Just Cause 2 (PC, PS3, Xbox 360)

24.03.2010 15:20 Miikka Lehtonen

Vaikka muutaman vuoden takainen Just Cause jäikin suurelta osalta pelaajista täysin vaille huomiota, jotkut muistavat pelin lämmöllä. Ongelmistaan huolimatta se tarjosi mitä parhaimmat mahdollisuudet temmeltää, mellastaa ja aiheuttaa julkista pahennusta.

Vastoin kaikki odotuksia kävi niin, että Just Cause sai kuin saikin jatko-osan, josta näkee jo alusta alkaen, että kehitystiimi on oivaltanut alkuperäisen pelin vahvuudet: kaaos on kaiken keskipisteessä ja sitä myös riittää. Voiko näillä eväillä muka mennä metsään?

Alkuperäisessä Just Causessa riitti ongelmia, sitä tuskin kiistäisi pelin innokkain puolustelijakaan. Ongelmista ja nihkeästä vastaanotosta johtuen moni ohittikin pelin ikinä sitä edes testaamatta. Ne, jotka pääsivät tökkivien kontrollien, surkuhupaisan ääninäyttelyn ja muiden pienten ongelmien ohi, huomasivat kuitenkin, että pinnan alla piili suunnaton määrä kohelluspotentiaalia.

Kakkososaa kehittäessään Avalanche on oivaltanut onnistuneesti, että juuri tämä kohellus ja sähellys olivat ne suuret syyt, joiden takia pelistä pidettiin niinkin paljon ja keskittäneet voimavaransa niiden maksimoimiseen. Juoni? Onhan sellainenkin toki, mutta ei siitä juuri kannata palopuheita pitää.

Maailman kovin jätkä, Rico Rodriguez, on taas palannut ja koko Panaun pieni saarivaltakunta räjähtää, kun mies selvittelee huippuvakoilun yksityiskohtia. Mutta rehellisyyden nimissä välianimaatiot voi huoletta skipata menettämättä silti tippaakaan niistä asioista, joiden takia Just Cause 2 toimii.

Banaanivaltio sanoo pum

Oli pelin juoni mitä tahansa, sen tavoitteena on puhdas kaaos. Kirjaimellisesti, sillä kaaosta käytetään kaiken mahdollisen avaamiseen. Juoni etenee, tehtävät aukeavat ja asekauppaan ilmestyy uutta rautaa sitä mukaa kun Rico pistää Panaun saarivaltiota kumoon ja kraateriksi.

Kaaoksen mahdollisuudet ovatkin mitä muikeimmat, sillä heti pelin alkuintron jälkeen koko saari on tarpeeksi päättäväisen tutkimusmatkailijan tutkittavissa ja sisältöä riittää. Joka niemen notkossa ja saarelmassa törröttää vähintään yksi hallituksen tukikohta, joka kaipaisi niin kovasti pientä C4-huomiota ja jokaisessa kätkössä odottaa jotain kerättävää tai löydettävää.

Jos kaaosta ei halua aiheuttaa jalan, Rico voi hyödyntää ranteessaan olevaa harppuunapyssyä ja selässään olevaa, miltei taianomaista laskuvarjoa. Näiden avulla voi liidellä paikasta toiseen tai kaapata ihan mitä haluaa, sillä Rico voi kiskaista itsensä minkä tahansa auton, helikopterin tai lentokoneen kylkeen, pahoinpidellä kuskin ja kaapata ajoneuvon haltuunsa.

Ajoneuvoille tulee myös käyttöä, sillä paikallisen diktaattorin asevoimat eivät suinkaan katsele tikkari suussa vierestä, miten pelaaja pistää heidät työttömiksi. Vain parin viattoman C4-paukun jälkeen ympärillä riehuu täysi sota, kun miehiä, ajoneuvoja ja helikoptereita pörrää joka puolella. Tämäkin toki sopii pelaajalle, sillä jokainen tuhottu ajoneuvo tai vaikka helikopterin romun alle romahtanut talo lisää entisestään kaaosta, nostaa tyydyttävästi edistysmittareita ja kiristää hymyä kasvoilla.

Tämä suunnaton vapaus onkin se suurin syy siihen, miksi peli toimii: kun voit mennä mihin vain ja tuhota miltei mitä vain aivan miten itse lystäät, on kovin vaikea välittää suuresti niistä pelin pienistä ongelmista. Jos pelien vetovoimaa mitattaisiin niiden aiheuttamien hymyjen leveyksillä, Just Cause 2 olisi kovilla. Ainakin useimmiten.

