Halo: Reach (Xbox 360)
Halo-räiskintäpelisarja on yksi Microsoftin tärkeimmistä tuotenimistä ja siihen nähden viime syksyinen Halo 3: ODST oli ihmeellisen vaisu esitys. Keväällä esitelty Halo: Reachin moninpeli kuitenkin vakuutti siinä määrin, että sarjan uusimmalta osalta uskalsi odottaa vähän enemmän. Mutta minkälaiseksi Bungien viimeinen Halo oikein muotoutui?
Halo: Reach sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä Haloa. Näyttämönä toimii Reachin planeetta, jolla sijaitsee yksi ihmiskunnan tärkeimmistä siirtokunnista ja sotilaallisen voiman keskus. Spartanien Noble-erikoisyksikkö lähetetään tutkimaan omituisesti hiljentynyttä syrjäskylää, jonka epäillään joutuneen kapinallisten hyökkäyksen kohteeksi. Kuten arvata saattaa, kyseessä eivät suinkaan ole kapinalliset, vaan Covenant-alienliittouma.
Tarina paiskoo pelaajan kontrolloimaa, nimetöntä Noble 6 -hahmoa ja tämän tiimikavereita ympäri Reachia ja hieman sen ulkopuolellekin. Mukana tehtävissä roikkuu vaihteleva määrä muuta Noble-henkilöstöä ja apuvoimat tulevatkin tarpeeseen: Covenant ei juuri säästele asevoimien kanssa.
Reach lupasi entistä eeppisempiä taisteluita ja ainakin korkeammilla vaikeustasoilla lupaus pitää. Vihollisten ja tarjolla olevien ammusten välinen suhde on toisinaan sitä luokkaa, että ohi juokseminen on usein varteen otettava vaihtoehto.
Vanhaa ja tuttua Halo-pelimekaniikkaa on uudistettu usealla tavalla. Kertakäyttöiset erikoisominaisuudet on korvattu erillisillä haarniskavoimilla, joita on joka lähtöön. Sprint antaa hahmolle luonnollisesti mahdollisuuden juosta entistä nopeammin, Armor Lock tuo hetkellisen haavoittumattomuuden ja Drop Shield luo terveyttä parantavan kuplakilven.
Astetta jännempiä ovat väliaikaisen näkömättömyyden tuova Active Camo, kopion pelihahmosta luova Hologram ja lento-ominaisuuden antava Jetpack. Moninpelissä pelaaja voi valita ominaisuutensa vapaasti, kampanjapelissä peli antaa yleensä melko niukasti valinnanvaraa.
Osa uusista ominaisuuksista on tehty selkeästi moninpeliä varten. Esimerkiksi yksinpelissä hologrammi kestää liian vähän vahinkoa eikä yleensä edes hämää vastustajia, samoin häiveominaisuus on yleensä yhtä tyhjän kanssa.
Taistelun evoluutio
Haarniska-ominaisuudet tuovat vanhaan Halo-kaavaan paljon toivottua uudistusta, mutta samalla myös asearsenaali on pistetty uusiksi. Vanhoja tuliluikkuja on muokattu ja niiden välistä tasapainoa on hiottu. Vielä Halo 3:ssa ja ODST:ssä fiksuin asepari oli Covenantin Carbine ja Beam Rifle melkein tilanteessa kuin tilanteessa, tällä kertaa tilanne ei ole ihan näin yksinkertainen. Sen lisäksi että ammuksia on parempiin aseisiin on tarjolla vähemmän kuin ennen, on myös niiden tekemä vahinko erilaista.
Nyrkkisääntönä Covenantin pyssyt tepsivät erittäin hyvin kilpiin, kun taas UNSC:n vastaavat tehoavat paremmin haarniskoihin. Plasmakivääri kyllä syö Elitenkin kilvet alta aikayksikön, mutta tappavaa osumaa saakin sitten odottaa melko lailla, jos luotipohjaista asetta ei ole käytettävissä viimeistelyä varten. Lopputuloksena on toisaalta mielenkiintoisempi ja vaihtelevampi kokemus, toisaalta jatkuva aseiden kanssa vekslaaminen uhkaa välillä turhauttaa.
Aseiden tasapainottaminen ja vihollisten määrän lisääminen ovat johtaneet siihen, että pelin vaikeustaso on kasvanut huomattavasti. Ihan mistään pikku lisäyksestä ei ole kysymys, vaan vertailukohtana on helppo käyttää kahta aiempaa Haloa ja niiden heroic-vaikeustasoja.
