12 kysymystä tv-sarjoista – osa 9: Sohvaperunat pistää miettimään, kuka vielä katsoo perinteistä televisiota

19.01.2023 13:43 Tuukka Hämäläinen

Sohvaperunat

12 kysymystä tv-sarjoista nyt on Muropaketin kaksitoistaosainen juttusarja, jossa toimittaja Tuukka Hämäläinen käy läpi television ääressä syntyneitä ajatuksia. Yhdeksännessä osassa mietitään, onko yleisö jakautunut perinteisen television ja suoratoiston välille.

Kun iskee sellainen kausi, etten jaksa ajatella liikaa tai oikein mitään, laitan pyörimään tuoreimman kauden Sohvaperunoista. Ylen suositussa sarjassa (joka perustuu brittiläiseen Goggleboxiin) tv-katsojat kommentoivat kuluneen viikon tv-ohjelmia omalla kotisohvalla. Sarja on erittäin suosittu, sillä sen jaksoilla on Yle Areenassa helposti 100 000 – 200 000 katselukertaa, ja tähän ei vielä ole edes laskettu katsojia tv-lähetyksissä.

Viime syksyn Sohviksia katsellessa tajusin kuitenkin jotain keskeistä: en tiennyt montaakaan ohjelmista, joita sohvaperunat katsoivat. Monet kotimaisten viihdeohjelmien vieraat olivat myös itselleni aivan tuntemattomia. Ja ainoat ohjelmat joita oikeasti olin itse katsonut olivat Ylen tv-uutiset ja lauantai-iltojen hitti Elämäni biisi.

Sohvaperunat tuntuivat kuitenkin tietävän kaikki julkimot ja ohjelmat. Vaikka istun joka ilta sohvalla telkkarin ääressä ja katson kymmeniä tv-sarjoja vuodessa (ja kolminumeroisen määrän leffoja) tunsin olevani aivan pihalla. Elämmekö edes samassa maailmassa?

Myös omassa lähipiirissäni katsellaan kovin vähän perinteisiä tv-lähetyksiä, eikä juurikaan seurata suuria viihdeohjelmia. Tämä tuntuu oudolta, kun vaikkapa Tanssii tähtien kanssa ja muut viihdeohjelmat tavoittavat miljoonayleisön. Alammeko jakautua yhä enemmän perinteisen telkkarin ja suoratoistopalveluiden katsojiin?

Jonkinmoinen siirtymä on jo hyvässä vauhdissa. Viime vuonna uutisoitiin, että alle 45-vuotiaiden joukossa (joihin itsekin kuulun) suoratoistona katsotaan jo enemmän sisältöä kuin perinteisestä telkkarista. Ja kuten Uusi Teknologia uutisoi Traficomin selvityksen pohjalta: ”Pitemmällä aikavälillä nuorempien ikäryhmien katselutottumukset tulevat vaikuttamaan myös koko väestötasolla.”

Tiukkaa jakoa kahteen yleisöön ei tietenkään voi tehdä, sillä valtaosa yleisöstä katsoo varmasti molempia. Ja monet tai lähes kaikki telkkarista esitettävät ohjelmat voi katsoa myös suoratoistona. Mutta suoratoistona on tarjolla moninkertaisesti enemmän sisältöä ja valtavasti sellaista, mitä ei koskaan tulla näkemään Suomen televisiossa, kuten nyt vaikkapa Netflixin ja Disney Plussan tuotannot. Tämän vuoksi jako perinteisen television ja suoratoiston katselijoihin jakaa väistämättä yleisöä myös sen mukaan, mitä sisältöä katsellaan.

Kahtiajako on kutkuttava, sillä muutos on tapahtunut nopeasti. On hyvä muistaa, että suoratoiston jättiläinen Netflix aloitti Suomessa vasta hieman yli 10 vuotta sitten. Sitä ennen elettiin vielä maailmassa, jossa katsottiin pääasiassa sitä mitä kotimainen televisio sattui esittämään. Nyt voi kuitenkin jo täyttää hyvin ruutuaikansa katsomatta mitään sellaista, mitä Sohvaperunoissa katsottaisiin.

