Arvostelu Haukuttu Redfall ei todellakaan ole 80 euron arvoinen peli
Redfallin torahampaat eivät uppoa pelaajan niskaan aivan toivotulla tavalla tai ainakaan ilman epäilyttäviä sivuvaikutuksia.
Julkaisupäivä: 2.5.2023
Studio: Arkane Austin
Julkaisija: Bethesda Softworks
Saatavilla: PC (Windows, pelattu) & Xbox
Ikäraja: 18
Pelaajia: 1, moninpeli
Peliä pelattu arviota varten: 20 tuntia
Microsoftin pelikesän pelastajaksi kaavailtu Redfall on kesäkauden ensimmäisiä rehellisiä floppeja. Xboxin oma Forspoken on saanut musertavan vastaanoton niin pelaajilta kuin kriitikoilta, jotka odottivat suosikkistudio Arkane Studiosilta seuraavaa uutta timanttia. Käsissä on sen sijaan läjä haisevaa sontaa, jolle ilkkuminen on tämän hetken kuumin trendi.
Redfallin ongelmat ovat moninaiset, joista ongelmallisin on ollut pelin markkinointi. Dishonoredin ja Preyn takana olleiden kehittäjien uutukaista on myyty Starfieldin kanssa samalla viivalla, kun todellisuus on likempänä Game Passiin saapuvaa AA-peliä. Tästä huolimatta sitä kaupataan julkaisussa täyteen 80 euron hintaan, mikä saa epäilemään pelin markkinoinnista vastanneiden ammattitaitoa.
Tilanne onkin tyystin erilainen, jos peliä tarkastelee osana Game Pass -tilausta, sillä tällöin sen monet puutteet on huomattavasti helpommin nieltävissä. Täyteen hintaan tätä ei kuitenkaan kannata missään nimessä ostaa.
Redfall poikkeaa joka tapauksessa kehittäjien aiemmasta tarjonnasta melkoisesti.
Kyseessä on avoimen maailman yhteistyöllinen loottiräiskintä, jossa enintään neljä pelaajaa puhdistaa Massachusettsissa sijaitsevaa fiktiivistä kylää tämän kaapanneilta vampyyreiltä. Seivästysten lomassa tutustutaan muutamiin kyläläisiin ja jahdataan vampyyrijumalia, mutta juuri sen monimutkaisempaa juonelta ei kannata odotella.
Pelaajat valitsevat tarinan aluksi yhden neljästä saarelle loukkuun jääneistä hahmoista, joilla on omat erikoisuudet torahampaisten listimiseen.
Telekineetikko Layla pystyy nostamaan muun muassa kaverit ilmaan vanhanaikaisella aavehissillä tai kutsumaan entisen epäkuolleen poikaystävänsä hätiin, kun taas Devinderin härpäkkeet tarjoavat tainnutusta, teleportaatiota ja vampyyrit lamaannuttavaa UV-valoa. Vaikka peli on suunniteltu pelattavaksi kavereiden kanssa – ja vain kavereiden kanssa, sillä seuranhakua ei ole – Redfallin pystyy läpäisemään myös täysin yksikseen.
Jaettu tuska lieventää ahdinkoa tosin aavistuksen paremmin ja tarjoaa jutunjuurta pelin hölmöyksille naureskellessa, joten ystävien kera pelaaminen on suositeltavampi vaihtoehto.
Kukin hahmo on oma eläväinen persoona, joiden läpät muuttuvat tiimityöskentelyn vahvistuessa. Kovin syvällistä hahmotutkielmaa ei kuitenkaan kannata odottaa, vaan kerronta koostuu lähinnä huulenheitosta taistelun tiimellyksessä. Myöskään pelimaailma ei innosta kerronnan osalta tutkiskelemaan, vaikka kylään on piilotettu vaihtoehtoisia tehtäviä ja salaisuuksia. Edesmenneiden asukkaiden viestit paljastavat niin ikään hieman kaupungin historiaa, mutta nämä eivät ainakaan itselleni olleet niin mielenkiintoisia, että lippulappusia olisi jaksanut alkaa lukea.
