UUSIMMAT

Arvostelu: Tom Clancy’s The Division 2 on huippupeli – vain kurja tarina estää viiden tähden arvosanan

22.03.2019 09:58 | Joonas Pikkarainen

Jos unohtaa typerryttävän mitäänsanomattoman juonen, The Division 2 on kaikin puolin parempi ja täyteläisempi versio jo entuudestaan loistavasta taktisesta räiskinnästä.


Julkaisupäivä: 15.3.2018
Tekijä: Massive Entertainment
Julkaisija: Ubisoft
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 4 & Xbox One
Pelaajia: 1-4
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 52 tuntia


Ubisoftin muutaman vuoden takainen Tom Clancy’s The Division onnistui yllättämään upeasti realisoidulla pandemian jälkeisellä Manhattanilla sekä koukuttavan toimivalla pelattavuudella, mutta pelin julkaisua vaivasi loppupelin heikko anti. Puute korjattiin ennen pitkään lukuisilla lisäsisällöillä, mutta siinä vaiheessa moni oli ennättänyt vaihtaa jo maisemia.

The Division 2 ei tee samaa virhettä – sen osalta.

Reilu puolisen vuotta on kulunut New Yorkin tappavasta Black Friday -iskusta, joka syöksi Yhdysvallat täydelliseen kaaokseen. Yhdysvaltain presidentin aktivoimat Division-agentit ovat jatkaneet sittemmin järjestyksenvalvojina ympäri maata, kunnes Washington D.C. lähettää yleisen hätäkutsun. Ja haluaisin kovasti jatkaa lausetta jotenkin jännittävästi, mutta valitettavasti The Division 2 ei panosta tarinallisuuteen. Lainkaan.

Ubisoft alleviivasi monta kertaa jo ennen pelin julkaisua – aivan kuten se on tehnyt muidenkin aihetta sivunneiden nimikkeiden osalta – ettei The Division 2 ole millään tavalla poliittinen peli. Eikä väitettä käy kieltäminen, sillä politisointi on moukaroitu irti niin rankoin ottein, ettei perustuksiin ole jäänyt kuin iskuista taipuneet teräsraudoitukset. The Division 2 on nimittäin vuonna 2019 julkaistuksi AAA-peliksi suorastaan hävettävän ilmeetön tapaus juonen osalta.

Pelaajat Washingtoniin lennättänyt hätäkutsu on vain tekosyy tuoda pelaajat uuteen alkuun, jossa juonellisesti toisinnetaan käytännössä ensimmäisen osan rutiinihommat. Pääkaupunki on jengien valtaama, Strategic Homeland Division on ajettu ahtaalle ja pelaajan tulisi nostaa organisaatio takaisin merkittäväksi tekijäksi pala kerrallaan. Tämä siis seitsemän kuukautta alkuperäisen virusepidemian jälkeen, mikä tietty vain todistaa pääkaupunkiseutulaisten elävän tosissaan täysin omassa kuplassa.

Toki pelillisesti ratkaisu toimii erinomaiseen tapaan antaen pelaajille jälleen uusi tukikohta kehitettäväksi. Tämän lisäksi jatko-osa esittelee siviilien ylläpitämät yhteisöt, joita päästään niin ikään parantamaan uusien ominaisuuksien toivossa. Nämä ovat kuitenkin täysin pelimekaanisia ratkaisuja. Pelissä on kyllä välidemoja, sivuhenkilöitä ja neljä eri vastustavaa osapuolta, mutta nämä kaikki jäävät täysin kasvottomiksi entiteeteiksi. Tehtävät pyytävät putsaamaan milloin teatterin, milloin museon vihollisjengeistä, jotta yhteisö kasvaisi taas yhden pykälän suuremmaksi, mutta sen syvällisempää punaista lankaa peliin ei ole oikeastaan rakennettu.

