Arvostelu: Jonestownin massamurhalta haiskahtava The Church in the Darkness kaatuu kömpelöön pelisuunnitteluun

12.08.2019 20:04 | Tuukka Hämäläinen

Omaperäinen indiepeli usuttaa pelaajan soluttautumaan 1970-luvun lopun sosialistiseen kulttiyhteisöön, joka on jokaisella pelikerralla erilainen. Valitettavasti itse pelaaminen on pitkäpiimäistä, toisteista ja helpoimmillaankin turhan vaikeaa.


Julkaisupäivä: 2.8.2019
Studio: Paranoid Productions
Julkaisija: Fellow Traveller
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Nintendo Switch, Xbox One (testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 16
Peliä pelattu arvostelua varten: 3 tuntia


Historiallisia pelejä julkaistaan paljon, mutta harvat pelit sijoittuvat aivan lähihistoriaan, viimeisen 50 vuoden ajanjaksolle. Peleissä nähdään myös paljon erilaisia tuomionpäivän kultteja, mutta useimmiten niillä ei ole paljon mitään tekemistä tosimaailman kulttien ja uskonnollisten ääriliikkeiden kanssa.

Näistä ja muistakin syistä elokuun alussa ilmestynyt The Church in the Darkness on jo alkuasetelman ansiosta poikkeuksellinen peli. Paranoid Productionsin toiminta-hiiviskely vie pelaajan Etelä-Amerikkaan vuonna 1979, ja tehtävänä on tunkeutua sosialistis-kristilliseen Freedom Townin yhteisöön. Tavoitteena on lähtökohtaisesti pelastaa pelihahmon veljenpoika Alex, mutta muitakin tavoitteita voi tulla päätehtävän tielle.

Tarinan selkein tosimaailman esikuva on Kansan temppelin uskonnollinen lahko ja sen suorittama ”Jonestownin massamurha”, jossa kuoli satoja ihmisiä vuonna 1978. The Church in the Darkness onkin pohjustettu hyvin, ja kulttia johtavien Rebecca ja Isaac Walkerin palopuheissa kaikuvat 1970-luvun Yhdysvaltain historian todelliset kipukohdat. Pelin taustoja tekee mieli kutsua, jos nyt ei realistisiksi, niin ainakin uskottaviksi.

Myös pelillisesti The Church in the Darkness on ideatasolla kekseliäs. Pelin tarinan voi kerralla läpäistä yllättävän nopeasti, mutta se tarjoaa 19 erilaista loppuratkaisua ja joka kerta hieman muuttuvan pelikokemuksen. Peli on nimittäin tarinaa myöten proseduraalisesti generoitu, eli monet pelimaailman tosiasiat vaihtuvat pelikertojen välillä. Jopa kulttijohtajien persoonallisuudet ja toiminta ovat osin sattumavaraisia.

Positiiviset puolet jäävät kuitenkin valitettavasti tähän. Pelikokemuksena The Church in the Darkness on nimittäin lähinnä rasittava.

Jokainen pelisessio alkaa tunkeutumisella Freedom Towniin, mutta jo tässä paljastuu yksi pelin heikkouksista. Pelaaja ei nimittäin voi oikeasti soluttautua lahkolaisten joukkoon, vaan aseistetut vartijat tunnistavat tunkeilijan aina. Niinpä pelimaailmassa liikkuminen on jatkuvaa vartijoiden välttelyä ja neutralisointia, huolimatta siitä miten haluaisi edetä.

Lisäksi väkivaltainen lähestymistapa on moninkertaisesti helpompi kuin rauhanomainen, mikä rajoittaa pahasti vapaudentunnetta. Vartijat voi pistää suhteellisen helposti kylmäksi, eikä hälytyksissä ole paljon pelättävää. Tosin suorasukainen räiskintä on ainakin Xbox One -versiossa epätarkkaa sähläämistä, joten vartijat kannattaa pistää hengiltä selän takaa.

Ovelampi hiiviskely taas on niin tuhottoman hidasta ja vaikeaa, että pelille pitäisi olla todella omistautunut. Haastavankin hiippailun voi tehdä hyvin ja monipuolisesti, kuten vaikkapa Metal Gear Solid ja Dishonored -pelit ovat osoittaneet, mutta The Church in the Darkness tarjoilee lähinnä monotonista juoksentelua geneeristen mökkien ympärillä.

Tarinamaailmakin paljastuu itse pelissä pettymykseksi. Tarina avautuu matkan varrella poimittavien kirjeiden ja lehtijuttujen, sekä Rebecca ja Isaacin puheiden kautta, mutta mitään erityisen yllättävää tai mielenkiintoista kertomus ei lopulta tarjoa. Ja vaikka peli on tarkoitettu pelattavaksi lukuisia kertoja, alkavat toistuvat puheenvuorot ja kirjeet tulla pian turhankin tutuiksi.

Rebecca ja Isaac myös kailottavat pelimaailman kovaäänisistä lähes tauotta läpi pelisessioiden. Yksin tämän vuoksi on suositeltavaa laittaa tekstitykset pois päältä, sillä ne täyttävät jatkuvasti ruutua. Saman tekevät tarpeettoman suuret inforuudut, joita ei voi ohittaa, ja jotka on jostain syystä lätkitty melkein keskelle pelikuvaa.

Valtaosa The Church in the Darknessin ongelmista tuntuu palautuvan proseduraalisuuteen. Jotta peli voisi muuttua hieman joka kerralla, on hahmoista, tarinanpätkistä ja pelimaailmasta tehty helposti muokattavia. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että kulttijohtajien saarnat ovat toisteista sanahelinää ja pelitilanteet vain pieniä variaatioita toisistaan.

Paradoksi on valmis: joka kerta muuttuva pelikokemus saakin pelin tuntumaan itseääntoistavalta. Ideasta huolimatta pelikerrat tuntuvat keskenään turhan samankaltaisilta. En edes osaa sanoa muuttuuko pelin kartta oikeastaan ollenkaan, koska siinä ei ole mitään mieleenpainuvaa.

Jos peliä tarpeeksi tahkoaa ja jaksaa etsiä vaihtoehtoisia loppuratkaisuja, avautuu pelaajalle uusia lisävarusteita ja uusia pelimaailmassa kohdattavia hahmoja. On kuitenkin vaikea löytää motivaatiota samankaltaisten sessioiden toistamiselle, vaikka maailmassa ja hahmoissa pieniä muutoksia tapahtuukin.

Visuaalisesti The Church in the Darkness on yksinkertaisuudessaan ihan mukiinmenevää jälkeä. Äänimaailma puoleastaan on ankea, vaikka ääninäyttely onkin ihan kelvollista. Ohjaustuntuma taas on Xbox Onella jatkuvasti vähän jähmeä ja välillä grafiikat jättävät epäselväksi, pääseekö jostakin pusikon reunasta livahtamaan vai juuttuuko hahmo typerästi paikoilleen. Ruudunpäivitys alkoi myös nikotella kun samalla alueella oli tarpeeksi liikkuvia kohteita.

Lopputulosta onkin vaikea suositella kenellekään muuten kuin suurella varauksella. The Church in the Darkness olisi kuin mikä tahansa pikkubudjetin indiepeli, mutta hyvä idea ja lähtökohdat saavat sen tuntumaan pettymykseltä. Jopa vajaan parinkympin hintalappu on liian tyyris.

THE CHURCH IN THE DARKNESS

”Hiiviskely väkivaltaisen kultin viidakkoleirissä ei ole koskaan ollut näin tylsää.”