Oceanhorn: Monster of Uncharted Seas (PC)

03.04.2015 14:00 Pekka Leinonen

Tekijä: Cornfox & Bros.
Julkaisija: Cornfox & Bros.
Testattu: PC Windows 7 64-bit, i-7 4770k, Geforce GTX 770, 16 Gt muistia
Saatavilla: iOS, PC
Laitevaatimukset: PC Windows 7, 1,7 Ghz tuplaydinsuoritin, 1 Gt muistia, 700 Mt levytilaa
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta noin 12 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://oceanhorn.blogspot.fi
Arvostelija: Pekka Leinonen

Sanon sen kerran: Zelda. Sanon oikeastaan vielä toisen ja kolmannenkin kerran; Zelda, Zelda. Nyt kun tuo muodollisuus on saatu pois alta, voidaan puhua pelistä sen oikealla nimellä. Oceanhorn.

Pari vuotta taaksepäin iOS-käyttäjiä ilahdutettiin kotimaista laatutyötä olevalla Oceanhorn-pelillä, jota Domenkin sivulla kehuttiin vallan mainioksi seikkailuksi. Nyt viimein Herrarodun edustajatkin pääsevät huitomaan örkkejä pinoon isometrisessä roolipeliseikkailussa. Oliko odotus sen arvoinen? No, kyllä kai, jos ei ihan jeesuspeliä odottanut.

Lue myös: Oceanhorn: Monster of Uncharted Seas (iOS)

Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Yleensä kirjoittaisin tähän jotain juonesta, mutta ongelma on se, että lopputekstien pyöriessä en muista tarinasta kuin sen, että jostakin syystä piti etsiä eri elementtien emblemeitä ja sen jälkeen lahdata suuri ja paha elävä linna, jota myös Oceanhorniksi kutsutaan. Ehkäpä pelintekijät ovat tarinan sijaan keskittyneet pääasiaan, eli pelattavuuteen.

Peli on eräänlainen ihmisen kehityskaari pähkinänkuoressa. Ensimmäiset möröt pelotellaan pois keppiä heiluttelemalla. Kohta saadaankin miekka ja kilpi ja sittenkös vasta veri lentäisi, jos sellaista grafiikkaa olisi luotu. Kohta pian poistutaan kotoiselta saarelta purtilolla seilaamaan suurta aavaa, kohti ensimmäistä kaupunkia. Siellä ihmiset kertovat näkemistään paikoista, jotka ilmestyvät karttaan, ja nyt niihinkin voidaan purjehtia.

Ensimmäiseksi otetaan suunta kohti pommisaarta, jossa aikansa yksinkertaisia puzzleja ratkottuaan ja muutamia vihollisia silvottuaan saa käyttöönsä pommit, jotka toimivat niin aseena kuin salapaikkojen aukojana. Sitten voidaankin jo lähteä saarelle, jossa ensimmäisen tunnuskuvan luvataan olevan. Sankari tapaa bossin. Sankari tappaa bossin ja suurin piirtein näillä mitoilla jatketaan.

Myöhemmin käyttöön löytyy jousipyssy, erilaisia loitsuja ja saappaat, jotka mahdollistavat hyppelyn. Koska eihän sitä muuten voida hypellä, ellei ole saappaita? Tietenkään ei! Hullu se joka muuta väittää! Seikkailun edessä saadut esineet mahdollistavat aiemmin ulottumattomissa olleet esineet kuten vaikkapa yleensä rahaa sisällään pitävät arkut tai verikristallit, jota joku vetehinen jostain kumman syystä haluaa. Huhu kertoo, että neljänkymmenen kristallinen kerääminen johtaisi sellaisen loitsuun, että oksat pois. Minulla ei tähän riittänyt mielenkiinto.

Ja mikä tärkeintä, kalastusta ei ole unohdettu. On se jännää etsiä uusia kalapaikkoja ja koittaa rikkoa saalisennätystään.

Lopulta sankari kohtaa loppuvastuksen, päihittää sen ja kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun saakka.

PC-porttaus ei ole turhaa

Parin arvostelun perusteella alkuperäisen version kontrollit olivat pelin ikävin puoli. PC-versiossa ongelma on ilmeisesti korjattu, sillä sankari menee sinne minne painaa sen menemään ja lyö tai ampuu sinne minne tähtää. Paitsi että tähtäyksessä on oma aimbottinsa, niin riittää että tähtää sinnepäin. Valitettavaa löytyi vain siitä, että poimittuaan jonkin esineen oli vaikea arvioida, mihin pitäisi kursori kohdistaa, ettei sankari heittäisi sitä järveen, vaan laskisi kiltisti maahan.

Tekniseltä puolen ei löydy valittamista kuin siitä, että välillä ruudunpäivitys heitettiin kalkkikuoppaan ja meno muuttui sarjakuvaksi. Asiaa ei kuitenkaan tapahtunut niin usein, että siitä voisi rokottaa.

Värikästä grafiikkaa on mukava katsella ja looppaava musiikki menee aivan kivasti taustalla.