Sama geneerisyys näkyy myös pelattavuudessa.
Käytännössä kaikki Redfallin aseista vihollistyyppeihin saakka on hyvin tuttua peruskauraa. Loottigenren perusteiden mukaan nämä on värikoodattuja ja ominaisuuksiltaan satunnaisia, joskin kirjo on jälleen kovin tavanomaista. Statsit vaihtelevat isommasta vahingosta nopeampaan lataukseen, mikä on nähty lajityypin peleissä jo tuhansia kertoja. Käytännössä ainoa merkittävä seikka on aseen taso, joka tekee enemmän lämää mitä korkeampi se on.
Teoriassa näiden kylkeen on tuotu hahmojen erikoiskyvyt, jotka eivät kuitenkaan muuta pelattavuutta niin perusteellisesti kuin kehittäjät olisivat ehkä kaivanneet. Monet niistä on suunniteltu vain tiimikavereita ajatellen, joten soolopelaajalle valtaosa on sitäkin turhempaa kamaa. Käytännössä lähes kaikki kyvyt ovat kuitenkin tarpeettomia, sillä vihollisten tekoäly on aivan perustavanlaatuisella tavalla rikki niistä nauttiakseen. Jopa vaikeimmalla tasolla pelatessa viholliset seisovat tumpit suorina odottaen kuolemaa, syöksyvät metritolkulla ohi pelaajan tai ampuvat varoituslaukauksia päin prinkkalaa, mikä saa räiskinnän tuntumaan puuduttavan tarpeettomalta.
Vampyyreillä ratsastavaksi peliksi itse vampyyrit jäävät silti uhkaavuudeltaan toiseksi, sillä Stormtroopereiden osumisprosentista huolimatta aseilla varustetut kultistit ovat oikeastaan ainoa vaara koko pelissä.
Tekoälyn ongelmat ovat periaatteessa korjattavissa päivityksillä, mutta suoraan sanoen vihollisten tyhmyydessä on hyvin paljon samaa Deathloopin kanssa. Pieni osa minusta epäileekin, ettei kehittäjillä ole välttämättä taitoa mielekkään tekoälyn luomiseen räiskintäpelin tarpeisiin, vaan heidän bravuurinsa on nimenomaan hiiviskelyssä.
Visuaalisesti ja kenttäsuunnittelulta jäädään niin ikään kehittäjien aiempien jalkoihin. Vaikka Redfallilla on hetkensä ja sen nimikkokaupunki on tunnelmaltaan ihan näyttävä, pelistä uupuu todelliset leuanloksauttavat hetket. Sarjakuvamainen ulkoasu antaa myös paljon anteeksi, mutta niin sanotun seuraavan sukupolven edustajaksi tätä on vaikea silti mieltää. Peliin on jäänyt lisäksi runsaasti pienempiä ja isompia bugeja, erilaisia graafisia artefakteja ja muuta nillitettävää, jotka ovat mainitsemisen arvoiset mutta eivät pilaa kokemusta liiaksi.
Pois lukien ehkä Xbox-version lukittu 30 ruudun kuvataajuus, joka on kieltämättä outo ratkaisu. Tähänkin on tulossa tosin korjaus aikanaan.
Kaikki yllä mainittu tuntuu moninkertaisesti pahemmalta, jos Redfallin on erehtynyt ostamaan täyteen hintaan, eikä millekään niistä ole oikeutusta. Gamepassilaisille peli on sen sijaan hyvin, hyvin keskinkertainen räiskintä, jonka pelaa paremman puutteessa yksin tai (mieluiten) kavereiden kanssa. Tarjolla on silti iso pino huomattavasti parempiakin nimikkeitä vaikka uudelleenpelattavaksi.
REDFALL
”Äärimmäisen geneerinen loottiräiskintä on täydellinen esimerkki epäonnistuneesta markkinoinnista.”
