Assassin’s Creed: Rogue (PC, PS3, Xbox 360)

31.03.2015 15:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Ubisoft Sofia
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core 2 Quad Q6600, 2 Gt muistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: Assassin’s Creed: Rogue
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Assassin’s Creedien historia on täynnä ylä- ja alamäkiä, sekä paljon pelejä. Ubisoft suoltaa niitä vauhdilla ja näin suolaa omaa pelikenttäänsä. Nyt käsittelyyn eksyy jo toinen Assassin’s Creed –peli puolen vuoden sisään.

Jos olisimme konsolipelaajia, testi olisi tapahtunut jo aiemmin, sillä Assassin’s Creed: Rogue ilmestyi niille jo syksyllä, samaan aikaan Unityn kanssa. Miten viime syksyn tähteet maistuvat nyt PC-versiona?

Assassin’s Creed –pelisarjan suurin ongelma taitaa olla se, että niitä pusketaan ulos niin vauhdilla. Kun kehitystahti on armoton, tiimeillä ei ole aikaa – eikä ehkä myöskään vapauksia – tehdä peleihin mitään suuria muutoksia. Niinpä pelistä toiseen mennään samalla tyylillä, vaikka pelaajat ovat valittaneet pelisarjan ongelmista jo useiden vuosien ajan. Assassin’s Creed: Unity oli tavallaan ongelman multihuipentuma, sillä siinä tökki vähän kaikki tekniikasta pelisuunnitteluun saakka.

Itse pidinkin alun perinkin kiinnostavampana Assassin’s Creed: Rogueta, joka oli kyllä wanhan sukupolven teknologiaa, mutta seurasi viime vuosien parasta Assassin’s Creediä, Black Flagia. Edessä on siis paluu merisiin tunnelmiin.

Yo ho ho!

Siinä missä Assassin’s Creed: Unity seikkaili ja sekoili Ranskan vallankumouksen tunnelmissa, Rogue jatkaa tutulla linjalla, eli Pohjois-Amerikan rannikoilla. Peli alkaa tosin aika paljon pohjoisemmista maisemista kuin Karibialle sijoittunut Black Flag. Assassiinimme näet ratkovat ikiaikaisia mysteereitä lumen, jään ja hyytävän menon keskellä. Tällä kertaa tarinan potkaisee käyntiin assassiineilta pöllitty mystinen lähetys, joka sisältää muinaisen profetian ja sen ymmärtämiseen tarvittavat välineet.

Kun kukaan muukaan ei oikein saa tehtyä asialle mitään, vaikka kuvioissa vilisee taas tuttuja hahmoja niin historian kuin Assassin’s Creed –pelien sivuilta, hommaa lähtee hoitamaan sanavalmis ongelmatapaus Shay Cormac. Assassiiniveljet ja –sisaret pyörittelevät huokaillen silmiään, kun rempseästä menosta pitävä veijari pistää haisemaan.

Pelattavuus on tietenkin taas tuttua noin miljoonasta muusta Assassin’s Creed –pelistä. Valtava ja avoin pelimaailma sisältää haasteita, löydettävää, kerättävää ja murhattavaa niin maalla kuin merelläkin. Metsästystä, aarrejahtia, palkkionmetsästystä, sotimista ja kaikkea muuta mahdollista on taas tarjolla kymmenien tuntien edestä.

Pelin fiilis ei ole ihan niin blackflaginen kuin olisin voinut toivoa, sillä toisin kuin Black Flagin päähenkilö, Shay Cormic on ainakin aluksi assassiini ja täten investoitunut aika syvällisesti ikiaikaiseen ja ikihölmöön assassiinien ja temppeliritarien salaliittovääntöön. Okei, senhän toki kaikki tiesivät jo ennakkoon, että tällä kertaa tapahtumia tarkastellaan temppeliritarien perspektiivistä, eli on mukana uusia tuuliakin. En toki spoilaa tarinan käänteitä, mutta itse jäin kaipaamaan hieman Black Flagin kepeää tunnelmaa ja rempseää piraattimeininkiä.

Siinä missä Black Flagissa muinaiset ennustukset ohitettiin ”ihan kiva, mutta paljonko maksatte?” –tyylisellä asenteella, nyt meno on paljon vakavampaa. Ei silti niin haudanvakavaa kuin muissa Assassin’s Creedeissä, mutta silti ihmetyttää. Pelaajat reagoivat erittäin positiivisesti Black Flagin tunnelmaan ja meininkiin, joten miksi sitä on väännetty alaspäin?

