Brothers in Arms: Road to Hill 30 (pc, PS2, Xbox)

Saving Private Ryanin ja Band of Brothersin aallokko löi pahan kerran myös pelimaailman laitojen yli, sillä toisen maailmansodan pelejä tantereille sijoittuvia pelejä on vyörynyt muutaman vuoden aikana enemmän kukaan ehtii pelata. On räiskettä, on strategiaa, on taktiikkanapsuttelua…

Nyt areenalle tunkee myös Ubisoft, jonka Brothers in Arms hyödyntää häikäilemättä mainittujen valkokangas/tv-eeposten henkeä. Vain lisenssi puuttuu.

Auttakaa, nehän ampuvat!

Brothers on heti ensi sekunneilta iskevä ja armoton. Pelaajan silmille vyörytetään täydellinen kaaos – hyvä jos kärryille ehtii, ennen kuin sakut ovat niskassa ja panzerin suudelma vie mennessään. ”Matt, oletko kunnossa? Matt!”, kuuluu kaukaisuudesta kun syöveri vie mennessään…

Puolen minuutin kaaos – ja syvä hiljaisuus. The End?

Vasta sitten peli alkaa. Tarinaa ei kuitenkaan niinkään viedä eteenpäin, kuin muistellaan menneitä. Tehtävät eletään uudestaan, muistellen maihinnousupäivästä hieman yli viikon verran eteenpäin sattuneita taisteluja. Pelaaja raivaa miehineen tien sisämaahan, mutta unennäön kautta voidaan oikeuttaa pelin valmis, tiukka käsikirjoitus.

Hämäävästi peli antaa alussa itsestään hieman vääristyneen kuvan. Alkutehtävät etenevät yhtä tiukasti kuin muutkin korsettiin ahdetut fps-pelit – liikkumisvaraa ei ole kuin eteenpäin. Jokainen taistelukin on käytännössä valmiiksi kirjoitettu – tiesulut ja viholliset on aseteltu niin, että pelaaja voi aina kiertää sivustaan ja tehdä hunneista selvää. Alussa peli tuntuukin aivan liian rajoittavalta ja tavalliselta, mikä voi synnyttää helposti väärän kokonaiskuvan.

Kaikeksi onneksi peli löystyttää pelaajan ohjaksia edetessään. Myöhemmin vastaan tulee jo kenttiä, joissa pystyy liikkumaan ja toimimaan kohtuullisen vapaasti. Tarinasta ei silti päästä irti millään – pelaaja voi kulkea koko kentän läpeensä, teiloa kaikki viholliset mutta silti mikään ei varsinaisesti nytkähdä, ennen kuin tämä suostuu viimein noudattamaan suuntanuolen neuvoa ja marssii käskettyyn pikseliin, josta juoni nytkähtää taas askeleen eteenpäin.

Harmi vain, että tehtävien peruskaava on useimmiten tyypillinen: tapa viholliset – etene sata metriä, sama uusiksi Tätä maustetaan jonkin verran pelin edetessä, kun apuun tulee esimerkiksi panssarivaunuja. Tilanteetkin muuttuvat: loppuvaiheessa pelaaja jumittaa katedraalin tornissa, ja sadattaa luoteja alapuolella aukeavaan kaupunkiin.

Tapahtumien ja vihollisten skriptaus on silti aina harmillisen tiukkaa. Etukäteen suuresti kehutusta tehoälystä huolimatta vihollissotilaiden oma-aloitteinen toiminta on kyseenalaista. Skriptaus on paikoittain sen verran hyvää, ettei sitä huomaa ensimmäisellä pelikerralla. Viholliset liikkuvat ja syöksyvät paikasta toiseen, ja näennäisesti reagoivatkin – mutta vain sitä mukaa kuin pelaaja astuu skriptiliipaisimien yli. Uskottavuusaste rapisee, jos pelaaja ei toimikaan käsikirjoituksen odotusten mukaisesti. Tuntuukin välillä siltä, että kehuttu tekoäly on enemmänkin pitkä liuta skriptejä, joista valitaan tilanteeseen sopivin. Jos pelaaja etenee, vaihtoehto A. Jos ei, vaihtoehto B. Jos koukkaa vasempaan, C.

Toisin sanoen Brotha toistaa heti alkuunsa tyypillisimmät fps-sotapelien kliseet. Tekoälyn laimeus ja kenttien pahin kaavamaisuus nakertavatkin hitosti mielenkiintoa pelaamiseen. Onneksi siinä on kuitenkin myös paljon hyvää ja omaperäistäkin.

