Call of Duty: Modern Warfare 2 (PS3, Xbox 360)

16.11.2009 16:20 Miikka Lehtonen

Modern Warfare 2 ei varmasti esittelyä kaipaa, eikä välttämättä edes arvostelua. Miljoonien odottama peli on myynyt Suomessakin jo pariin kertaan kultaa, mutta siltä varalta, että joku ei vielä ole pelin pariin ehtinyt – kenties heräsit juuri koomasta? – heitämme oman kortemme kekoon ja puhumme vuoden puhutuimmasta pelistä hieman lisää.

Heti alkuun tehtäneen selväksi että nyt puhutaan siis nimenomaan PlayStation 3:n ja Xbox 360:n versiosta, emmekä pureudu lainkaan PC-versioon tai sitä ympäröiviin sotkuihin. Niitä käsitellään myöhemmin, kunhan pöly on laskeutunut.

On vaikea uskoa, että Call of Duty 4: Modern Warfaresta on aikaa jo kaksi vuotta. Ihan kuin vasta äsken olisin soittanut aamuyöllä kaverilleni hehkuttaen pelin legendaarista AC-130-kenttää tai tuijottanut epäuskoisena, miten ohjaamani päähenkilö kuoli hitaasti ydinpommin jälkivaikutuksiin (sori, kaksi vuotta vanha peli, spoilerivaroitus on jo aikaa sitten vanhentunut). Vaikka Modern Warfare on elänyt aivan tähän päivään saakka sitkeästi moninpelinsä kautta, minä muistan sen juuri pelin huikeasta ja hengästyttävästä yksinpelikokemuksesta.

Samat muistot elävät selvästi yhä myös Infinity Wardin toimistolla, sillä Modern Warfaren huippuhetket ovat selkeästi olleet tiimin suunnitteludokumentissa kissan korkuisilla kirjaimilla kirjoitettuna. Alkuperäiseen peliin näitä hämmästyttäviä kohtauksia mahtui muutama. Alun 1st person –teloitus. Keskivaiheen ydinräjähdys. Elokuvamainen lopputaistelu, jonka jälkeen pelaaja ei itsekään ollut aivan varma, mitä hittoa juuri tapahtui ja miten hänen aseveljilleen kävi.

Alkuperäisen pelin kolme kohtausta on nyt paisunut helposti puoleen tusinaan. Tuntuu siltä, kuin Infinity Ward olisi ensin keksinyt kourallisen hämmästyttävän raflaavia hetkiä ja sitten rakentanut niiden ympärille kentät ja lopulta löyhän juonen, jolla pelaaja saadaan kuljetettua Afganistanista keskelle realistista terrori-iskua, Washingtonissa riehuvaa Yhdysvaltojen ja Venäjän välistä sotaa, kuin suoraan The Rockista repäistyyn toimintakohtaukseen tai vaikka keskelle hillitöntä takaa-ajoa lumikelkkojen selässä.

Lopputulos on melko sekava. Itse kohtaukset ovat pääasiassa täyttä rautaa. Vaikka en olekaan jenkki, tunnustan, että liekehtivä valkoinen talo sai aikaan melko sekavia tuntemuksia. Osa taas jätti minut kylmäksi. En lähde sen enempää spoilaamaan, mutta muutamassa kohtauksessa Infinity Ward on selvästi hakenut mahdollisimman suurta dramaattista iskuvoimaa ja näin ampunut sen verran yli, että dramaattinen hetki tuntuu hieman hupaisalta.

Käsikirjoituksella menee heikommin. Sen juoniaukoista voisi ajaa läpi pari panssarivaunua, kun epäloogiset seuraukset ja mielettömät loogiset hypyt seuraavat toisiaan. Alun tiukka sotilasmeininki vaihtuu loppua kohti sellaiseen melodraamaan ja petosvyyhteen että jopa moderni Tom Clancy häpeäisi pistää nimensä teoksen päälle.

Lyhyttä mutta sekavaa

Pelasin Modern Warfare 2:n läpi lyhyessä ajassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla yritin nauttia täysillä juonesta ja turhauduin sen sekavuuteen ja yleiseen tyhmyyteen siinä määrin, että ehdin jo kirota koko yksinpelikampanjan ja Infinity Wardin alimpaan helvettiin.