Toisaalta samanlaisia kysymyksiä voisi esittää myös muustakin pelistä.

Hyvää ja huonoa

Jos olette lukeneet aiempia Assassin’s Creed –arvostelujani, tietänette, että pidin kovasti meritaistelusta. Pidän muuten edelleenkin, sillä merellä suhaaminen ja Cormicin laivan tuunailu on sitä hauskinta ja parasta Assassin’s Creediä. Kunpa sitä vain olisi enemmän.

Assassin’s Creed –peleissä on jo vuosien ajan ollut ominaisuus, jolla pelaajat voivat arvostella tehtäviä ja kertoa Ubisoftille tarkalleen mihin ja miten syvälle työntää ne bugaavat ja tökkivät jäljitys- ja takaa-ajotehtävät. Tiettävästi pelaajat ovat toimintoa myös käyttäneet, mutta silti pelissä on edelleen paljon hämmentävän huonoja tehtäviä.

Peli on hädin tuskin ehtinyt alkaa, kun jo pitäisi luovia vihollislaivojen keskellä väistelemässä näkökartioita ja jäljittämässä Huippusalaista Temppeliritarilaivaa (isot alkukirjaimet ovat tärkeitä, sillä pelin tarinakin on Tärkeä ja Merkityksellinen). Jos vilahdat näkökartion alueella, tehtävä päättyy. Paska mäihä, otahan uusiksi. Tämä olisi jo yksistään hyvin tympeää, mutta perinteiseen Assassin’s Creed –tyyliin vähän kaikki tökkii ja napsuu. Vihollislaivat ja -vartijat saattavat vaikkapa yllättäen pyörähtää miltei paikallaan ympäri, jolloin vakoiluyritys epäonnistuu.

Takaa-ajoissa kontrollit tökkivät edelleen vastaan, kun viholliset kiitävät apinan lailla esteiden yli ja ympäri Shayn juuttuessa kiinni savupiippuihin ja esteisiin. Ja sitten yritetään uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Niinpä pelissä käykin niin, että Assassin’s Creed: Rogue on hauskimmillaan, kun viittaa kintaalla sen hölmöille tehtäville ja järjestää omaa hupaansa avoimessa maailmassa. Sekään ei tosin ole ihan niin helppoa kuin voisi toivoa, sillä monet Cormicin laivan ja varusteiden parannusosat on sidottu tarinatilassa etenemiseen. Kranaatinheittimiä ei laivaansa saa ennen kuin usean tunnin pelaamisen jälkeen, vaikka mitä tekisi, ja niin edelleen.

Ja on toki todettava, että ilmassa on vahvaa toiston käryä, sillä suuri osa pelin suunnitteludokkarista on selvästi lainattu sellaisenaan Black Flagista. Mukana on pieniä tuunauksia: pohjoisen meren vesi on niin kylmää, ettei siellä voi kauaa olla ottamatta vahinkoa. Pienempiä vihollislaivoja voi vaurioittaa ammuskelemalla jäävuoria kappaleiksi ja synnyttämällä näin isoja aaltoja. Uusia tehtävätyyppejä löytyy parikin erilaista.

Kokonaisuutena meno on kuitenkin kovin tuttua.

Toimiva PC-versio

Kun huomioidaan, että Assassin’s Creed: Unityn PC-versio oli purkalla ja toiveilla kasassa pysyvä ongelmavyyhti, on kiva todeta, että Rogue selviää PC-testistä paljon paremmin. Toki se ei ole sinänsä ihme, onhan kyseessä jälleen kerran vuosia palvellut pelimoottori, johon on heitetty vähän uutta kromia pintaan. Mutta toimii se silti hyvin, pääasiassa.

Testissä käytin Xbox One –padia, joka tunnistui ongelmitta ja jolla kontrollit toimivat hienosti. Paitsi kun yritti tarkastella tai muuttaa niitä. Siinä missä peliä pystyy kyllä pelaamaan ongelmitta padilla, kontrollien uudelleenmäärittelyvalikko näyttää sitkeästi vain näppis ja hiiri –bindauksia, eikä asialle voinut oikein mitään tehdä.