Säästetään loppuun pääasia. Nimittäin se, että tätä peliä oli yksinkertaisesti kiva pelata. Vihollisten tappaminen ja puzzlejen ratkominen oli koukuttavaa. Yhtä koukuttavaa oli odottaa mitä kivaa sankari saa seuraavassa level upissa. Oli hauskaa myös lukea asiallisesti kirjoitettua suomea.

Vain yksi asia harmitti ihan pikkuisen, nimittäin läpipeluun helppous. Muutama puzzle pysäytti hetkeksi raapimaan päätä, mutta nekään eivät olleet lähelläkään Grimrock-tasoa. Bossitkin kaatuivat ensimmäisellä yrittämällä tai viimeistään sen kuuluisan keino kolmosen keksittyään. Haastetta toki löytyy suorittajalle, joka haluaa selvittää jokaisen haasteen ja löytää jokaisen arkun ja kristallin.

Miellyttävä kokemus. Pelikelloon tuli hieman alle kymmenen tuntia leppoisalla pelaamisella ja kokonaisuudesta oli suoritettu 66%. Peliä suosittelisi muuten mielellään, jos juoni olisi mieleenjäävämpi, mutta hyvä näinkin.

Zelda.

Toinen mielipide

Nautin Oceanhornista, ja suosittelisin sitä kaikille kevyiden seikkailupelien ystäville. Vaikka pelissä on paljon hyvää, jää muutama hiertävämpi asia päällimmäiseksi mieleen. Seuraavat pointit eivät ole suoranaisia vikoja tai virheitä vaan enemmänkin oma henkilökohtainen huomiolistani viilausta kaipaavista ratkaisuista.

Ensinnäkin peli ei välillä vaikuta itsekään tietävän mikä on sallittua ja mikä on jonkin ”ominaisuuden” hyväksikäyttöä. Eräs pääreitin puzzle vaati puoliksi noussutta alustaa päin juoksemista, jolloin peli tulkitsi pelaajan ehtineen alustalle ennen sen nousemista. Tällainen olisi hyväksyttävää, jos toiminta johdattelisi salaisuuden luo tai olisi jotenkin muuten vapaaehtoinen, mutta pelin ”rikkominen” pakollisessa kohdassa aiheuttaa pelaajalle suurta hämmennystä.

Toinen hieman samantapainen ongelma ovat jotkin varsinaiset ominaisuudet, jotka eivät toimi kuten annetaan olettaa. Esimerkkeinä tästä laatikot, joita saa työntää vain tiettyyn suuntaan ilman sen kummempaa syytä, ja loitsu, joka luo palikan minne tahansa, paitsi sinne minne peli ei oleta sinun sitä haluavan. Loitsu tuotti päänvaivaa toisaalta vain kerran, aiheuttaen minulle suurta turhautumista peliä kohtaan, vaikka ongelma olinkin minä ja sokeuteni nähdä oikeaa ratkaisua.

Esimerkeistä ensimmäinen on taas minun mielestäni puhtaasti anteeksiantamaton suunnitteluvirhe, sillä kahden identtisen peliobjektin tulisi käyttäytyä samalla tavalla. Jos laatikon liikkumista halutaan rajoittaa, voi lattiaan vaikka vaivihkaa vaihtaa hieman erilaisen laatoituksen tai jonkun vastaavan ratkaisun. Eikä laatikot suinkaan olleet ainoita, pelistä löytyy muutama muukin esine, jonka kaltaisia on kymmeniä ympäri kenttiä, mutta juuri tämä tismalleen samanlainen kapine tekeekin jotain uniikkia, kun sitä lyö. Tämäkin olisi salaisuutena kyllä hyväksyttävää, mutta pakollisen etenemisen esteenä lähinnä verenpainetta nostattavaa.

Hyppimisen toteutus aiheutti myös osansa karvoituksen harventumisesta päälaellani mutta ”rakentavaa palautetta” minulla ei Oceanhornista olekaan. Ehkä olisin toivonut hiukan enemmän kaikkea: syvempiä hahmoja, enemmän variaatioita vihollisiin ja ennen kaikkea enemmän kaloja. Vertaukset vihreänuttuisiin eivät ole ominta alaani, mutta itse vedin viivoja useastikin Bastionin suuntaan. Valitettavasti Bastionista tuttua ”sitä jotain” Oceanhorn ei aivan tarjoa, vaikka hyvin lähelle pääseekin.

Julius Jämsen

Lue myös aiemman mobiilipelin arvostelu:

Oceanhorn kuitenkin sulattaa kyynisimmänkin kopiointikriitikon sydämen rehellisyydellään. Tämä ei ole kapitalistisista lähtökohdista ponnistava hittipelin kopiokäännös, vaan tekijöidensä henkilökohtaisten innoittajien kunnianosoitus korkeimmassa muodossaan. Cornfox & Bros. rakastaa Zeldaa ja japanilaisia roolipeliklassikkoja aidolla antaumuksella. Tämä peli on selvästi tehty sisäisen palon, eikä ulkoisen pakon vuoksi. Se näkyy ja se tuntuu, koko suuren seikkailun ajan, jota voi varauksetta suositella kaikille mobiilipelaajille.

Lue koko arvostelu: Oceanhorn: Monster of Uncharted Seas (iOS)