Arvostelu Final Fantasy 16 pelastaa pelisarjan tavoilla, joista kaikki eivät pidä
Final Fantasy 16 jakaa todennäköisesti rakastetun pelisarjan fanit kahtia, mutta tehdyt uudistukset ovat samalla sarjan pelastus, vaikka aivan kaikki ratkaisut eivät ole onnistuneet.
Julkaisupäivä: 22.6.2023
Studio: Square Enix Creative Business Unit III
Julkaisija: Square Enix
Saatavilla PlayStation 5
Ikäraja: K18
Pelaajia:
Peliä pelattu arviota varten: 49 tuntia
Maailman suurimpiin pelisarjoihin lukeutuva Final Fantasy on ollut historiallisesti uudistaja, jonka seuraavaa osaa on odotettu aina mielenkiinnolla. Tämä piti paikkaansa ennen kaikkea 1990-luvulla, jolloin pelisarja muun muassa murtautui pysyvästi myös länsimaalaisten tietoisuuteen vuonna 1997 ilmestyneellä Final Fantasy 7:llä. Sittemmin sarjan pioneerimaine on kokenut lievän kolahduksen, vaikka kiinnostus peleihin on pysynyt edelleen verrattain vahvana – erityisesti massiivimoninpeli Final Fantasy 14:n kohdalla.
Uusin Final Fantasy 16 pyrkii palauttamaan pelisarjan takaisin kulta-aikaan.
Pelin taustalla hääriikin juuri neljännentoista kultasormena toimineen tuottaja Naoki Yoshidan vetämä, seksikkäästi nimetty Square Enix Creative Business Unit III. (Lähes kirjaimellisesti) liekeistä nousseen Final Fantasy 14:n lailla myös sarjan tuorein osa uudistaa itsensä melkein tunnistamattomaksi, mikä saattaa olla osalle faneista jopa liikaa. Inspiraatio onkin haettu pelaajien nykyisistä kiinnostuksista tarkoituksenaan nostaa Final Fantasy jälleen relevantiksi tuotteeksi, mutta näin tehdessään alkuperäisten pelien identiteetistä on kadotettu jotain.
Mutta onneksi vain jotain.
Game of Thronesin tuntua
Final Fantasy 16:n alun perusteella tuttua identiteettiä voi olla miltei mahdoton kohdentaa. Peli sijoittuu Valisthean fantasiamaailmaan, jonka omistuksesta taistelevat keskenään kuusi valtiota. Koko planeettaa uhkaava mysteerinen Blight on turmellut hitaasti maan elinkelvottomaksi, mikä on puolestaan alkanut ajaa ihmiskuntaa ja eriäviä osapuolia alati ahtaammalle. Niukempi elintila on johtanut puolestaan kiristyviin suhteisiin ja ennen pitkään sotiin, joista yksi käynnistyy heti pelin alkaessa.
Pelaajat seuraavat tulehtuvia välejä Rosarian hallitsijasuvun vanhimman pojan, Cliven, silmin. Kronologisesti juoni kattaa tämän elämästä noin 20 vuoden siivun, jonka aikana käsitellään useita raskaampia teemoja. Näistä suurimmaksi nousevat ihmisarvo ja orjuus, sillä Valistheassa taikuuteen kykenevät on alistettu ja merkitty valtaosin toisen luokan kansalaisiksi. Silti nämä vastaavat yhä enenevässä määrin koko valtakunnan toiminnoista, sillä näiden taiat loihtivat tulen kattilan alle ja täyttävät kaivot vedellä. Etenkin, kun taikuuden muille antavat kristallit ovat alkaneet ehtyä leviävän Blightin myötä.
Myös Clive on yksi merkityistä, johon Final Fantasy 16 pureutuu monella eri tasolla tarinan edetessä. Alkuun peli kuitenkin käynnistyy aavistuksen tyypillisempänä kostotarinana, jonka lähtökohdat ovat pelisarjalle kuitenkin odottamattoman brutaalit. Lukuisat vertailut Game of Thronesiin eivät ole siten tuulesta temmattuja, vaan yhtymäkohtia kehuttuun HBO-sarjan ja alkujaan George R. R. Martinin Tulen ja jään lauluun on useita. Kehittäjät ovat myöntäneet tämän myös itsekin yhtenä inspiraation lähteenä, joskin näiden käsittelyssä toteutus ei ole aivan samaa tasoa.