Muuten PC-versio pääsee läpi puhtain paperein. Omalla testikokoonpanollani peli pyöri suunnilleen kaikki herkut päällä 60 FPS:n nopeudella, vaikka resoluutio on korkeahko 1440p. Se PC-pelaamisen perinteinen sielunvihollinen, uPlay, ei myöskään tökkinyt kamalasti vastaan. Talletukset synkkautuvat pilveen ja muutenkin homma toimii.

Niinpä PC-versiosta ei ole teknisesti juuri valittamista. Mutta entä peli? No, se on vähän hankalampi tapaus.

Pidin – ja pidän – Black Flagista kovasti. Se on mielestäni paras Assassin’s Creed sitten kakkosen aikojen. Ehkä jopa parempi kuin se. Vertailu on hankalaa, koska ajallinen ero on niin suuri. Rogue jätti kuitenkin vähän kylmäksi. Ehkä kyse on siitä, että olen pelannut saman pelin jo vähän parempana. Okei, Black Flagissa ei ole ihan kaikkia Roguen ominaisuuksia, mutta 95% kylläkin. Ja päälle sitten hauskempi sankari, kiinnostavampi tarina ja ilmestyessään myös tuore konsepti.

Niinpä edessä onkin ratkaiseva kysymys: haluaisitko kovasti lisää Black Flagia? Silleen B+-tasolla toteutettuna? Jos vastasit kyllä, Rogue on juuri sitä.

Toinen mielipide (Xbox 360)

Ubisoftin Assassin’s Creed -sarjalla on kova noste päällä. En tosin ymmärrä, että miksi. Sarjan pelit ovat olleet parhaimmillaan oikein viihdyttäviä ja julkaisuvuosien parhaimpia helmiäkin, mutta pikkuhiljaa olisi jo muutosten aika. Viisi AC-peliä puolentoista vuoden sisään (AC IV: Black Flag, Liberation HD, Unity, Rogue ja Chronicles: China) on jo aika paljon perusfanille.

Toki osa peleistä on konsoleilla ainoastaan edellisellä sukupolvella, mutta kuitenkin. Määrä ei ole enää sopivasti, vaan liikaa. Jokaisessa pelissä kun kaivellaan vanhoja tai muiden julkaisuiden tarinoita, niin eihän näissä enää mukana meinaa pysyä. Kun tarinoitakaan ei taputella peleissä loppuun saakka, vaan Ezionkin tarina päätettiin erillisessä minielokuvassa, niin koko AC-universumi huitelee ajoittain aivan järjettömillä poluilla.

Tämä kaikki sai alkunsa yhdestä pelistä, eikä Ubisoft valitettavasti kunnioita täysillä tätä perintöä. Aina vain tulee uusia sankareita, vihulaisia, vuosisatoja ja kaupunkeja. Kivaa on toki se, että kaikki ei ole samaa ja pysyvää, mutta eipähän tässä tahdissa enää rakennu siteitäkään päähahmoihin.

Roguen kohtalo on olla väliinputoajapeli. Se on lähes kaikin puolin samaa kuin IV. Se sijoittuu samaan aikakauteen ja on pelillisesti aivan samanlainen. Olihan AC IV makea tapaus ja aikansa helmi, mutta en jäänyt kaipaamaan sitä lisää eikä samaa jaksa enää seikkailla toisen kierroksen verran. Onhan se samalla hyvän pelin merkki, jos tarina tyydytti hotkijansa periaatteessa yhden pelin aikana, vaikka Roguen-aikakausi alkoi jo Assassin’s Creed 3:ssa ja vaikuttaa vielä Unityssa.

Eniten Roguessa harmittaa laiskalta tuntuva toteutus. Assassiino-homma ei muutu temppeliritarien näkökulmassa nimeksikään. Shay Cormac on aivan liian valju tapaus irkkuaksentillaan, eikä tämän ylimielinen elämänasenne kolahda. Tylsää on myös purjehtia Pohjois-Atlantin jäisillä nurkilla. Lumi ja jäävuoret eivät varsinaisesti kiihota, vaikkakin niistä voisi tehdä hyviäkin pelialueita. Roguessa niistä ei saatu.

Parasta on juoni. Sääli vain, että aika on ajanut jo pelin ohi, sillä jos koko Pohjois-Amerikka-saagan haluaa nähdä, on pakko näpertää myös Roguen parissa. Harmi ettei koko ruljanssia saatu rutistettua kasaan aikaisemmin, sillä silloin ääni kellossa voisi olla hieman erilainen. Shayn rogueilut eivät vain enää napanneet.

Kalle Laakso