UUSIMMAT

Dungeon Siege 3 (PC, PS3, Xbox 360)

18.06.2011 15:30 | Tero Lehtiniemi

Tekijä: Obsidian Entertainment
Julkaisija: Square Enix
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Intel Core 2 Duo 2 Ghz / Athlon 64 X2 Dual Core 4200+, 2 Gt muistia, Geforce GTS 240/Radeon HD 3870, Windows XP/Vista/7
Pelaajia: 1, 2-4
Pelin kotisivu: http://eu.dungeonsiege.com/
Arvostelija: Tero Lehtiniemi

Chris Taylorin perustama Gas-Powered Games on tullut aikojen saatossa tunnetuksi pääosin mainioista reaaliaikanaksutteluistaan. Firman toinen tavaramerkki ovat kuitenkin olleet Dungeon Siege -sarjan roolipelit.

Dungeon Siegejen ongelmana on koko sen historian ajan ollut se, että ne ovat olleet teknisesti toimivia, mutta toisaalta kärsineet heikosta tarinasta ja olleet jopa suorastaan tylsiä. Sarjan kolmas osa pyrkii kuitenkin nostamaan sarjan profiilia. Jotta tämä onnistuisi, on tehtävä annettu mainioista mutta keskeneräisenä julkaistuista peleistään tunnetulle Obsidian Entertainmentille.

Aiemmat sarjan osat olivat hiirellä ohjattavia roolipelejä, joissa pelaaja komensi suuriksikin kasvavia sankariryhmiä isoja vihollislaumoja vastaan. Dungeon Siege 3 tekee tähän mekaniikkaan pesäeron, sillä se on mekaniikaltaan melko tavanomainen konsolihenkinen toimintarope.

Pelaaja kontrolloi yhtä sankaria, ja kuvakulma on joko matalassa linnunsilmäperspektiivissä tai hahmon niskassa. Yhteistä näille kameratiloille on se, että kumpikaan niistä ei lähtökohtaisesti ole oikein optimaalinen. Esimerkiksi kerralla näkyvä pelialue jää valitettavan pieneksi.

Se, onko tämä ongelma, riippuu hahmon valinnasta. Peli esittelee neljä ominaisuuksiltaan ja aseiltaan vaihtelevaa sankaria. Miehistä linjaa edustavat  salamoita ja entropiaa viskova Reinhart-taikuri sekä Lucas, tuo klassinen raskaasti panssaroitu lihaskimppu. Naiskauneutta tarjoavat tulielementaalityttö Anjali ja Kate Beckinsale -henkinen pyssyjä heilutteleva tissipimu Katarina.

Näistä neljästä selkeästi vetovoimaisin hahmo, Katarina, kärsii pienestä näkökentästä eniten,  sillä pyssyarsenaaliin rajoitetun tyttörukan modus operandi on tuhota vihollisensa kaukaa. Muut sankarit taas ovat lähitaistelussakin varsin kovia luita, jopa huru-ukko Reinhart: hemmon entropia-ansat ovat potentiaalisesti ehkä pelin tehokkaimpia ominaisuuksia. Tilanne tasapainottuu tosin viimeistään siinä vaiheessa kun pelaaja saa valita rinnalleen tietokoneen ohjaaman taistelijan.

Tai siis ainakin pitäisi tasapainottua. Tosiasiassa tekoälyllä on todellisia vaikeuksia esimerkiksi päättää mikä asevalinta milloinkin on paras, mutta hengissä pysyminen luonnistuu siltä toisaalta yllättävän hyvin.

Pidä huolta linjasta

Hahmonkehitys hoidetaan yhdeksän erilaisen taidon suhteen, jotka on näppärästi jaoteltu kolmeen eri kategoriaan. Puolustautumistaidot esimerkiksi parantavat sankareita, ja loput on sidottu hahmojen kahteen erilaiseen taistelutyyliin. Yleisesti ottaen näistä toinen tepsii paremmin yksittäisiä vihollisia vastaan, toinen taas ryhmiä. Koska kyseessä on toimintaroolipeli, yksittäisiin vihollisiin kohdistuvat ominaisuudet jäävät tästä johtuen varsin vähä huomiolle.

