El-Shaddai: Ascension of the Metatron (PS3, Xbox 360)
Tekijä: Ignition Tokyo
Julkaisija: Ignition Entertainment
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu:http://elshaddaigame.com
Arvostelija: Tero Lehtiniemi
Maailma on hassu paikka, jossa tapahtuu hassuja asioita. Yksi näistä erityisen hassuista asioista voisi olla vaikkapa tilanne, jossa Japanilainen pelintekijä syö huumeita ja alkaa happopäissään leikittelemään länsimaisella teologialla.
Tällaisella mahdollisuudella ei kaikkien ihmisten onneksi kuitenkaan tarvitse enää jossitella, sillä se on täyttä totta. El-Shaddai: Ascension of the Metatron on nimittäin sen verran korkealentoinen kokemus, että sen kehitystyön aikana on pakosta nautittu ainakin jonkinasteisia psykoaktiiveja.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä. El-Shaddai, kutsukaamme häntä vaikkapa kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, on Devil May Cryn ja Okamin hahmosuunnittelusta vastanneen Takeyasu Sawakin uusin taidonnäyte.
Shintolaisuuteen nojannut, aurinkojumala Amaterasun inkarnaation tähdittämä Okami ei ilmeisesti kuitenkaan ollut tarpeeksi eksoottinen uskonnollinen teema. Niinpä tällä kertaa vauhtia haetaan apokryfisiin kirjoihin (eli niihin joita ei kelpuutettu Raamattuun) lukeutuvasta Book of Enochista, suomalaisittain Henokin kirjasta.
Henok, eli siis Enoch, joka oikeasti oli Nooan esi-isä, on itse pelissä varsin vähille esittelyille jäävä pappi, jolle arkkienkelit antavat tehtäväksi vangita seitsemän taivaasta karannutta, langennutta enkeliä. Taivaallisiin menoihin kyllästyneet enkelit ovat laskeutuneet maan pinnalle, jossa ne ovat ajaneet typerät ja oman järkensä ohjaamat ihmiset rietastelemaan, juhlimaan ja tekemään kaikkea muutakin epäuskonnollista.
Jotta tällainen rietastelu saataisiin loppumaan, on Enochin matkattava enkelten tukikohtana toimivaan mystiseen Torniin, taisteltava tiensä sen läpi ja tuotava tuhlaajapojat taivaassa odottavaan ikiaikaiseen vankilaan. Jos homma kuulostaa tässä vaiheessa oudolta, niin ei pelkoa: sellaisena se myös pysyy.
Kumite enkelin eteisessä
Happoisen, animehenkisen taiteen ja taustatarinan ulkopuolella El-Shaddai on melko perinteisen oloinen ja Devil May Cry -henkinen toimintaseikkailu, tosin vahvoilla tasoloikkamausteilla höystettynä. Tasoloikkaepisodit ovat sekalainen seurakunta kahdestakin syystä. Kiinteä kamerakulma tekee etäisyyksien hahmottamisesta toisinaan vaikeaa,tosin liitämään auttava ase ja Enochin varjo helpottavat yllättävän paljon. Lisäksi varsinkin alkuvaiheessa pelin taiteeseen tottumattoman on vaikea tajuta, mihin aina milloinkin pitäisi hypätä. Välillä loikitaan varsin sympaattisissa, 2.5-ulotteisessa tiloissa. Näistä osioista suurin osa on tosin vapaaehtoisia haasteita.
Villin hahmotaiteen, vielä villimpien maisemien ja häkellyttävän taustatarinan lisäksi El-Shaddaita hallitsee viimeiseen asti viety minimalistisuus. Varsinaista inventaariotilaa ei ole, vaan parannusesineet ja Enochin taitoja mystisesti nostavat oranssit pallurat imeytyvät sankariimme ilman sen kummempia fanfaareja. Haarniskan tila on tosin helppo nähdä, sillä osumien voimasta siitä putoaa palasia pois.
Astetta mielenkiintoisempaa on kuitenkin itse taistelu. Se on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, sillä hyökkäysnappuloita on ainoastaan yksi. Kombot luodaan pääsääntöisesti painelemalla erilaisissa rytmeissä tätä yhtä ja ainoaa hyökkäysnäppäintä, tosin hyppy- ja torjuntanäppäimillä on toisinaan niin sanotusti näppinsä pelissä.
Lopputulos on suorastaan hämmentävän nerokas. Aseita on ainoastaan kolme, mutta jokainen niistä on toimintaperiaatteeltaan täysin erilainen. Näistä ensimmäinen on Arch, eräänlainen miekka, jolla on varsin helppo taistella pelkästään hyökkäysnäppäintä rämpyttämällä.
Nopeaan liikkumiseen ja pitkän matkan hyökkäyksiin erikoistuva Gale taas on perusteholtaan heikoin, mutta potentiaalisesti tehokkain, jos joskin sen teho perustuu hitaasti laukaistaviin komboihin ja vihollisten oikeaan sijoittumiseen taistelukentällä. Veil taas on jättimäinen kilpi, joka uhraa nopeuden kovalle hyökkäysteholle ja puolustukselle.
Lisämaustetta aseiden käyttöön tulee kahdesta asiasta: niitä voi olla kannossa kerrallaan vain yksi, ja pahojen asioiden piekseminen vie aseilta ajan myötä niille tehoa antavan siunauksen, jolloin ne täytyy puhdistaa uudelleen varsin nopealla ja yksinkertaisella riitillä. Ongelma on se, että tämän riitin ajan Enoch on täysin puolustuskyvytön, joten rituaali on ajoitettava oikeisiin väleihin.
