautumisen siemen on kylvetty myös siihen, jos oma joukkue ei pelaa tiiminä. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta jos koko joukkue näppäilee kiveksiään poterossa peläten vihollisen tulta, tappio on taattu. Muutama hyvin sijoittunut pelaaja pystyy tyrehdyttämään vastustajan kaikki hyökkäystoimet.

I love the smell of napalm in the morning. It smells like victory

Tiimipelin toimiessa Rising Storm 2: Vietnamin pelaaminen on suorastaan taivaallista. Viimeistään tällöin tajuaa, että peliin valikoidut hahmoluokat ovat perusteltuja. Eri hahmoluokkien hyödyntäminen tekee onnistumisen yleensäkin mahdolliseksi. Poteroihin pesiytyneiden puolustajien iholle on kivempi mennä, kun asemia on ensin moukaroitu tykkitulella. Tiimipelin toimiessa satunnaiset äkkikuolematkaan eivät haittaa. Parhaimmillaan voitontunne on melkein samaa luokkaa kuin Dark Soulsissa menestyksekkään pomotaistelun jälkeen.

Rising Storm 2: Vietnam on teknisesti vakuuttavaa jälkeä. Erityistä moitittavaa ei löydy miltään osa-alueelta. Moninpelissä pelikokemuksen määrittää kuitenkin aina peliseura. Hyvän tiimipelin tuoma pelinautinto jyrää alleen kaikki ne nihkeät turhautumisen hetket.

Vietnamin viidakkoon siirtymistä voi suositella kaikille, jotka ovat vähänkään kallellaan realistisempiin peleihin. Jos tykkäät Insurgencystä, tykkäät hyvin todennäköisesti myös tästä. Muille Rising Storm 2: Vietnamia voi suositella kovalla turhautumisvarauksella.