Suojatkaa, ’tanan kana-aivot

Brothersin identiteetti tulee ennen kaikkea ryhmäpainotteisuudesta. Pelaaja ei sodi yksin, mikä tuo mukanaan vastuuta. Pelaajan on pysyteltävä muiden mukana ja tuettava heitä, mutta samalla hänen on toimittava ryhmänjohtajana.

Normaalisti alaiset seuraavat pelaajaa, mutta omien tekoäly on sen verran tolkku, että sotilaat osaavat suojautua ja tulittaa vihollisia ilman eri komentoa. Pelin koko idea on käyttää ryhmän sotilaita fiksusti siten, että ne auttavat pelaajan terminaattoria tekemään tuhojaan.

Sotilaita voi komentaa yksilöllisesti liikkumaan pelaajan näkökentässä oleviin paikkoihin, joissa nämä etsiytyvät automaattisesti suojaan. Niille voi myös määritellä kohteita joihin syydetään suojatulta, jolloin vihollissotilaat painautuvat suojaan – ja pelaaja ja muut omat voivat syöksyä turvallisemmin paikasta toiseen.

Sotiminen onkin Brothersissa hieman lähempänä todellista kuin sota-fps-peleissä yleensä. Suojatuli, syöksyminen ja koukkaukset ovat resepti voittoon. Vaikka pelaaja onkin taistelukentän tehopakkaus, niin AI-soltut eivät ole nekään mitään maalitauluja vaan kohtuullisen tehokkaasti toimivia apureita.

Pelaaminen pohjautuukin ennen kaikkea taktiikkaan, ei reflekseihin. Luoti on armoton, ja eikä viimeistä matkalippua pihistellä – vaikka vihollissotilaat ovatkin usein armottoman kehnoja ampujia. Taktiseen puoleen onkin panostettu siinä määrin, että muut pelin kontrollit ovat yllättävän vähässä. Fps:en perustoiminnot löytyvät – mutta eipä juuri muuta. Ratkaisu toimii, koska näin pelaaja saa keskittyä rauhassa pelin vaativimpaan sisältöön, sen sijaan että tällä olisi kasapäin aseita, varusteita ja temppuja joilla voisi kikkailla yksin tehtävästä toiseen. Nyt kavereita on pakko käyttää, muuten hunni opettaa.

Innostavaa nettisotaa

Testatut pc- ja Xbox-versiot olivat sisällöllisesti identtisiä. Pc-versio vei kuitenkin voiton paremman grafiikan ja hiiriohjauksen ansiosta, joskin nämä ovat makukysymyksiä. Lisäksi surround-äänet tuntuivat toimivan pc:llä paremmin.

Moninpeli toimii luontevasti ja eroaa kiitettävällä tavalla tavallisista räiskinnöistä. Neljä ihmispelaajaa komentamassa neljää kolmen sotilaan ryhmää tuntuu olevan yleinen kombinaatio. Pelaaminen on puhtaasti tavoitepohjaista, eikä tarjolla ole lainkaan vapaata räiskintää. Päätön juoksentelu on lähinnä nopein keino tapattaa itsensä. Pelaaminen onkin harvinaisen taktista, ajatuksella tapahtuvaa toimintaa, jossa on tuettava tovereitaan ja liikuttava varoen suojasta toiseen.

Band of Brot… eikun Brothers in Arms on hyvä alku Ubisoftin suunnittelemalle toisen maailmansodan sotapelisarjalle. Siinä on yritetty jotain uutta ja onnistuttukin. Tarinassa ja tapahtumissa on vahvaa dramatiikkaa. Alussa vaivaava putkimaisuus ja yksioikoisuus lievenee pelin edetessä, ja peli kasvaa ja muuttuu koko ajan tapahtumien myötä. Pelaajan vastuu kasvaa tehtävä tehtävältä, mikä pitää pelin tuoreena ja mielenkiintoisena. Plussaa myös monipuolisista vaikeustasoista, joista etenkin Authenticilla toiminnassa on jo todellista haastetta.

Armottomuus ja ryhmän komentaminen nostavat kokonaisuuden verrokkiensa harteille, vaikka toteutus ei teknisesti niin viimeisen päälle viilatun vaikuttava olekaan. Tosin kliseisyys, tekoälyn ohuus ja vapaan tallennusmahdollisuuden puute vastaavasti häiritsevät, eivätkä aina niin vähääkään. Brothersin mullistavuusaste jääkin pieneksi, mutta kyllä se herättää enemmän positiivisia tunteita kuin ääritraditionaaliset Call of Dutyt.