Ensimmäisen osan kutkuttava pandemian syiden metsästys on siis kaukaista historiaa. Jatkossa on mukana kyllä kaiken parantava ihmelääke, mutta se on kutistettu niin merkityksettömän pieneksi sivulauseen sivulauseeksi, että sen ennättää unohtaa kymmeniä kertoja pelin edetessä. Päällimmäinen syy hoitaa tehtävä kotiin onkin saada yhteisölle uusi generaattori tai juotavaa vettä.

Ja typerryttävän muistilistan läpikäyminen haavoittaa sitä syvemmin, mitä pidemmälle pelin elävään, yksityiskohtaiseen ja äärettömän kauniiseen Washingtoniin ennättää tutustua.

Ubisoftin luoma Washington D.C. on nimittäin todella, todella, todella upeaa maailmanrakennusta, jonka miltei jokainen huone, katu ja viemäri kertoo oman lohduttoman tarinan. Alueisiin jaettu kaupunki saattaa tuntua ensisilmäyksellä samalta, mutta tarkemmalla syynäyksellä sen nurkat suorastaan pursuavat yksityiskohtia. Koko parkkihallin täyttävät roskapussit kertovat yllättävän paljon maailman tilasta, samoin kuin satojen ihmisistä otettujen valokuvien täyttämät seinät näiden alle asetettuine kukkineen ja kynttilöineen. Detaljeissa on menty jopa niin pitkälle, että seiniin jätetyt muistilaput tai tauluihin kirjoitetut ohjeet voi oikeasti lukea – pelin museoon sijoittuva ikimuistoinen tehtävä jopa opettaa Vietnamin sodan käänteet, jos opastekstejä ennättää tiirailla luotien vilskeessä.

Toki taustoitusta varten The Division 2 tarjoaa ensimmäisen osan tapaan liudan audiologeja kerättäväksi ja kolmiulotteisia jälkiä toisintavia echoja katsottavaksi, mutta näidenkin kirjoituksellinen taso tuntuu laskeneen roimasti. Aiemmin niissä kuultiin koskettavia tarinoita selviytyjistä ja kaoottisen tilanteen etenemisestä, mutta nyt ne alleviivaavat vain vihollispuolien julmuutta tekemättä heistä kuitenkaan sen syvällisempiä.

Vaan siinä missä tarina pettää, peli itsessään pitää tiukasti otteessaan. Vaikka olisin kovasti kaivannut kunnollista juonta, sillä pelimaailma itsessään on timanttisen mielenkiintoinen, roolipelielementtejä yhdistelevä taktinen räiskintä on parempaa ja koukuttavampaa kuin koskaan aiemmin. Kaiken pohjalla toimii edelleen luotettava loottikoukku, jossa omaa sotilasta pääsee jälleen räätälöimään lukuisilla parannettavilla varusteilla, aseilla ja modifikaatioilla. Uutta varustusta tippuu vähän liiankin tiuhaan tahtiin, mutta toisaalta tehtävää ja kerättävää riittää kymmeniksi tunneiksi jo heti julkaisussa – eikä sisältö suinkaan jää siihen.

Pelin pääkampanja sivutehtävineen kestää reilu 20 tuntia, jos maisemia ei liioin jää tiirailemaan. Pääaktiviteettien lisäksi tarjolla on runsaasti pienempää satunnaisesti luotua puuhattavaa, kuten panttivankien pelastamista, alueiden valloitusta ja saattueiden suojelemista. Ja aina kun välitouhut tuntuvat käyvän toistamaan itseään, tekijät heittävät sekaan pari uutta variaatiota. Toki kaikki ovat pohjimmiltaan luokkaa ”mene pisteeseen A, tapa kaikki ja tee jotain, tapa sitten loputkin”, mutta juuri nämä pienet jatkuvat nyanssit luovat illuusion tarjonnan jatkuvasta vaihtelevuudesta.