Final Fantasy 16 tuntuu usein nimenomaan Game of Thrones -pastissilta oman tarinan sijaan. Niin hahmot, tapahtumat kuin yksittäiset kohtaukset ovat usein kuin suoraan televisiosarjasta napattuja, mutta ne eivät oikein koskaan herää omiksi tuotoksikseen. Eivät ennen kuin peli alkaa siirtyä ensin hiljalleen ja lopulta kokonaan tunnistettavammaksi Final Fantasyksi. Ja niin hyviä, yllättäviä ja brutaaleja kuin tarinan GoT-lainat monesti ovatkin, sen FF-juurista ammentava eeppisyys ja inhimillisyys nousevat lopulta pelin huikeimmiksi, koskettavimmiksi sekä ikimuistoisimmiksi hetkiksi.
Yleinen tunnelma onkin hetkittäin hivenen riitasoinnussa keskenään, joskin tekijöiden kunniaksi mainittakoon, ettei se missään vaiheessa kuitenkaan rikkoudu. Juoni on kuitenkin paikoin raskasta seurattavaa, kiitos lukuisten eri valtakuntien ja hahmojen. Jo pelkästään peliä varten erikseen luotu Active Time Lore -mekaniikka antaa vihjeitä, kuinka tuhdista kokemuksesta on lopulta kyse. Pelaaja pystyy nimittäin milloin tahansa aktivoimaan erillisen ikkunan, jossa selitellään kukin ruudulla nähtävä hahmo, tapahtuma, lokaatio tai termi tarkemmin. Tämä viedään jopa niin pitkälle, että Final Fantasy 16:ssa on automaattisesti täydentyvä ja päivittyvä sukupuu sekä aikajana pelin tapahtumista, jos ja kun taistelevat osapuolet sekoittuvat jälleen keskenään.
Silti on vaikea malttaa lopulta olla innostumatta, kun lore viskotaan ennen pitkään nurkkaan ja pilvenpiirtäjän korkuiset eikonit päästetään valloilleen. Pelisarjan legendaariset summonit eivät ole koskaan olleet näin kolossaalisia ilmestyksiä aiemmissa osissa – tai kenties missään muussakaan pelissä. Entistä synkemmän tyylimuutoksen myötä näitä myös käsitellään kuin joukkotuhoaseina, joita ne pohjimmiltaan ovatkin. Pelaajana on silti vaikea olla virnistämättä, kun Masayoshi Sokenin huikeat sävellykset alkavat pauhaa täysillä ja eikonit mättävät toisiaan maassa, ilmassa ja avaruudessa mitään tai ketään säästelemättä. Pelattavuuden osalta nämä noudattavat periaatteessa pelisarjan summoneille tyypillisiä huikeita välianimaatioita, joskin tällä kertaa mukaan on tuotu pientä interaktiivisuutta joko QTE-painallusten tai perinteisten taisteluiden merkeissä.
Taistelut uusiksi
Tyylilajin lisäksi toinen merkittävä uudistus koskee juuri taistelujärjestelmää, joka on tällä kertaa paitsi reaaliaikainen, myös yksilövetoinen. Pelaajat ohjaavat ainoastaan Clivea tämän hutkiessa ja taikoessa tutunoloisia otuksia toimintapelille tyypillisin liikkein. Järjestelmän on kehittänyt Devil May Cry -sarjan veteraani Ryota Suzuki, joten yhtymäkohdat ovat luonnollisesti likimpänä samaista laajalti kehuttua Capcom-toimintapeliä tai esimerkiksi God of Waria.
Uudistunut taistelu on pohjimmiltaan toimiva ja mielekäs, mutta se jättää vanhan Final Fantasy -sarjan fanin silti hieman kylmäksi. Kehittäjien tavoitteena on ollut ensisijaisesti suunnitella järjestelmä nimenomaan aloittelijaystävälliseksi, mikä näkyy ennen kaikkea pelisarjan aiempiin osiin tottuneille melko suoraviivaisena – jopa yksitoikkoisena – viritelmänä. Tätä ei välttämättä kannata ottaa kuitenkaan nimenomaan negatiivisena piirteenä, etenkään, kun pelattavuus itsessään pysyy riittävän viihdyttävänä läpi 50 tuntia kestävän läpipeluun. Mutta erityisesti haastetta tai monipuolisuutta kaipaaville toiminta ei onnistu lunastamaan esimerkiksi DMC:n kaltaista hekumaa.