Pahimman punaisen usvan haihduttua palasin pelin pariin ja tällä kertaa skippailin kylmästi sekavan juonen ja keskityin itse peliin. On se tunnustettava: Modern Warfare 2 rokkaa. Tuelta. Sanotaan Infinity Wardin poikien käsikirjoituslahjoista mitä sanotaan, pelejä he osaavat tehdä.

Ehkä juonen outous ja sekavuus selittyy juuri sillä, miten moninaisiin tilanteisiin peli pelaajansa heittää. Välillä hiippaillaan sniputtelemassa terroristeja Siperiassa, toisinaan taistellaan kevyen panssarisaattueen tukena Washingtonin raunioissa, joskus taas pelastetaan huippusalaista vankia venäläisestä gulagista. Olipa tavoite ja kohtaus mikä tahansa, joka välissä vastaan tulee jotain uutta ja hienoa, joka saa hymyilemään arvostavasti ja odottamaan innolla, mitä kulman takana odottaa.

Pelattavuus on tuttua Call of Dutyä – siis hyvällä tavalla – mutta jatkuvasti pienillä yllätyksillä maustettuna. Modern Warfarensa pelanneet huomaavat loputtomasti hauskoja viittauksia ja yllätyksiä, joissa kehitystiimi ottaa jonkin alkuperäisen pelin avainkohtauksen ja sitten tekee siihen radikaalin muutoksen.

Konsoliräiskintänä peli on myös sieltä kirkkaimmasta päästä: grafiikka on komeaa, ruudunpäivitys nopeaa ja ennen kaikkea tähtäys toimii. Liikenopeus on juuri oikea ja avulias snap to –tähtäys heittää aseen suoraan vihollisen päälle kun sen nostaa olalleen. Toki tämän jälkeen kohdetta pitää seurata itse, mutta silti pidän ratkaisusta.

Valitettavasti yksinpelikampanja on onnettoman, suorastaan traagisen lyhyt. Itse puhalsin sen ensimmäisellä kerralla läpi viidessä tunnissa, toisella kerralla alle neljässä. Se on liian vähän, vaikka voissa paistaisi.

Yksinpelaajatkin pääsevät käsiksi pelin hypetettyyn Special Ops –ominaisuuteen, jolla on yritetty paikata co-opin puutetta. Lopulta paketista paljastuu 23 yksinpelistä poimittua kohtausta, joita voi pelata joko yksin tai kaverin kanssa. Co-opissa mukana on pieniä remixauksia, sillä jos vaikkapa yksinpelissä ideana oli edetä helikopterin tukemana pitkin Washingtonin katuja, kaksinpelissä toinen pelaaja pääsee hyppäämään helikopterin puikkoihin.

Ihan kivaa, mutta jos sinulla ei ole pakonomaista tarvetta kerätä pelistä kaikkea mahdollista, tiukasti skriptatut ja jo yksinpelissä nähdyt kohtaukset tuskin viihdyttävät monta iltaa. Mistään Horde-tilasta siis ei ole kyse.

Yksinpelaajille tuomio onkin tyly: niin tiukka ja kiehtova kuin yksinpelikampanja onkin, löperö juoni ja onnettoman lyhyt kesto tarkoittavat, ettei paketista kannata hullunkaan maksaa 65 euroa. Valtaosan kohdalla tilanne on toinen, sillä pelin päähoukutin on jälleen kerran moninpeli.

Pieniä mutta suuria muutoksia

Modern Warfare 2:n moninpeli selvästi elää jo mainitsemani ”tuttua, mutta uudistettuna” –filosofian kautta. Jo ensimmäisestä matsista saakka peli tuntuu turvallisen tutulta: hyväksi havaittu ja toimiva aseenkäsittely, pelin tempo ja jopa maahan osuvien kranaattien tai kohteeseen osuvien luotien äänet ovat kuin vanhoja ystäviä. Lihasmuisti potkaisee kehiin hetkessä ja peli sujuu kuin vanhoina hyvinä aikoina konsanaan. Sitten alkavat yllätykset.