Dungeon Sieget ovat perinteisesti olleet varsin lineaarisia pelejä, eikä kolmososa tee tästä poikkeusta. Tarina johdattaa sankarin ja tämän seurueen asutuskeskuksesta ja vaarasta toiseen, ja erilaiset sivutehtävät on sijoitettu sopivasti matkan varrelle, jottei niiden perässä tarvitse juosta kovinkaan kauas.

Obsidianin mukanaolo luo toiveita siitä, että tarinamekaniikkaan olisi saatu astetta enemmän syvyyttä ja pelaajan eteen asetetaankin erilaisia moraalisia ongelmia. Suurin osa päätöksistä toisin vaikuttaa lähinnä erilaisiin ominaisuuspalkintoihin, mutta muutamalla on merkitystä ihan tarinan kulunkin kannalta.

Valinnat ovat kyllä ihan kiinnostavia mutta tarina itsessään ei muuten voita palkintoja. Se tarjoaa noin puolitoista juonenkäännettä ja nekin aivan pelin loppumetreillä. Toimivan taistelutaktiikan löytämisen jälkeen sama resepti toimii koko pelin loppuun asti. Reinhardilla suoritetun läpipeluun aikana kuolin tasan kaksi kertaa, toisiksi viimeisessä ja viimeisessä pomotaistelussa. Tämä johtui siitä, että nämä olivat käytännössä ainoat jotka vaativat erityisempää taktiikkaa rehellisen turpaan lyönnin sijasta, ja tämä tuli niin sanotusti puun takaa.

Ikuiset kasvukivut

Obsidian on saanut kyseenalaisen maineen keskeneräisten pelien tekijänä, eikä Dungeon Siege 3 ikävä kyllä poikkea linjasta. Tällä kertaa keskeneräisyys on ikävä kyllä perustavanlaatuisempaa, sillä peli ei kaatunut kuin kerran eikä bugejakaan juuri ole. Nyt pelaaminen vain tuntuu ontolta. Taistelu muuttuu hyvin nopeasti monotoniseksi yhden/kahden ominaisuuden käyttämiseksi, eikä peli oikein alun jälkeen enää osaa yllättää millään. Monet sinänsä hienot ja merkityksellisistä tuntuvat valinnat eivät loppujen lopuksi vaikuta tarinan kehittymiseen mitenkään, mikä johtaa siihen että tunne on kuin huijatulla. Ladattavaa lisäsisältöä on tosin luvassa ja pelin loppukin tähän viittaa, joten jää nähtäväksi muuttuuko tilanne vastaisuudessa.

Dungeon Siege 3 on nätti mutta valitettavan ontto toimintaroolipeli, jonka suurinta riemua on massiivisten tavaramäärien rohmuaminen. Loottia nimittäin tulee ja paljon. Tämän ohella anti on kuitenkin valitettavan monotonista peruskauraa. Hahmonkehityksessäkin suurimmat yllätykset loppuvat siinä vaiheessa kun pelistä on jäljellä noin kolmasosa, käytännössä jo paljon tosin jo aikaisemmin. Sinänsä sääli, koska kaikki taidot ovat konsolillakin helposti käytettävissä, joten potentiaalia monipuolisempaan taisteluun olisi. Tästä antaa osviittaa myös pelin loppuvastus, jota vastaan taisteleminen onkin selkeästi pelin viihdyttävin kokemus.

Pelin suurin potentiaali on näillä eväillä maksimissaan neljän pelaajan online-moninpelissä, mutta tätä ei valitettavasti päästy testaamaan. Obsidianin ratkaisu sitoa hahmot yksittäisiin sessioihin yleisen kerättävän kokemuksen sijasta on kuitenkin herättänyt närää jo ennen pelin julkaisua, mutta pelin juoniriippuvaisuudesta johtuen ratkaisun voi jopa ymmärtää.

Olen hieman harmistunut. Vielä previkkaversio jätti Dungeon Siege 3:sta vielä erittäin hyvän fiiliksen. Valmista versiota pelatessa alkoi lopulta kuitenkin olla sellainen fiilis, että eikö tämä voisi jo kohta loppua. Tämä on merkki joko siitä että peli ei ole tarpeeksi hyvä tai se on liian pitkä. Dungeon Siege 3:n tapauksessa voisi sanoa, että se ei ehkä ole tarpeeksi hyvä näin pitkäksi peliksi.