Final Fantasy 16:n taistelussa on silti riittävästi tekemistä, sillä Clive saa itselleen tarinan aikana uusia eikoneja, jotka näkyvät suoraan uusina kykyinä. Näitä pystyy vaihtamaan taistelussa lennosta, jolloin erilaisia komboja ja liikkeitä voi ketjuttaa näyttävän tappaviksi yhdistelmiksi. Kukin eikon muokkaa myös Cliven taistelutyyliä hivenen, mikä lisää variaatiota entisestään. Kaikille taidoilla on lisäksi lataantumisaika, joka tuo toimintaan mukavan rytmin, jossa erikoiskykyjä vuorotellaan ensin lamaannuttaakseen vihollinen ja sitten tuottaakseen tälle maksimaalista vahinkoa.
Taistelun suurin ongelma on siinä, ettei oikeastaan millään yllä olevalla ole suurta merkitystä. Vaikka peliin on rakennettu näennäisesti puitteet monipuolista toimintaa varten sekä tyydyttävä stagger-mekaniikka, viholliset saati järjestelmä itse ei suoranaisesti kannusta siihen. Käytännössä kaikki perusmosurit kaatuvat vaivattomasti lyöntipainikkeita rämpyttämällä ja eikon-kykyjä spammaamalla. Isommat pomot eivät poikkea tästä juuri liiaksi, joskin pelaajan on lisäksi opittava väistämään toisinaan myös näiden liikkeitä.
Toki kunkin oma taitotaso vaikuttaa varmasti jossain määrin kokemukseen ja haastavuuteen, mutta omalla kohdallani en kokenut juuri tarvetta edes kokeilla pelin kymmeniä eri kykyjä, kun jo alussa avatut erikoisliikkeet riittivät kukistamaan viholliset riittävän nopeasti. Saavutettavuutta ajatellen pelissä on tosin onneksi myös pelaajaa entisestään auttavia varusteita, jotka automatisoivat esimerkiksi elinvoimaputeleiden juonnin tai väistelyn. Näin myös toimintapeleihin täysin perehtymättömät pelaajat pystyvät nauttimaan Final Fantasy 16:n tarinapuolesta.
Toisekseen pelin toimintavetoisemman suunnan vuoksi pelistä on poistettu varustetason taktikointi kokonaan. Final Fantasy -faneille tutut elementit ovat kyllä läsnä, mutta nämä eivät enää toimi heikkouksina ja vahvuuksina. Esimerkiksi pelisarjan ikoninen Firebomb kaatuu yhtä nopeasti liekki- kuin jäätaikoja käyttäen, eikä omalle hahmolleen pysty vastaavasti pukemaan vaikka tulta vastaan suojaavaa varustusta. Sen sijaan vihollisilta ja ympäristöstä kerättävällä materiaalilla rakennettavat uudet aseet ja suojat lisäävät ainoastaan vahingontuotantoa tai puolustusta. Suoraviivaisuus on tältä osin viety jopa liian pitkälle.
Turhaa ravaamista
Suoraviivaisuus ja tietynlainen vanhanaikainen suunnittelufilosofia paistaa myös pelin yleisessä kenttäsuunnittelussa ja tehtävärakenteessa. Final Fantasy 16 ei ole avoimen maailman peli – onneksi – vaan se yhdistää melko putkimaisia tarinatehtäviä puoliavoimiin maastoihin. Jälkimmäiset toimivat eri pelialueiden hubeina, jossa pelaaja voi halutessaan temmeltää vähän vapaammin tutkien ympäristöä. Valitettavasti peli tekee hyvin nopeasti vain selväksi, ettei maailman tutkiminen ole millään tavalla palkitsevaa.
Kaikki arkut, maastosta poimittavat resurssit kuin vihollisilta saatu lootti ovat keskenään identtisiä, eikä niillä tee koko pelissä käytännössä yhtään mitään. Peliin väkisin väännetty craft-järjestelmä tuntuu lähinnä jälkeenpäin tehdyltä pakolliselta lisältä, joka vain täytyy olla jokaisessa nykypelissä. Uusia varusteita, jotka tosiaan lisäävät vain joko vahinkoa tai puolustusta, on kuitenkin pelissä niin vähän, että näihin vaadittavat materiaalit kerää käytännössä jo tarinatehtävien aikana. Mitään syytä ylimääräiselle tutkimiselle ei siis ole.