Pelaaja sanoo rumasti

Valitettava todellisuus on se, että jokaista paria riemukasta ”hitto vieköön, minähän nyrkkeilen lentäjän kanssa hävittäjän siivellä!” –hetkeä kohti pelistä löytyy ainakin yksi kohtaus, jossa ohjain ja hampaat rutisevat pelaajan yrittäessä olla kiroilematta sen verran kovaa, että naapurissa asti kuuluu.

Harmituksen aiheet jakautuvat kolmeen leiriin: kontrolleihin, pelisuunnitteluun ja tehtäviin. Jos kehitystiimi olikin jossain vaiheessa huomannut, että luova kaaos oli se pelin paras anti, tehtäviä suunnitteleva taho ei ilmeisesti ollut saanut tätä muistiota, sillä tehtävät on repäisty suoraan avointen kohelluspelien persvaosta.

Ärsyttäviä saattotehtäviä? Jep! Raivostuttavan tiukkoja autoilutehtäviä? Löytyy! Tehtäviä, joissa pääsee hyödyntämään pelaajan luontaista tuhoamisviettiä? Ei oikeastaan. Pari. Ei kuitenkaan tarpeeksi. En voi kuin ihmetellä, mikä looginen katkos tässä on tapahtunut, sillä kuka ihmeen sankari kuvitteli, että aivokuolleen vakoojan saattaminen haulikkomiehiä täynnä olevan sokkelon läpi olisi hauskaa?

Ja tästä pääsemmekin pelin toiseen turhautuksen aiheeseen: niin kutsuttuihin ”haista itse” –kuolemiin. Pelistä ei löydy lainkaan suojautumisnappia tai edes minkäänlaista suojautumismekanismia. Ideana on, että paikallaan kykkimisen sijaan pelaajan pitäisi liikkua aktiivisesti harppuunansa avulla ja näin väistellä vihollisten tulta. Kommunismin tavoin idea voi olla paperilla kiva, mutta todellisuudessa se johtaa vain ylettömään turhautumiseen ja kärsimykseen.

Ongelma on nimittäin siinä, että suurin osa pelin tehtävistä ja turhan moni pelin paikoista soveltuu todella huonosti liikkumiseen. Milläs hypit Hämähäkkimiehenä pitkin seiniä jos tavoitteena olisi suojella keskellä huonetta nenäänsä kaivavaa idioottia tai taistella yksiön kokoisessa hangaarissa puolta tusinaa vihollista vastaan? Tai molempia yhtä aikaa?

Viimeinen ja merkitykseltään vähäisin harmituksen aihe löytyy pelin kontrolleista. Harppuunoinnin ja muun kikkailun johdosta pelin kontrollit eroavat sangen merkittävästi perinteisten open world –kohellusten kontrolleista ja kun niitä on tullut pelattua jokunen, tietyt avainkäsitteet ovat iskostuneet selkäytimeen. Kun peli yllättäen lyökin vaikka käsijarrunapin tilalle ”hyppää konepellille kekkuloimaan” –napin, arvaahan sen, miten siinä käy.

Myönnän kuitenkin, että tämä on pelkkä mielipidekysymys, mutta kun moni kohtaus tuntuu muutenkin olevan V-käyrää kohottava, ei siihen kaipaisi enää lisäriesaksi tökkivää ohjausta.

Kaikesta huolimatta

Siitä kehitystiimille pitää nostaa hattua, että pelasipa Just Cause 2:ta kummalla konsolilla tahansa, teknisesti peli toimii. Okei, joskus moottori vähän yskähtelee, mutta se on suunniteltu niin mielettömän skaalautuvaksi, että tämän ymmärtää. Viimeistään kun hyppää suihkarin puikkoihin ja ihmettelee pari sekuntia myöhemmin Panaun koko saarivaltakuntaa kilometrien korkeudesta.

On myös todettava, että ongelmistaan huolimatta Just Cause 2:ssa on sitä jotain. Vaikka useat pelisessioni päättyivätkin raivokohtauksiin, pelin pariin tuli palattua kerran toisensa jälkeen. Se jokin ei myöskään ole mikään mysteeri, vaan yksinkertaisesti pahuksen hauska kohellus. Jokaisen kulman takana odottaa jotain löydettävää ja räjäytettävää ja se puuhailu on vieläpä hauskaa. Peli antaa käteen kaikenlaisia työkaluja ja sitten odottaa, että pelaaja käyttää niitä aktiivisesti ja jatkuvasti.

