Call of Juarez: The Cartel (PC, PS3, Xbox 360)

04.08.2011 16:30 Juho Anttila

Tekijä: Techland
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-3 (internetissä yhteistyössä), 2-12 (internetissä vastakkain)
Pelin kotisivu: http://callofjuarez.ubi.com/the-cartel/
Arvostelija: Juho Anttila

Länkkäri on länkkäri, aikakauteen katsomatta. Hevonen on ehkä vaihtunut peltilehmäksi, mutta karut miehet tunnistaa yhä stetsonista ja kuudestilaukeavasta. Meksikon rajaseudulla länsi on yhä villi.

Mainio Call of Juarez -sarja ottaa kolmannessa osassaan loikan odottamattomaan suuntaan sijoittamalla tapahtumansa nykypäivään. Huumekartellien hallitsemalla aavikolla vallitsee silti sama vanha ruudinkatkuinen laki. Vain vahvat selviävät.

Alati väkivaltaisemmaksi käyvä huumeiden vastainen sota saa uuden käänteen, kun pysäyttämätön Mendozan huumekartelli pommittaa DEA:n toimistorakennuksen. Kolme eri virastoa päättää yhdistää voimansa kasaamalla iskujoukon kaikkein parhaista agenteistaan. Suunnitelmassa on kuitenkin vakava aukko.

Jokaisella valituista agenteista on Menneisyys. Mikä pahinta, jokaisella sankareista on myös omia tavoitteita ja kytköksiä kartelliin. Voiko henkensä luottaa sellaisen käsiin, joka voi koska tahansa puukottaa selkään? Seikkailun aikana kuumenevatkin niin tunteet kuin aseiden piiputkin.

Kaveri vai vihollinen.

Tarina käydään läpi kolmen koplana ja mikä mukavinta, tämä onnistuu myös kolmen ihmispelaajan voimin. Tosin ainoastaan verkon välityksellä, sillä The Cartel ei sisällä jaetun ruudun yhteistyöpelitilaa. Yksi pelaajista omaksuu LAPD-etsivä Ben McCallin roolin. Juarezinsa pelanneille tuttu nimi ei ole sattumaa, kyse on Ray McCallin sukulaisesta alenevassa polvessa.

FBI:n Kimberly Evans on tyypillinen kova mimmi Michelle Rodriguezin elkeillä ja Halle Berryn ulkonäöllä varustettuna. Porukan kolmas, DEA:n Eddie Guerra on puolestaan rahanahne latinoplayboy.

Epäluottamus ja keskinäinen kilpailu on saatu istutettua myös pelimekaniikkaan. Jokaiseen kenttään on piilotettu kerättäviä esineitä, omanlaisiaan jokaiselle sankarille. Näiden noutamisesta palkitaan kokemuspisteillä, mutta vain, jos saaliin saa napattua mukaansa salassa. Rysän päältä kiinni jäänyt menettää pisteensä, jotka annetaan sen sijaan tarkkasilmäiselle narauttajalle.

Salaisia tehtäviä jaetaan myös puhelimitse kesken tehtävän. Puhelimeen vastaaminen on automaattista eikä luurin päässä roikkumista voi keskeyttää, mikä on erityisen viihdyttävää silloin, kun tämä tapahtuu keskellä kuuminta tulitaistelua. Pieni, mutta tavattoman ärsyttävä suunnitteluvirhe, eikä valitettavasti ainoa sellainen.

Salaiset agendat on hieno idea, joka ei käytännössä kuitenkaan toimi aivan niin hyvin kuin voisi kuvitella. Etsittävät esineet löytyvät aina samoista paikoista, joten ennestään tuttua kenttää pelaavia kavereita on hankala huijata. Tällaisessa seurassa etsiminen muuttuukin päättömäksi ryntäilyksi.

Yksin pelatessa tekoäly ohjaa muita kavereita. Tämä kaivaa maata salailun alta entisestään. Tekoälyn ohjaamat hahmot eivät kerää esineitä tai yritä toteuttaa salaisia tehtäviä. Lisäksi silikoniaivojen huijaaminen on haukotuttavan helppoa. Pelin ehkä tärkein innovaatio valuu tyystin hukkaan yksin pelatessa.

Kuudestilaukeavan laulu

Viiteentoista tehtävään jaettu tarina sisältää mukavasti yllättäviäkin käänteitä ja lajityypille tuiki tärkeää machouhoa. Tissejäkin vilautellaan, jotta K-18 -maininta saataisiin ansaittua muullakin kuin verenvuodatuksella. Itse toteutus ei vain harmillisesti yllä sarjan edellisen osan tasolle.

Perusräiskintä on suhteellisen toimivaa, joskin pian itseään toistavaa. Aseita on paljon, mutta niiden tasapainotus on outo. Ehkä länkkäriteemaa seuraillen revolveri tuntuu olevan paras työkalu niin läheltä kuin matkankin päästä. Erityisesti pistooleja myös löytyy enemmän kuin tarvitsisikaan, torakoiden käytännön erot kun jäävät minimaalisiksi.

Suojautumismekaniikka on olematon, mutta esteiden takana voi sentään yrittää kykkiä. Vaikeammilla vaikeustasoilla niin on myös pakko tehdä, sillä ilmassa lentävän lyijyn määrä saa pienen sisällissodankin tuntumaan piknikiltä.