 

 

Toinen mielipide

 Geneerinen. Se on sana, joka kuvaa Dungeon Siege III:sta parhaiten. Arannan fantasiamaailmaan on väännetty kyllä historiaa ja tarinanpoikasta sivutolkulla, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos on tämänkin loren kohtalo, niin luettuna kuin kirjoitettuna. Dungeon Siegen maailmasta puuttuu koukku.

Diablo-tyylisen toimintaroolipelin tärkeintä antia ovat niin loputtomat vihollislaumat kuin myös toinen toistaan voimakkaammat taikaesineet. Kumpaisiakin on tarjolla, mutta kovin keskinkertaisella tavalla tarjoiltuna. Esineet ovat laimeita, peruspelaaminen taas itseään toistavaa.

Toiminnan ongelmat juontavat juurensa tasapainotukseen. Kykyjärjestelmään on suunniteltu paljon näennäistä säädettävää, mutta toiset taidot ovat vain yksinkertaisesti toisia parempia. Hahmonkehityksen aikana tehdyt valinnat eivät heijastu pelikokemukseen tarpeeksi selkeinä muutoksina. Kykyjä on yhdeksän hahmoa kohden ja jokaista voi muokata haluamallaan tavalla, mutta vaikeimmallakin vaikeustasolla valikoimasta tarvitaan käytännössä vain paria taitoa.

Haastetaso on normaalivaikeustasolla haukotuttava, vaikeimmallakin aidosti haastava vain kiperimmissä pomotaisteluissa. Sopivat kikat löytämällä niistäkin selviää vaivatta. Vai onko joku sitä mieltä, että vampire-kyvyn tasapainotus on osunut aivan kohdalleen? Myös tylsä kenttäsuunnittelu syö keskittymistä. Putki on välillä niin kapea, ettei siitä meinaa kaksi hahmoa mahtua kulkemaan yhtä aikaa. Ihan vähän voisi laajentaakin, vaikka edes näennäisesti.

Peli kuin peli paranee kuitenkin kaverin kanssa koettuna. Kahdestaan samalta sohvalta käsin Dungeon Siege III viihdytti koko kestonsa ajan, vaikka aivan loppu tuntuikin jo turhalta pitkittämiseltä. Samalla ruudulla pelatessa mainittu ahtaus ja hieman liian suppea liikkumatila kaveriin nähden harmittivat etenkin aiemmin mainittujen haastavampien pomotaisteluiden aikana. Lego-peleissä ongelma on ratkaistu hienosti, koska sama nähtäisiin myös Diablon perillisissä?

Koska Diablo III antaa yhä odottaa itseään, on markkinoilla kuitenkin tilaa myös Dungeon Siege III:n kaltaisille hieman laimeammille tapauksille. Kertakäyttöinen ja nopeasti unohtuva peli ei yllätä yhdelläkään osa-alueellaan, muttei myöskään sorru pahoihin rimanalituksiin. Yleinen keskinkertaisuus masentaa, mutta paremman puutteessa tämänkin parissa viihtyy.

Juho Anttila

 

Lisää aiheesta

Dungeon Siege 2 (pc)

Reilun kolmen vuoden takainen Dungeon Siege oli viihdyttävä hack & slash -peli, jossa pelaaja joko yksin tai ryhmänsä kanssa kulki pitkin tunnelimaista maastoa pieksemässä loputtomia vihollismassoja takaisin tuonelaan. Lineaarisesta etenemisestään huolimatta peli oli tautisen addiktiivinen ja jätti monet kaipaamaan lisää samaa herkkua, jota nyt tarjoillaan iso kauhallinen.

Space Siege (PC)

Dungeon Siegen veteraanit höristelevät luultavasti myös korviaan, sillä Space Siege kuulostaa jo nimensä perusteella sangen tutun oloiselta peliltä. Nimi ei ole harhaanjohtava, sillä Space Siege on kaikessa yksinkertaisuudessaan avaruuteen siirretty Dungeon Siege, josta on virtaviivaistuksen nimissä karsittu turhankin paljon sisältöä.

Lue myös

Child of Eden (PS3, Xbox 360)

Combat Mission: Battle for Normandy (Mac, PC)

Dungeons & Dragons: Daggerdale (PC, PS3, Xbox 360)

First Templar (PC, Xbox 360)

inFamous 2 (PS3)

The Witcher 2 (PC)

Top Spin 4 (PS3, Xbox 360)