Edeltäjänsä tavoin Just Cause ei tule varmasti olemaan mikään koko kansan hitti tai vuoden myydyin peli, mutta uskon ja luotan siihen, että osa peliä kokeilleista menettää sille täysin sydämensä ja tulee vielä parin vuoden päästä muistelemaan äänekkäästi pelin tähtihetkiä – ja niitä riittää. Kokeile ainakin demon verran.

Tekijä: Avalanche
Julkaisija: Eidos
Testattu: PlayStation 3, Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows Vista tai 7, tuplaydinprosessori, GeForce 8800 tai Radeon HD 2600 Pro, 2 Gt keskusmuistia
Pelaajia: 1
Muuta: PC-versio ei toimi Windows XP:llä
Pelin kotisivu: http://www.justcause.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide (Xbox 360)

Open world -pelien vetovoiman arvioimiseen voitaisiin lanseerata vaikkapa niin kutsuttu ”eksymiskerroin”. Mitä useammin ja pidemmäksi aikaa tarinatehtäviä seuraava pelaaja eksyy tekemään matkan varrella jotain aivan muuta, sitä kiehtovampi ja hauskempi pelin maailma on.

Just Cause 2 muistuttaa tältä osin mainiota Saboteuria. Vaikka tapahtumaympäristöt ovat mahdollisimman erilaisia, löytyy molemmista teoksista etsittävää ja tuhottavaa suorastaan järjettömän paljon. Aika rientää ja tunnit juoksevat paikasta toiseen ajellessa, räjäytellessä, ja muuten vain höseltäessä varsinaisen juonen jäädessä sivuosaan.

Vapaan maailman hyödyntäminen on ollut selvästi myös pelin kehittäneen Avalanchen valinta, sillä Just Cause 2:sta ei löydy varsinaisia juonitehtäviä kuin vaivaiset seitsemän kappaletta. Tämän lisäksi tarjolla on toki myös kymmeniä pelin kolmelle eri puolueelle suoritettavia sivutehtäviä sekä nippu erilaisia ajo- ja lentohaasteita.

Tehtävien toteutus keräsi varsinaisessa arvostelussa kritiikkiä. Itse en lähde aivan yhtä jyrkälle linjalle. Toki mukaan mahtuu monta todellista ohilaukausta, harmillisesti myös nimenomaan juonta eteenpäin vieviin tehtäviin, mutta joukosta löytyy myös kiitettävän laaja valikoima jännittäviä ja mukavia pikku pyrähdyksiä. Tosin esimerkiksi tukikohdan valtaamiset toistavat itseään pahasti. Reseptiä olisi voinut muunnella rohkeamminkin.

Tehtävät jäävät kuitenkin sivuosaan tutkimisen, kokeilemisen ja yleisen pahennuksen herättämisen viedessä leijonanosan peliajasta. Itse toiminta on hauskaa, vauhdikasta ja näyttävää. Hermot kiristyvät sen sijaan kuoleman kohdatessa tai panosten loppuessa. Turhat odotus- ja latausajat tympivät, ja miksi ihmeessä aseita voi ostaa mustan pörssin kauppiaalta vain yhden kerrallaan?

Virheitä löytää pelistä etsimällä vaikka kuinka paljon. Parempi tarina ja laadukkaammat ääninäyttelijät tekisivät hyvää ja bugit, vaikkei niitä järin usein esiinnykään, ovat sitäkin hilpeämpiä. Katoavat autot, joskus jopa kokonaiset rakennukset, hymyilyttävät.

Ja toistaahan se tekeminen lopulta itseään. Tuhottavat kylät ja tukikohdat ovat kuin samassa tehtaassa sorvattuja, vain pintapuolisin muutoksin, eikä kunnioitettavan skaalautuva pelimoottorikaan mahdollista loputtomasti käyttökelpoisia ongelmanratkaisumalleja. Peli on kaukana täydellisestä, ja sopivat painotukset valitsemalla se olisi helppo tuomita jopa pettymykseksi.

Kun takana on kuitenkin parhaimmillaan kymmeniä pelitunteja, itsellänikin tätä kirjoittaessa lähemmäs 40, on pakko myöntää, että jokaista heikkoutta kohden on tehty ainakin muutama asia oikein. Harvempi teos saa nykyään liimautumaan konsolin ääreen yhtä tehokkaasti. Miikkaa lainaten: kannattaa kokeilla ainakin demon verran, avoimen maailman sekoilupelien ystäville Just Cause 2 voi osoittautua todelliseksi helmeksi.