Happo toimii
Kaiken tämän kruunaa hämmentävä hahmodesign: Enochin yleisin kontakti on mustaan pukuun sonnustautunut, Lucifel-niminen enkeli joka tallentaa pelin soittamalla kännykällä Jumalalle. Muut hahmot ovat pääsääntöisesti joko kieroutuneiksi muotoutuneita langenneita enkeleitä ja näiden kätyreitä tai Enochille vihjeitä antavia arkkienkeleitä.
El-Shaddai haluaa selkeästi antaa itsestään omaperäisen ja hämmentävän vaikutelman, ja onnistuu siinä. Sen graafinen ulkoasu ja tarinankerronta ovat jo itsessään kokemisen arvoisia asioita, mutta tämän kaiken alla piilee helposti omaksuttava, mutta silti syvällinen taistelumekaniikka. Armollinen henkiinherätysjärjestelmä ja kauttaaltaan hyvin toimiva tallennus kuitenkin takaavat sen, että mistään äärettömän murhaavasta vaikeustasosta ei kyllä voi puhua.
El-Shaddai: Ascension of the Metatron on kokemus, joka jokaisen lajityypistä ja japanilaisesta mielenlaadusta kiinnostuneen tulisi ehdottomasti kokea. Kaikessa minimalistisuudessaan ja happoisuudessaan se on kuitenkin sen verran persoonallinen taidepeli, että sitä ei kyllä suorilta uskalla suositella. Mutta suosittelen silti.
Tärkeintä loppujen lopuksi kuitenkin on se, että minä itse vaikutuin. Toivottavasti myös te.
Toinen mielipide
Peli sisältää elementtejä useista eri genreistä. Toisaalta osa pelistä muistuttaa God of Warin ja Devil May Cryn kaltaista toimintapeliä. Toinen osa pelistä on Marion tyylistä 2d-tasohyppelyä. Kolmannessa peli muuttuu hetkeksi moottoripyöräilyksi. Tämä kaikki pelissä, joka sisältää roppakaupalla Vanhan testamentin hahmoja.
Päähenkilömme Hanok on käytännössä kuolematon tehtävänsä ajan. Epäonnistuneen taistelun jälkeen pelaaja voi nousta pystyyn, kunhan osaa rämpätä nappejaan tarpeeksi lujaa. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin luulisi, sillä jokaisella kuolemalla nappeja pitää hakata aina vain nopeampaa.
Mistä tulemmekin taisteluihin: ne ovat järkyttävän yksitoikkoisia. Vastustajia on vain muutamaa hassua eri tyyppiä, jotka on käyty läpi jo ensimmäisen kolmen luvun aikana. Vastustajat käyttävät kolmea eri asetyyppiä, jotka ovat myös ne ainoat, joihin pelaaja pääsee käsiksi. Nämä ovat klingonien bat’lethia muistuttava arch, pikkuohjuksia ampuva gale ja rautahansikkaita muistuttava veil. Nämä muodostavat kivi-paperi-sakset-tyylisen dynamiikan toistensa välille. Harmi vain, että sen parinkymmenen taistelun jälkeen homma menee täysin rutiiniksi. Nähdessään tietyn aseen tietää sille selkeän vastavoiman eikä kuvio muutu oikein mihinkään.
Taistelujärjestelmä itsessään on myöskin suhteellisen yksinkertainen. Hyökkäysnappeja on yksi ja pelaajan naputtama rytmi määrää millaisia hyökkäysketjuja Hanok tekee. Tämän lisäksi pelissä on torjuntanappi, jolla pelaaja pystyy oikein ajoitettuna torjumaan ison osan hyökkäyksistä. Miksei kaikkia? No, El Shaddai haluaa, että osa hyökkäyksistä päästää pelaajan välipätkään.
Pomotaistelut rikkovat perustaisteluiden kaavaa monellakin hämmentävälläkin tapaa. Usein niistä ei nimittäin tiedä, ovatko ne edes voitettavissa. Osa pomovastuksista ilmestyy kesken perustaistelun, lyövät kerran kaikkien pelaajan suojausten läpi ja käynnistävät välianimaation, jonka aikana pelaaja haukutaan kyvyttömäksi. Sen jälkeen meno kuitenkin jatkuu siitä pisteestä, missä näin tapahtui – peli on siis suunniteltu lannistamaan pelaaja tasaisin väliajoin. Sitä ei kuitenkaan tehdä antamalla voitettavaa haastetta, vaan täysin mahdottomilla taisteluilla. Alun välipätkässä sen tavallaan ymmärtää, mutta moisia taisteluita tuupataan tasaisin väliajoin.
Toisaalta peli vaihtuu aina vähän väliä sivuttain skrollaavaksi tasohyppelyksi. Kentät voisivat tuoda vaihtelua muuten itseään toistaviin 3d-osioihin, mutta valitettavasti 2d-osiot muuttuvat pidemmässä juoksussa vain samoiksi tylsiksi tappeluiksi, mutta vain yhdellä ulottuvuudella vähemmän.
El Shaddaissa on paljon outoa outouden vuoksi, mutta valitettavan vähän siitä outoudesta yltää itse pelisuunnittelun tasolle. Tämä on harmi, sillä näistä lähtökohdista olisi syntynyt paljon mielenkiintoisempikin peli. Nyt käteen jäi keskinkertainen mätkintä tavallista oudommilla lisäaseilla.
Eric Hartin
Lue myös
Pohjanmaan valtias (Lautapeli)
Dead Island (PC, PS3, Xbox 360)
