Roolipelipäivä: lue White Knight Chronicles: Origins -seikkailun arvostelu
Dey see Tero rollin, dey see Tero hating. Keskiviikko on Tero Lehtiniemen suuri päivä, sillä herralta julkaistiin samalle komialle päivähälle jo toinen roolipeliarvostelu. Mutta nyt Tero ei tykkää.
Juttua lainaten…
Valitettavasti Originsin todellisuus ei ole ihan näin ruusuinen. Tehtäviä ja rekrytoitavia hahmoja on kyllä hirveä määrä, mutta yllättäen hahmoilla ei pääsääntöisesti ole minkään sortin persoonaa. Runsaslukuiset tehtävätkin ovat juonitehtäviä myöten tympeää huone kerrallaan etenemistä.
Taistelu itsessään ei ole mitenkään kammottavaa, mitä nyt nopeatempoisuus ehkä kaipaisi hieman toimintahenkisempiä kontrolleja, kuten väistömahdollisuutta. Suurin ongelma taistelussa onkin se, että se on tympeää numeronmurskausta, eivätkä massiiviset pomotaistelutkaan tästä syystä onnistu Monster Hunter -fiiliksen tarjoamisessa. Pääsarjan tapaan moninpelikomponenttiin on panostettu yhteisten seikkailujen, hahmojen vaihtamisen ja monen hienon ominaisuuden avulla. Ongelmaksi jääkin se, ettei peliseuraa meinaa löytyä.
Lue koko arvostelu: White Knight Chronicles: Origins (PSP)
Ja se päivän toinen arvosteluhan oli Dragon Quest VI: Realms of Reverie (DS).
Lisää aiheesta
Kaikkien riippakivien isä, äiti ja isoisä on pelin taistelumoottori, joka on unettavinta kamaa sitten korea-morppien pahimpien päivien. Vertaus ei ole hihasta temmattu, sillä pelin taistelusysteemi on selvästi apinoitu massiivimoninpeleistä.
Näennäisesti kyse on reaaliaikaisesta systeemistä, jossa pelaaja ja tämän kaverit säntäilevät pitkin peltoja vihollisten lusmutessa lähistöllä. Tämä on kuitenkin vain puolittainen hyöty, sillä vaikka pelaajan hyökkäyksillä on ankarat kantamarajat, viholliset eivät moisesta kärsi. Rotta puree persiiseen vaikka 500 metrin ja 20 kulman takaa.
Lue myös
Combat Mission: Battle for Normandy (Mac, PC)
Dungeon Siege 3 (PC, PS3, Xbox 360)