Ilmaisu ”katsoa telkkaria” on myös muuttanut merkityksensä. Minua on jo vuosia huvittanut, kun joku sanoo ”ettei katso telkkaria”, mutta luettelee sitten joukon katsomiaan Netflix-sarjoja. Tämä usein korvaan tarttunut ilmaisu korostaa sitä, että ”telkkarin katselu” koetaan usein juuri perinteisen lähetyksen katsomiseksi, ja silloin katsotaan sitä mitä telkkari tarjoaa. Kun sitten laittaa pyörimään erikseen valitun sarjan, se ei olekaan ”telkkarin katsomista”.

Nyt joku voisi nurista yleisön fragmentoitumisesta ja yhteisten kokemusten menettämisestä. Mutta on hyvä muistaa, että on niitä suuria kansaa yhdistäviä tv-kokemuksia vieläkin. Finnpanelin mukaan Linnan juhlien tv-lähetys tavoitti viime vuonnakin lähes kolme miljoonaa suomalaista (vaikka en tajuakaan miksi). UMK-finaalia taas katsoi lähes 1,8 miljoonaa katsojaa ja Elämäni biisin suosituinta lähetystä yli 1,2 miljoonaa. Suomen mittakaavassa nämä ovat suuria lukemia, ja ne myös osoittavat, että tietynlaiset ohjelmat katsotaan juuri livenä, suoraan telkkarista.

Ajassamme hyvää on se, että katsoja pystyy itse enemmän valitsemaan millaista sisältöä katsoo. Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa tuli vielä katsottua sitä, mitä telkkari tuuttasi, joten paremman puutteessa tuli oikeasti seurattua Frendejä ja Salattuja elämiä, joista en oikeasti edes silloin pitänyt. Vaikka olen aiemmissa teksteissä nurissut sarjojen ja elokuvien saatavuudesta, on nykyään sentään enemmän tarjontaa.

Se mitä jään kaipaamaan, olisi Sohvaperunat suoratoistosarjoille. Voin kuvitella että tämä olisi melkoinen julkaisuoikeuksien sekasotku järjestää, mutta olisi hauska nähdä sohvikset reagoimassa The Last of Usin avausjaksoon. Tai Jani Volasen fantastiseen Munkkivuoreen. Tai vaikka The White Lotusin hurmaavan myötähäpeää aiheuttaviin kohtauksiin.

Tuskin olen ainoa joka toivoo, että tällaisessa ohjelmassa katsottaisiin myös jotain minkä olen itse oikeasti nähnyt.

SARJAN AIEMMAT OSAT:

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 1: Pilaako Netflix tv-sarjat heilumalla kirves kädessä?

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 2: ”Suoratoiston kulta-aika” tarkoittaakin sitä, ettei suosikkisarjaa löydy mistään

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 3: Elokuvia ja sarjoja on koko ajan yhä vaikeampi erottaa toisistaan

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 4: Minisarjojen arvo kasvaa, kun aikaa on vähän ja tarjontaa liikaa

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 5: She-Hulk ja Wakanda Forever osoittavat, mikä Marvelin tv-sarjoissa menee jatkuvasti pieleen

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 6 | Aikuisten avausjakso hakkaa jopa Kummelin Yle Areenan katselumäärissä – mikä tässä komediasarjassa oikein on niin hienoa?

12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 7 Star Wars ei ole kuten ennen – Andor-sarja osoittaa hyvin, miten scifi-hitti natisee nykyään liitoksistaan

12 kysymystä tv-sarjoista – osa 8 Disney+:n seksivideosarja oli yllättävän hyvä, mutta yhtäkään palkintoa sille ei kuulu antaa