Miltei kaikki Modern Warfare 2:n uudistukset ovat sellaista osastoa, ettei satunnainen pelaaja välttämättä osaa arvostaa tai edes huomata niitä, mutta enemmän pelanneet puhkeavat ilon kyyneliin. Itse olin myyty siltä istumalta kun ammuin helikopterissa riekkuneen jenkkiteinin ja tämän UAV:n alas singolla, jonka jälkeen peelo uhkasi tehdä minusta ilmoituksen, koska ”that shit ain’t legit”.

Moninpelin merkittävin uudistus lienee mahdollisuus kustomoida omia kill streak –bonuksiaan. Levelien karttuessa valikoimaa tulee reippaasti aina tutuista UAV:istä ja helikopteri-iskuista mahdollisuuteen ohjata itse laserpommeja kentälle, hypätä taivaalla kaartelevan AC-130:n rattiin tai päättää koko peli ydinpommilla.

Mikään ei toki ole ilmaista, joten mitä messevämpi bonus, sitä korkeampi vaatimus. Esimerkiksi ydinpommin pudotus vaatii 25 tapon putken, joten siihen ei ole mahdollisuuksia kuin parhailla pelaajilla. Näin syntyykin hauska metapeli: yritätkö grindata itsellesi niitä muikeimpia bonuksia vai tyydytkö pienempiin, mutta varmempiin yllätyksiin?

Myös perkkejä on uudistettu. Ensinnäkin monet aiemmin puhuttaneista juustoklimpeistä, kuten vaikka Juggernaut ja Martyrdom, on muutettu täysin. Martyrdom edustaa nyt uutta death streak –efektiä, jossa tarpeeksi monta kertaa putkeen kuoltuaan pelaaja saa vaikka yhden spawnin ajaksi vihollisensa hahmoluokan tai Martyrdomin.

Kaikista perkeistä on olemassa myös bonusversiot, jotka aukeavat kun perkillä varustettuna tappaa tarpeeksi porukkaa. Esimerkiksi hauska Bling antaa pelaajan pistää aseeseensa kaksi modia – vaikkapa vaimentimen ja kranaatinheittimen – kun taas Bling Pro antaa pelaajan modata samalla tavalla myös kakkosasettaan. Levelien karttuessa ja perkien parantuessa tulee vastaan aivan naurettavaa kamaa, joilla todelliset ammattimiehet voivat erottua massasta.

Näin Infinity Ward on laajentanut peliään ylöspäin: jos olet arkinen pelaaja, joka tykkää vain piipahtaa välillä servereille pelailemaan, pääset nauttimaan aiemmin hyväksi osoittautuneesta moninpelistä erinomaisin uudistuksin. Jos taas olet mielipuoli, joka istuu kalsareissaan pelaamassa 18 tuntia päivässä, sinulla riittää tavoiteltavaa.

Kolikolla on toki myös kääntöpuolensa: jos olet yksi näistä satunnaisista arkipelaajista, et luultavasti piipahda Modern Warfare 2:n servereille monta kertaa. Peli tuntuu todellakin siinä määrin kotoisalta, että ne viimeiset kaksi vuotta peliä 18 tuntia päivässä takoneet pelaajat ovat tässäkin pelissä aivan yhtä hyviä kuin ennen, eikä pelin ennakkoon kehuttu matchmaking auta asiaa. Matchmaking itsessään toimii kuten sen tällaisessa pelissä pitääkin: vaihtoehtoja on runsaasti ja peliseuraa löytyy nopeasti. Sitten alkavat ongelmat.

Vaikka uusia pelaajia luulisi nyt riittävän, en ole vielä kertaakaan päässyt peliin, jossa vähintään puolet pelaajista ei olisi ollut noin levelillä 43. Koita siinä sitten pelailla kun keskimääräinen elinikä on noin 5 sekuntia ja kaiuttimista saa joka tapon jälkeen kuulla olevansa miehistä pitävä juutalaisafrikkalainen (joskaan ei läheskään näin kauniisti ilmaistuna).

Toisaalta jos kanttia löytyy, niin harva asia on niin tyydyttävää kuin muuttaa nämä herjat itkunsekaiseksi soperrukseksi ja uhkailuiksi, kun se death streak vaihtuu kill streakiksi ja ruudulle kilisee pisteitä ja bonuksia nestepäisten teinien tappamisesta.