Ampua voi lonkalta, kahdella pistoolilla yhtä aikaa, mikä on täysin hyödytöntä, tai sitten tähtäämällä. Viimeksi mainittua toiminnallisuutta häiritsee ruma ja huonosti toteutettu sumennusefekti. Vihollisia on vaikea havaita, kun syvyysvaikutelmaa hakeva liian voimakas sumennus räpsäyttää puoli ruutua pelkäksi sutuksi.

Kuoppia ja kupruja

Perusräiskintäkaavaa maustetaan muutamalla omalla tempulla, joita valitettavasti myös ylikäytetään pahasti. Suljettuun huoneeseen hyökkääminen hidastettuna nähtiin jo sarjan edellisessä osassa. Nyt sitä nähdään monta, monta kertaa, ja vain yksi näistä on oikeasti yllättävä ja luova.

Muutamassa kohdassa pelaajan pitää kiertää vihollisten selustaan kavereiden antaessa suojatulta. Tätäkin mekaniikkaa viljellään liian usein, etenkin, kun pelaajan ohjaaminen ennalta määrätyltä suojalta seuraavalle tuntuu kovasti käsikirjoitetulta.

Myös autoilla ajetaan. Paljon. Parhaaseen gangsterityyliin yksi sankari ajaa, toiset ammuskelevat ovien ulkopuolella roikkuen. Yksin pelatessa valinnanvaraa ei ole, vaan kuskiksi joutuu käytännössä aina. Ajo-osuuksien ohjaustuntuma on lievästi sanottuna törkeä. Peltilehmä kulkee kuin raiteilla ja ohjaus toimii vähän sinne päin. Ottaen huomioon se, kuinka usein kaahaamista joutuu harrastamaan olisi siihen toivonut edes hieman tukevampaa tuntumaa.

Aikaa ei ilmeisesti ole ollut tarpeeksi, sillä koko peliä vaivaa paha keskeneräisyyden tuntu. Välillä kaikki toimii mukiinmenevästi, välillä taas eteen sattuu mitä omituisempia virheitä. Viholliset juuttuvat kiinni ympäristöön, mikä naurattaa. Se taas ei naurata, kun sama tapahtuu omalle hahmolle. Kaverit teleporttailevat välillä omituisesti tarkistuspisteeltä toiselle ja saattaapa kumppani myös julistaa viimeisenkin vihollisen kuolleen, vaikka tulitaistelu käy vielä kuumana.

Surkeinta on se, että The Cartelista löytyisi paljon oikeasti oivan pelin aineksia. Hyviä ideoita ei vain osata viedä loppuun saakka, tai sitten niitä ylikäytetään brutaalisti, jolloin teho menetetään. Puoli vuotta lisää kehitysaikaa olisi voinut tehdä terää. Lisäksi muutaman turhaan pitkitetyn kentän leikkaaminen pois lopullisesta pelistä olisi tehnyt tästäkin kokemuksesta hyvällä tavalla tiukemman.

Paukkuja on silti riittänyt tuhlattavaksi moninpeliin. Tavallinen kuolonottelu ei juuri innosta, mutta tehtäväpohjaisessa pelimuodossa on ideaa. Toinen joukkue ohjaa roistoja, toinen poliiseja käsikirjoitetuissa tehtäväsarjoissa, joissa metsästetään esimerkiksi tärkeitä todisteita vihollisten yrittäessä estää temppua.

Hauskaa varjostaa kuitenkin huono tasapainotus. Osa tehtävistä tuntuu lapsellisen helpoilta, osa taas täysin mahdottomilta, täysin siitä riippuen, kummalle puolelle aitaa sattui päätymään. Pelaaminen ei ole pitkään hauskaa, jos voittaja on käytännössä selvillä jo kartan latautuessa. Tilanteeseen tuskin saadaan korjausta, sillä muut kuin ensiluokkaiset moninpeliräiskinnät tuppaavat kuolemaan muutamassa viikossa.

Call of Juarez: The Cartel ei pysty toistamaan sarjan edellisen osan onnistumista. Langat eivät ole pysyneet liian kiireellä kyhätyn pelin tekijöiden näpeissä. Lopputuloksena on puolitiehen jääneiden ideoiden ja bugien vaivaama itseään toistava sekasotku. Teoksella on toki hetkensä ja se viihdyttää enemmän kuin esimerkiksi ylihypetetty Duke Nukem Forever. Hyvä peli se ei silti ole millään mittarilla, hädin tuskin edes keskinkertainen.

Lisää aiheesta

Call of Juarez (PC, 360)

Pohjimmiltaan peli on sama, vanha tuttu tarina eräästä perheestä. Billy, perheen poika, on ongelmatapaus, joka on kiertänyt maat ja mannut yrittäessään todistaa epäkelvolle isälleen ja enolleen miehuuttaan. Huonoin tuloksin, kuinkas muuten. Toinen päähenkilöistämme on Billyn eno, tulinen Wanhan Koulukunnan saarnaaja, jolla on synkkä ja verinen menneisyys

Call of Juarez: Bound in Blood (PC, PS3, 360)

Bound in Blood on alkuperäisen Call of Juarezin esiosa. Siinä missä ensimmäinen peli käsitteli pastori-Rayn edesottamuksia, uusin taustoittaa Rayn seikkailuja ennen pastoriksi ryhtymistä. Luvassa on sekoilua, räimintää ja monista länkkäreistä lainattuja kohtauksia.