Arvostelu: Uskomatonta, mutta totta: Sonic Mania on vihdoinkin hyvä Sonic-peli

07.09.2017 09:28 | Miikka Lehtonen | 762

Eräs pelimaailman pisimmistä juoksevista vitseistä on niin sanottu Sonic-sykli. Kun uusi peli julkistetaan, alkaa hirmuinen hypetys, joka väistämättä päättyy kamalaan pettymykseen, kun uusi Sonic-peli onkin kakki. Nyt tämä sykli kuitenkin katkeaa, sillä mahdoton on tapahtunut: hyvä Sonic-peli, vuonna 2017? Mitä ihmettä?


Julkaisupäivä: julkaistu / Tekijä: Headcannon, PadogaWest Games, Christian Whitehead  / Julkaisija: Sega / Saatavilla: PC, PlayStation 4, Switch, Xbox One  / Testattu: PlayStation 4  / Muuta: Ladattava peli, hinta 19,99 euroa / Ikäraja: 3


Ei ole todellakaan mikään hirmuinen salaisuus, että Segalla on ollut Sonic-siilinsä kanssa kovin vaikeaa viimeiset … no, suoraan sanoen vuosikymmenet. Erinomaisen hyvien Megadrive-pelien jälkeen firmalla on ollut selvästi vaikeuksia keksiä, miten Sonicista tehtäisiin kulloisiin trendeihin sopiva, hyvä peli. Joskus tuloksena on ollut ihan kohtalaisiakin pelejä, mutta usein joko pettymyksiä tai todellisia meganolostuksia (Shadow the Hedgehog).

Kun firmalta itseltään ei löytynyt aineksia hyvän Sonicin tekemiseksi, käännyttiin ulospäin. Sonic Maniaa kehittämään palkattiin muun muassa australialainen Sonic-fani, joka on aiemmin kehittänyt laadukkaita fanipelejään ja kääntänyt Sonic-pelejä uusille alustoille.

Tuloksena on peli, joka varmasti vetoaa Sonicin ystäviin ja tuntuu viimeistä piirtoa myöten 16-bittisen kulta-ajan teokselta… Tosin ei aina hyvällä tavalla.

Sonic Mania

Faneilta faneille

Sonic Mania on aivan selkeästi Segan lahja pitkän linjan Sonic-faneille. Pelin ensimmäinen kenttä on alkuperäisestä Sonicista tuttu Green Hill Zone, joka näyttää, tuntuu ja ennen kaikkea kuulostaa prikulleen samalta kuin muistomme väittävät Megadrive-versionkin näyttäneen, tuntuneen ja kuulostaneen. Grafiikka on kaunista ja erinomaisen hyvin animoitua pikselitaidetta, vauhti on hirmuinen ja jopa musiikki ja ääniefektit kuulostavat Megadriven legendaarisen persoonallisella äänipiirillä tuotetuilta.

Toki mukana on modernisointiakin. Peli toimii tietenkin laajakuvana ja mukaan on heitelty sellaisia efektejä, joihin Megadrive ei olisi ikinä taipunut. Mutta, ja tämä on iso mutta: kaikki on tehty ajan hengelle uskollisesti. Kaikki näyttää siltä kuin Jahve itse olisi laskeutunut taivaasta, unohtanut super-Megadrivensä kehitystiimin toimistolle ja antanut näin tiimin tehdä äärimmäisen Sonic-pelin.

Kun Green Hill Zonen Act 1 on pelattu läpi, edessä on pienoinen yllätys. Sonic Mania ei olekaan puhdasta vanhaa, sillä jokaisen zonen toinen näytös on ”mitä olisi tapahtunut, jos…” -henkinen uusintaversio. Musiikki kuulostaa modernilta ja mukana on entistä hurjempaa ja hullumpaa menoa.