Hypen arvoinen?

Modern Warfare 2 on lopulta melko ristiriitainen paketti. Väistämätön kysymys on, onko se parempi kuin Call of Duty 4. On ja ei. Moninpeli on varovasti arvioiden noin valovuoden edellä entistä, sillä viime kerralla lanseeratut, mutta vielä hieman ongelmalliset ideat toimivat nyt paljon paremmin. Kaikki on hauskempaa, laajempaa ja kattavampaa.

Myös Special Ops on ihan hauska uudistus, vaikkakaan ei niin hauska kuin ennakkoon mainostettiin. Kyllä sen parissa silti tulee pari iltaa vierähtämään, vaikka siinä vaiheessa kun ei viidettä matsia putkeen onnistukaan muuttamaan niiden level 52 teinien herjoja itkuksi.

Yksinpeli on paketin rosoisin osuus. Sen käsikirjoitus on hölmö, dramatiikka puskee välillä överiksi ja muutenkin tunnelma häviää alkuperäisen pelin yllätyksille ja uskottavuudelle. Mutta silti… kun laskemme puhtaasti ja kylmästi, miten monta kertaa pelin viiden tunnin aikana joko pumppasin nyrkkiä tai suorastaan hihkuin sohvallani, moni peli jää kauas taakse. En silti maksaisi 67 euroa alle viidestä tunnista, vaikka sen aikana saisi tuulettaa miten paljon.

Tämä tarinamme tiukka yksinpelaaja ei kuitenkaan ole välttämättä kovinkaan todennäköinen skenaario, sillä useimmille Modern Warfare 2 on kokonainen pakkaus, jonka kaikille pelitiloille löytyy käyttöä. Jos näin on, joudun rehellisesti tunnustamaan että harva paketti tarjoaa yhtä tiukkaa meininkiä. Hypen arvoinen? Tuskin mikään peli olisi voinut edes olla, mutta vuoden parhaita paketteja silti.

PC-version arvostelusta kiinnostuneet löytävät sen täältä:

Call of Duty: Modern Warfare 2 (PC)

Tekijä: Infinity Ward
Julkaisija: Activision
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1-18 (internet)
Pelin kotisivu: http://www.callofduty.com/
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide (Xbox 360)

Väkinäistä ja turhan suureen patrioottisuuteen taipuvaista juonta lukuun ottamatta yksinpeli on vähintään edellisen osan veroista tykitystä. Tuttuun tapaan se ei ole myöskään erityisen pitkä, vaan kokemus on ohi kuudessa tunnissa. Siinä ajassa pelaajaa ehtii sotia ympäri maailmaa jopa hieman hengästyttävässä tahdissa. Siperian jääkentiltä lennetään Afganistanin kuumalle aavikolle ja Rio de Janeiron slummiin.

Modern Warfare 2:n tärkein ominaisuus on kuitenkin sen nettimoninpeli. Ja voi pojat, kyllä se vain on nannaa. Yli neljänkymmenen aseen joukosta on varaa valita. Hyvästä pelaamisesta saa pisteitä, joilla ansaitaan ylennyksiä, aseita, arvonimiä ja uusia pelimuotoja. Pisteiden metsästykseen jää väistämättä koukuun ja vielä yksi peli –efekti nostaa päätään. Moninpelikartat ovat edellistä osaa tasapainoisempia ja erittäin näyttäviä.

Suurimpia uudistuksia on mahdollisuus muokata sotilaasta taidoiltaan niin itselle sopiva kuin vain mahdollista. Special Ops –pelimuodossa voi harjoitella yhteistyössä kavereiden kanssa. Vihollisia tulee aalloissa ja aina vain haastavampina. Se on hyvää vaihtelua tappomatseille, joissa vähemmän pelaava jää helposti yötä päivää pelaavien amerikkalaisteinien jalkoihin. Oppimiskynnys voi siis olla korkea.

Modern Warfare 2:n erinomainen pelattavuus, korkeat tuotantoarvot ja selvästi paranneltu moninpeli tekevät siitä räiskintätaivaan suvereenin johtotähden. Activisionin rahasampo ei petä.

Simon Elo