Alueilta ei myöskään löydy mitään yllättävää, vaan mielenkiintoisilta vaikuttavat sopukat ovat alkuun autioita. Kaikki ylimääräinen aktiviteetti tai metsästettävät sivupomot ovat sen sijaan jätetty sivutehtäville, jotka opastavat pelaajan suoraan oikeaan paikkaan. Toki näistäkin palkitaan ainoastaan täsmälleen samoilla materiaaleilla, joilla ei tee pelissä yhtään mitään. Kovin palkitsevaa. Monet tehtävät muistuttavat lisäksi Final Fantasy 14:ää siinä, että ne juoksuttavat pelaajaa turhanpäiväisesti edestakaisin hahmojen välillä.
Sivutehtävien pelastukseksi on kuitenkin myönnettävä, että ne ovat osaltaan ihan hyvin kirjoitettuja. Toki mukana on paljon jälleen Final Fantasy -peleille tyypillistä keveyttä, jossa pelaaja tarjoilee ruoka-annoksia tuntemattomille tai kerää viidettäsadatta kertaa multanäytteitä puutarhurille. Mitään liian syvällistä sivuturinoista ei siten kannata odottaa, mutta ne avartavat maailmaa ja päätarinan yleisiä teemoja silti paikoin mielenkiintoisilla tavoilla. Monet lisäksi kattavat kampanjan lailla parhaimmillaan 20 vuoden kaaren, joten niihin syntyy mielenkiintoinen ja usein koskettava side, kun hahmon ympärille rakennettu minitarina saatetaan viimein päätökseen.
Todella kaunis peli
Final Fantasy 16:n visuaalisesta ilmeestä ja äänimaailmasta ei sen sijaan voi liioin moittia. Toki pelisarja ei ole enää aivan sellainen uudistaja grafiikan osalta kuin aiemmin, mutta peli näyttää tästä huolimatta todella upealta. Etenkin designin osalta Valisthea kätkee alleen monia häikäisevän upeita maisemia ja kokonaisuuksia, jotka loksauttavat paikoin leuat ja saa usein pelaajan pysähtymään vain ihaillakseen maisemia. Kun visuaaliseen mannaan yhdistää jo aiemmin kehutun Sokenin sävellykset, ei kokemastaan voi kuin nauttia.
Peli myös pyörii verrattain hyvin PlayStation 5:llä, joskin ruudunpäivityksessä on havaittavissa selkeitä pudotuksia jopa Performance-tilassa. Nämä eivät onneksi koskaan nousseet liian suureksi rasitukseksi.
Kokonaisuus ei siten ole aivan toivottu napakymppi, mutta Final Fantasy 16:sta on silti vaikea sanoa suoranaisesti mitään pahaakaan. Sen monet suunnitteluratkaisut ovat kenties jämähtäneet muutaman vuoden takaiseen, mutta se ei suoranaisesti tee niistä huonoja, vaikka aiheuttavatkin lievän pettymyksen. Taistelusta uupuu niin ikään taktikointi ja haaste, mutta tuntumaltaan se jaksaa kannatella läpi pelin ja on viihdyttävä.
Tarinapuoli on sen sijaan äärimmäisen vahva, ja siitähän Final Fantasy -pelit ensisijaisesti tunnetaan. Toki siinäkin on omat puutteensa, mutta hyvin harva peli onnistuu viemään pelaajan samanlaiseen tunteiden myllerrykseen kuin Final Fantasy 16. Se onnistuu koskettamaan, musertamaan silkalla brutaalisuudellaan ja kauhistuttamaan. Vaan vastaavasti siinä on myös paljon lämpöä, iloa, hauskuutta ja silkkaa eeppistä euforiaa. Ja monasti nämä kaikki tunteet läpikäydään yhden kohtauksen aikana.
Final Fantasy 16 ei siten ole välttämättä pelisarjansa uusi mestariteos, mutta se on yksi parhaista emosarjansa peleistä pitkään aikaan.
FINAL FANTASY 16
”Final Fantasy 16 uudistaa rakastettua pelisarjaa rankemmin kuin koskaan, mutta muutoksista huolimatta sen sydän on edelleen läsnä.”