Kun viimeinen kampanjatehtävä on lopulta suoritettu ja oma hahmo päivitetty kattoon, eli toisin sanoen on loppupelin aika, Ubisoft päättää kaataa koko kuvitteellisen pöydän nurin. Pelaajat voivat nimittäin toivottaa tällöin tervetulleeksi kokonaan uuden jälkikampanjan, johon saa upotettua käytännössä toiset reilu 20 tuntia ihan vain jälkihöyryjen tarinaosuuden läpäisyyn. Uuden mysteerisen osapuolen valloittaessa koko kaupungin Ubisoft käytännössä painaa punaista reset-nappia, jolloin kaikki tehdään käytännössä uusiksi. Tekijät kuitenkin välttävät halpamaisuuden esittelemällä aidosti erilaisen ja haastavan vastustajan – sekä täysin uusia vihollistyyppejä – jotka tuovat muutoin uudelleenkäytettyihin kenttiin juuri sopivasti uutta eloa.

Tason 30 jälkeen hahmokohtainen kehitys siirretään samalla varusteisiin, jolloin uutta kattoa lähdetään hakemaan neljästäsadastaviidestäkymmenestä. Samalla avautuvat kolme kokonaan uutta erikoisluokkaa, jotka esittelevät täysin uniikit aseet ja niiden uudet kykypuut täytettäväksi. Eikä loppupeli olisi loppupeli tietenkään ilman liutaa uusia vaikeustasoja, haasteita, jahdattavia vihollisia sekä päivittäisiä ja viikoittaisia tehtäviä. (Jälkimmäiset bugasivat itselläni täysin, eivätkä enää päivittyneet lainkaan. Sama ongelma tuntui vaivaavan muitakin keskustelufoorumien perustella.)

Tiivistetysti The Division 2:n loppupeli on heti julkaisussa paljon täyteläisempi kuin monen muun vastaavan tuotoksen loppupeli on ollut vuoden jälkeenkään julkaisusta. Ja nyt kyse on tosiaan vasta alusta.

Kun yhtälöön lisätään tosiaan äärimmäisen hiottu pelattavuus, on lopputulos pelillisesti jotain uskomattoman viihdyttävää ja nautinnollista. Jo ensimmäinen The Division onnistui säväyttämään haastavalla toiminnallaan, mutta jatko-osa vie kaikkea entistä pidemmälle. Vihollistyyppejä on lukuisia erilaisia, joiden kierrättäminen taistelutantereilla tuo räiskintään asiaankuuluvaa taktisuutta ja vaatii pelaajalta jatkuvaa pelisilmää. Kentät ovat paitsi visuaalisesti todella mykistävää katsottavaa, myös upeasti suunniteltuja korkeuseroineen ja useine sivureitteineen.

Tekoäly on kaiken lisäksi (pääosin) erinomainen, joten nopeasti muuttuviin tilanteisiin joutuu sopeutumaan lennosta. Liian pitkään suojassa kykkivät pelaajat joutuvat usein sekä kranaattien, räjähtävien lennokkien kuin sivustaan koukkaavien haulikkomiesten mestaamaksi. Tekijät ovat myös vähentäneet luotisienten määrää vihollisissa, ja kaikkein raskaimmin panssaroidut vastustajatkin kaatuvat nopeasti, kunhan tulituksen vain keskittää summittaisen tulituksen sijaan yhteen haarniskan osaan. Luoteja vastaanotetaan edelleen epärealistinen määrä, mutta kertaakaan ei syntynyt tunne siitä, että niitä tarvittaisiin aivan liioitellusti.

Määrällistä ylivoimaa vastaan auttavat myös pelaajalle tarjottavat kahdeksan eri erikoisvälinettä, joita voi päivittää tai vaihtaa vapaasti lennosta. Itseohjautuvat kranaatit voi esimerkiksi valita parantamaan tiimiläisiään tai jakaantumaan pienemmiksi räjähtäviksi versioiksi, jotka hakeutuvat automaattisesti vihollisiin. Lisämodifikaatioilla jälkimmäisen voi muokata entisestään, jolloin kolmen pikkukranaatin sijaan maahan tippuukin viisi.