Siinä missä Halo 3:n ja ODST:n heroic olivat suhteellisen inhimillisiä mutta varpaillaan pitäviä kokemuksia, on Reach suorastaan murhaava. Miltä kuulostaa taistelu puutteellisesti varusteltuna neljää singoilla aseistautunutta Eliteä vastaan ahtaissa tiloissa? Tai taistelu yksin monikymmenpäistä Covenant-armeijaa vastaan? Kaikki nämä löytyvät Reachin valikoimista.
Suojassa kikkailu, väistely ja nopeat jalat ovat usein varteenotettava vaihtoehto, mutta silti latausruutu tuli valitettavan tutuksi. Turhauttavaksi vaikeustaso ei kuitenkaan pääse, vaan vaikeiden kohtien selättämisestä saa aitoa mielihyvää. Legendaryn taidan kuitenkin suosiolla jättää väliin.
Kasvaneet vihollismäärät saavat kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että Reach on ennen kaikkea tarkoitettu moninpeliksi. Keinoälyn ohjaamat tiimikaverit nimittäin eivät jaa läheskään samaa tekoälyä kuin Covenantin pahikset. Juonen edellyttämät tiimikaverit saattavat kadota liian pitkissä taisteluissa ”jonnekin”, ja pelaajaa seuraavien fireteam-jäsenten elinaika on verrattavissa puna-armeijan rangaistuspataljoonan mosureihin.
Samaa ei voi sanoa vastustajista. Erityisesti Elitet ovat todella varteenotettavia vastustajia. Ne väistelevät ammuksia ja kranaatteja suorastaan pelottavalla tehokkuudella, ja kun voimasuhteet ovat jo valmiiksi epäreilut, saa töitä paiskia oikein tosissaan.
Erittäin hyvä muttei täydellinen
Hieman tyhjäksi jättäneen ODST:n jälkeen Halo: Reach on parantanut jokaisella osa-alueella. Turha open world -spedeily on poissa, kentät ovat mielenkiintoisempia ja ODST:stä omituisella tavalla puuttunut eeppisyys on palannut, toisinaan jopa ehkä liioitellussa mittakaavassa. Vaikka Reachin surullinen kohtalo on Halojen tarinaa seuranneille jo ennestään tiedossa, onnistuu peli silti lopussa palkitsemaan pelaajansa.
Pelin kenttiä vaivaa ehkä hienoinen epätasapaino. Monilta osin se tarjoaa massiivisia, kiinnostavia ja hyvin rytmitettyjä kenttiä, mutta aivan loppumetreillä peli sortuu täysin turhaa tympeisiin käytävätaisteluihin joita vielä latistetaan entisestään eräästä tietystä ruumiinonkalosta revityllä asesijoittelulla.
Pelin pituudesta itkeminen on yleensä melko typerää, mutta Reachin loppumetreille sijoitetut pari tehtävää tuntuvat oikeasti tarinan venyttämiseltä ilman kunnollista syytä. Kaiken muun hienon keskellä tällainen tuntuu hiukan amatöörimäiseltä, mutta heikoimmillaankin Reach on ihan mallikelpoista räiskintää.
Graafisesti Halo: Reach on ottanut askeleen eteenpäin ODST:stä ja kolmosesta, muttei puhtaana audiovisuaalisena kokemuksena ole mitenkään tajuntaa räjäyttävä. Toisaalta puhdas tekninen toteutus ei koskaan ole ollutkaan Halon tärkein osa-alue. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kasvaneet vihollismäärät eivät aina ole pelimoottorin ja Xbox 360:n suorituskyvyn rajoissa. Hidastuksia esiintyy, mutta loppujen lopuksi melko harvoin.
Kaiken kaikkiaan Halo: Reach on kunniakas päätös Bungien Halo-uralle, mutta kaiken koohkauksen ja hypen jälkeen se ei kertaakaan saanut aikaan mitään niin sanottua montun aukaisevaa ihailuefektiä. Niinpä suosituslätkä jää tällä kertaa saamatta, vaikka Reach on selkeä edistysaskel ODST:stä ja selkeästi kuluneen vuoden parhaita räiskintäpelejä.
Tekijä: Bungie
Julkaisija: Microsoft
Testattu: Xbox 360
Tulossa: –
Pelaajia: 1-12
Pelin kotisivu: http://www.bungie.net/Projects/Reach/default.aspx
Tero Lehtiniemi
Lue myös
Kirby’s Epic Yarn -ennakko (Wii)
Lopunperä 1: Lopunperän tarinat on tarina suomipelistä, joka ei koskaan kuoriutunut