Pelaaminen tuntuu aikamatkalta nuoruuden vuosiin, sillä tuntumakin on prikulleen kuin niistä hyvistä Soniceista. Tarkoituksena on siis juosta helvatun lujaa. Maisemat vilistävät taustalla Sonicin sännätessä läpi silmukoista, lentäen taivaan halki trampoliinilta toiseen, juosten ympäri valtavissa putkissa tai kimpoillessa vaivoin hallinnassa siellä sun täällä. Kun tämä hillitön nopeus ja vauhti toimii, pelaaminen on riemukasta.

Sonic Mania

Valitettavasti se ei suinkaan aina toimi, sillä Sonic-pelien likainen salaisuun on, että aina ei pidä mennä lujaa. Joskus pitää hidastaa yllättävän vaikeita tasohyppelyosioita tai ansojen väistelyä varten, ja tällöin peli kompuroi. Kontrollit eivät ole niin tarkat kuin niiden pitäisi olla – kuten ne eivät olleet aikanaan niissä hyvissäkään Sonic-peleissä, kyseessä kun ei ole mikään uusi ongelma. Lisäksi peli tuntuu välillä pelaavan likaista peliä. Ansoja ja vihollisia on sijoiteltu niin, että pelaaja ei voi ennakkoon tietää olevansa hyppäämässä vaaralliseen paikkaan tai juoksemassa ansaan, ellei sitten muista sitä aiemmalta yritykseltä.

Kun kuolema sitten koittaa, edessä on usein ikävän paljon takapakkia, sillä Sonic Mania on sangen kitsas checkpointien kanssa. Ja kun elämät loppuvat, edessä on paluu koko kentän alkuun – vaikka olisi kuollut toisen kohtauksen lopussa pomotaisteluun.

Pomotaistelut ovat noin yleisesti ehkä pelin parasta osa-aluetta, sillä niihin on panostettu reippaasti luovuutta. Kaikki pomotaistelut ovat omanlaisiaan ja sisältävät hauskoja, oivaltavia elementtejä. Onpa mukana täysin älyvapaita ideoitakin, kuten yllättävä Mean Bean Machine -matsi Dr. Robotnikia vastaan pomotaistelun sijaan! Omalla kohdallani iloinen yllätys meni kuitenkin vähän reisille, sillä hämärän bugin ansiosta Sonicini putosi oman koppinsa läpi kuolemaansa vaikka voitin Robotnikin. Hymy ei ollut enää kovin leveä, kun olin taistellut tieni saman kentän läpi toistamiseen suoraan sanoen aika turhautuneena.

Sonic Mania

Ei vain faneille

Eräällä osa-alueella Sonic Mania olisi voinut parantaa, varsinkin kun kyseessä on selvästi nostalgiakaivosten tuote: puitteet ovat vaisut. Sinänsä mukavan mittaisen yksinpelin ohella tarjolla on pari pientä moninpelitilaa, ja siinä se sitten olikin. Missä ovat kaikki bonuskilkkeet? Miksei pelissä ole jonkinlaista galleriaa konseptitaiteen ja spritejen ihailuun, tai jonkinlaista muuta museotilan kaltaista lisuketta? Sellainen olisi sopinut peliin kuin nyrkki silmään.

Vaikka Sonic Mania onkin selvästi tehty Sonicin superfaneille, muutkin voivat siitä nauttia, tosin pienin varauksin. Koska ideana on selvästi ollut tehdä peli, joka on kaikin puolin kuin suoraan 90-luvun alkuvuosilta kotoisin, mukana on myös 90-luvun alkuvuosien ongelmia.

Ne eivät Sonicia kaada, sillä omat loppufiilikseni ovat pienistä töksähtelyistä huolimatta positiiviset. Kyseessä on helposti paras Sonic-peli miesmuistiin ja ehdottomasti kokeilemisen arvoinen teos, vaikka siitä nauttiminen voikin vaatia välillä pitkää pinnaa ja pienten ongelmien kanssa painimista.

SONIC MANIA

”Sonic Mania on paras Sonic-peli miesmuistiin.”