Erilaisia variaatioita ja variaatioiden variaatioita on lukuisia, joten omalle pelityylille löytyy varmasti sopiva kokoonpano. Hupi tietenkin vain moninkertaistuu, kun seuraan ottaa tiimiläisen tai useamman, jolloin myös pelin taktisuus korostuu – osan kiinnittäessä kilpimiehen huomion, loput voivat kiertää selkään rei’ittämään asteen heikompaa lihaa. The Division 2 on alusta lähtien pelattavissa läpi maksimissaan neljän pelaajan kera, mutta parasta antia saanee todennäköisimmin kaksistaan. Aivan haastavimpia vaikeustasoja lukuun ottamatta neljän pelaajan tiimi lanaa nimittäin vastustajat vähän liian helposti maanrakoon, mikä rokottaa myös pelin taktisuutta.

Omien kavereiden puuttuessa The Division 2 tarjoaa myös helppokäyttöisen ja vaivattoman seuranhakujärjestelmän, jota monet tuntuvat tosin käyttävän yksittäisten tehtävien suorittamiseen. Uuden seuran hankinta on kuitenkin niin vaivatonta, ettei jatkuva avunpyyntö liioin haittaa.

Lisätuki on omiaan myös pelin PvP-tiloihin, joista ensimmäisestä osasta tuttu selkäänpuukotusalue Dark Zone on edelleen kuumottavaa koettavaa. Jatko-osaa varten on tosin tehty onnistuneita parannuksia, kyhätty kokonaan oma kykypuu DZ:lle, tuotu vaihtelevampaa tehtävää sekä lisätty tekemistä myös pettureiksi ryhtyville, mikä laajentaa koko paikan antia antoisammaksi. Alueella viettääkin mielellään enemmän aikaa, eikä mikään ole vieläkään niin hiostavaa kuin täyteen lastatun helikopterin lähtösekuntien laskeminen muutaman muun ventovieraan kanssa.

DZ:n suurin ongelma on tosin siinä, että se on lähestulkoon ainoa pelin sisältö, joka ei oikein sovi yksin pelaavalle. Toisaalta se ei ole myöskään lähellekään niin kusipäinen paikka kuin se oli alkuperäisessä The Divisionissa. Tähän vaikuttaa osaltaan statsien normalisointi, joten pelaajat tekevät toisilleen samanlaista vahinkoa aseiden todellisista arvoista riippumatta. Loppupelin jälkeen yksi kolmesta Dark Zone -alueesta muuttuu tosin valloitetuksi, joka poistaa samalla statsien normalisoinnin, mikä palvelee juuri oikeaoppisesti kaikenlaisia pelaajatarpeita.

Dark Zonejen lisäksi tarjolla on myös pakollinen kilpailullinen pelitila, Conflict, jossa kaksi nelihenkistä tiimiä taistelee keskenään tappomatseissa tai alueen valloituksissa. Muutamien testituntien jälkeen en itse löytänyt tarpeeksi syitä palata Conflictin pariin, sillä vastaavat pelimuodot hoituu muilta peleiltä huomattavasti paremmin. Osa aseista tuntui myös vähän turhan ylivoimaisilta, mutta tätä korjataan varmasti hamaan tulevaisuuteen saakka tasapainopäivityksillä.

Tom Clancy’s The Division 2 ei mullista omaa genreään – tai edes itseään – mutta se on äärimmäisen hiottu, sisällöltään täyteläinen ja pelattavuudeltaan viihdyttävä kokemus, joka on taannoisiin loottiräiskintöihin pettyneille jo heti julkaisussa todella koukuttava paketti. Kun ottaa vielä huomioon, kuinka merkittävästi Massive onnistui parantamaan alkuperäistä The Divisionia julkaisun jälkeen, voi jatko-osalle povata todella valoisaa tulevaisuutta jo tässä vaiheessa.

TOM CLANCY’S THE DIVISION 2

”Pettymyksen aiheuttava tarinapuoli ei onnistu pilaamaan pelattavuudeltaan erinomaista taktista räiskintää.”