Juho Anttila

Kolmas mielipide

Rico Rodriguez on maailman kovin toimintasankari. Piste, lukko, avain aurinkoon. Yksinkertaisesti kukaan ei pärjää Ricolle, ei John McClane, Rambo tai edes Chuck Norris. Vai kuka mainituista herroista kykenee kipuamaan pilvenpiirtäjää pitkin pelkkää heittokoukkua käyttäen, sen jälkeen samalla hakasella liftata kyydin helikopterista, vetää turpaan lentäjää ja kaapata propelliajoneuvon, hypätä sopivalla hetkellä ulos, liitä varjon varassa alas suoraan auton konepellille, josta taas heittäydytään vauhdissa toisen auton kyytiin ja tästä taas liitovarjon avulla ilmaan, josta uudelleen korkean talon seinämälle ja niin edelleen.

Esimerkki on sinänsä yhtä sopiva kuin Ricon nyrkki vihollisen silmään, sillä Just Cause 2 ei olisi oikeasta mitään ilman heittokoukkua ja liitovarjoa. Toisaalta sen vuoksi se on totaalisen älytön mellastus, jonka b-leffajuonen seuraaminen tuntuu täysin turhalta ja jopa turhauttavala. Parasta kun on kaaoksen tuottaminen hieman samaan malliin kuin Mercenaries 2:ssa ja, tietenkin, ensimmäisessä Just Causessa, mutta eksponentiaalisesti järkyttävämmässä mittakaavassa.

Henkilökohtaisesti odotin paljon peliltä, koska puhtaasti äksönpelleilyyn panostava avoimen pelimaailmaan rymistely kuulosti, ja ennakoiden perusteella vaikutti, räjähtävältä pakkaukselta, joka vetoaisi minuun – rakastanhan 1980-luvun typerimpiä toimintaelokuvia ja niiden vallattoman epärealistisia räimekohtauksia. Etenkin American Ninja –leffat ovat käsittämättömän viihdyttävää matskua – edelleen.

Vaan niin ovat säännöt usein myös syystä paikallaan. Just Cause 2 ei jaksa anarkistisuudessaan hirvittävän pitkään innostaa – etenkään pitkiä istuntoja ei jaksa ruudun ääressä. Kun rajattomaan sekoiluun yhdistetään vielä Miikan toisessa mediassa mainitsema epätasainen toteutus, ainakin testatulla PlayStation 3:lla, välillä tuntuu, että peliin on otettu b-toimintaleffoista liikaa myös teknisen puolen vinkkejä. Höpöjen ramboilujen asenne on kohdallaan, mutta tarvitsiko toteutuksen lapsuksia kopioida mukaan?

Just Cause 2 on pienissä erissä nautittava älytön tuhoamisodysseia, jonka kaltaista ei tällä hetkellä muualta löydy. Jos Rockstarin avoimen pelimaailman käsittely tuntuu liian totiselta, Rico Rodriguezin päätön kommando-touhu kolahtaa varmasti. Sitten onkin aika palata GTA:n tekijöiden kiinnostavamman käsikirjoituksen ja harkittujen rajoitusten maailmaan.

Antti Mutta

Lisää upeita pelivideoita eDomen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet.

Lisää aiheesta

Just Cause –ennakko (PS2, Xbox, Xbox 360)

”Pelialue on joidenkin laskujen mukaan kolmekymmentä kertaa suurempi kuin kaikkien GTA-sarjan pelien kentät yhteensä”, kehuu ruotsalaisvalmisteinen Just Cause itseään. Onneksi väitettä ei sentään esitetä aivan vakavalla naamalla. Toimintapeli Just Cause sijoittuu kuvitteelliseen banaanisaarivaltioon jossain Etelä-Amerikassa. San Esperiton nykyisen hallituksen toimet eivät miellytä Yhdysvaltoja, ja paikalle lennätetään CIA-agentti Rico Rodriguez. Hänen erikoisalaansa ovat vallanvaihdot.

Just Cause (PC, PS2, Xbox, 360)

Kaikki ei ole kunnossa San Esperiton porottavan auringon alla. Guerrillat ja huumekartellit ottavat yhteen korruptoituneiden poliisien ja julmien sotilaiden kanssa päivin ja öin, eikä trooppinen idylli säästy tulelta ja tappuralta.

Kun banaanivaltion sikaria nielevä äpäräpresidentti alkaa pullistella lännen suuntaan, maailmanpoliisin tuntosarvet hälyttävät ja paikalle kutsutaan tuhannen tilanteen mies Rico Rodriguez. Luoteja kuin simaa imevän sankarin punteissa pelaaja lähtee vapauttamaan San Esperiton väestön tyrannivallan ikeen alta ja pistää siinä lomassa paikat kunnolla remonttiin.