Paljon lunta, paljon tarinaa, vähän häiriöitä: arvostelussa Never Alone
Never Alone on vähän erilainen peli. Siinä pieni lapsukainen joutuu yksin keskelle lumimyrskyä lähtiessään ihmeelliselle matkalle. Onko kyseessä pelkkä taidepläjäys, vai irtoaisiko paketista ihan pelattavaakin?
Tätä selvitti Jani, joka testasi Never Alonea ja ihastui siihen melkoisesti. Mutta mistä pelissä on kyse?
Never Alone istuttaa pelaajan virtuaalisen leiritulen ääreen, peliohjain karibunahkahanskaisissa kourissa, kuuntelemaan hampaattoman kylänvanhimman tarinaa. Kannattaa kuunnella, ”sillä revontuli itse laskeutui leimuten alas taivaalta, etsien niitä, jotka eivät noudattaneet vanhimpien opetuksia.”
Never Alone on liian lyhyt, mutta mainio yksin- tai kaksinpelattava puzzletasohyppely. Tätä tärkeämmin se on alaskalaisen alkuperäiskansan tarua ja taidetta eläväksi tehtynä. Se viihdyttää, ruokkii aisteja, opettaa saarnaamatta ja avaa ikkunan kulttuuriin, jossa selviämisen ehto on eläminen luonnon osana, ei sen yläpuolella. Paikkaan, jossa me, luonto ja tuonpuoleinen olemme aina lähellä toisiamme. Emme koskaan yksin.
Hmm, mikäs siinä!
