Dynasty Warriors: Gundam 2 (PS2, PS3, 360)

24.06.2009 19:20 Juho Anttila

Määrä ei yleensä korvaa laatua, mutta sehän ei toki estä yrittämästä. Dynasty Warriors -sarjan fanit ovat tottuneet siihen, että leikkurin eteen marssitetaan niitettävää enemmän kuin tarpeeksi eikä uusin osa petä sillä rintamalla.

Iso nippu pelattavia hahmoja, pitkälti yli viisikymmentä mobiilihaarniskaa ja sen ziljoona tehtävää höystettynä moninpelillä ja kahdella erilaisella tarinapelimuodolla. Tekemistä riittää, mutta jaksaako itse pelaaminen viihdyttää ensimmäisiä tunteja pidempään?

Gundam 2 rakentaa aikaisempien Dynasty Warriorsien ja ennen kaikkea sarjan jättirobottianimen pariin siirtäneen ensimmäisen Gundamin varaan. Mukaan on silti saatu ujutettua uudistuksiakin esimerkiksi tavallista suurikokoisempien pomovastustajien muodossa. Perusta on kuitenkin tuttua kauraa sekä hyvässä että pahassa.

Kenttä haltuun

Yksin tai yhteistyössä kaverin kanssa pelaaminen sujuu juonivetoisten pelimuotojen parissa. Official-moodi seuraa animesarjan juonenkäänteitä. Tehtäväpelimuodossa valinnanvaraa on enemmän sekä hahmojen että tekemisen suhteen. Täysin alkuperäisen tarinan ohessa kun voi ja pitääkin tahkota jos jonkinmoisia sivuhaasteita hahmojen ja robottien kehittämiseksi.

Varsinainen taisteleminen on molemmissa tapauksissa kuitenkin samanlaista. Pelaaja heitetään keskelle dynaamista sotatilannetta, jossa vihamielisiä robotteja tulvii vastaan niin maan julmetusti. Useimmiten tarkoituksena on vallata kaikki pelikentän komentoalueet ja kellistää samalla vihollispuolueen nimitaistelijat. Välillä kamppaillaan tavallisia taistelurobottejakin suurempia pomoja vastaan tai suojellaan kavereita vihollisten hyökkäyksiltä.

Sekä komentokenttien valtaaminen että erityisliikkeissä tarvittavan komboenergian kerääminen perustuu rivijampuusien joukkoteurastukseen. Aivokuolleita robottireiskoja kynnetäänkin todella urakalla. Testijakson aikana vihulaisia rutattiin keskimäärin 1500 kappaletta tunnissa. Koko pelin ajan. Aika hurjaa.

Kenellekään ei tässä vaiheessa varmasti tule yllätyksenä, että tusinatuomaat ovat sangen tekoälyttömiä tapauksia. Passiivisuus voi tosin johtua myös ruuhkasta, parvet äityvät usein niin tiheiksi, ettei joukon keskellä todennäköisesti mahdu edes kääntymään. Tuhon sinfonian soitteleminen onkin helppoa kuin tikkarin vieminen lapselta, paitsi että lapset pistävät yleensä enemmän vastaan.

Aivan tyhmästä pelistä ei ole kyse, vaikka jermut ovatkin silkkaa tykinruokaa. Nimetyt taistelijat, sekä omat että viholliset, osaavat toimia kentällä itsenäisesti. Alueiden valtaaminen sujuu erikseen käskyttämättä ja tarjoavatpa jotkut sankarit ihan aitoa vastustakin suksien mennessä ristiin pelaajaraukan kanssa.

Poik’ja’pinoon

Oman taistelurobotin ohjaaminen on helppoa ja sujuvaa. Hyökkäysnappeja löytyy kaksi, yksi lähitaistelua varten ja toinen matkan päästä ampumiseen. Näitä ja muutamaa liikenamiskaa yhdistelemällä luodaan erilaisia komboja vihulaisen peltipäiden menoksi.

Pelituntuma olisi oiva, ellei sitä vaivaisi pieni epäuskottavuus. Kivitalon kokoisten taistelurobottien liikkuminen ja ohjaustuntuma kun tuo mieleen kymmenien tonnien kolossien sijasta lähinnä muovipukuun sonnustautuneet samurait. Massan tunteen puuttumiseen eivät auta edes jaloissa pyörivät lelutankit.

Pelikokemusta ryyditetään taktisilla roolipelielementeillä. Pilotin tasonnousun lisäksi myös taistelurobotit kehittyvät ja niitä saa käyttöönsä lisää keräämällä vihollisilta putoavia osia. Valittavissa ei ole alussa kuin yksi robotti, muut joutuu haalimaan kentältä pala kerrallaan.

Tehtävämoodissa pitäisi myös huoltaa suhteitaan muihin pilotteihin. Järjestelmä on kuitenkin lähtökohtaisesti rikki. Vastustajiaan ei pääse valitsemaan ja huolella rakennettu ystävyys ottaakin osumaa koneen arpoessa kaverukset vastakkain.

Jauha, mylly, jauha

Tekemistä on pakettiin ladattu melkoinen määrä, mutta se ei auta. Pelikokemus on kautta linja itseään toistavaa jauhamista. Sillä, mitä animeheebot hölisevät ennen tehtävää tai sen aikana, ei ole oikeastaan mitään väliä. Tehtävät jauhetaan läpi silti lähes samaa kaavaa toistaen. Tapa miljardi mosua, pyyhi lattiaa nimivastustajalla, huuhtele ja toista. Kaverin ottaminen mukaan jaetulle ruudulle helpottaa hieman, mutta miksi tuhlata aikaa, kun maailma on pullollaan parempia yhteistyöpelejä?

Hahmonkehitystä ja robottien keräilyä harrastaville sitä samaa on tiedossa vielä moninkertainen määrä. Haluatko robotin X? Tee sata tehtävää ja toivo, että oikeat osat putoavat. Kiinnostaako nostaa hahmo Y maksimitasolle? Jauha tuhat satunnaishaastetta ja toivo parasta. Väsymys iskee jo viimeistään kymmenentuhannen tapon kohdalla. Kymmenentuhannen? Lähes minkä tahansa muun pelin kohdalla määrä olisi absurdi, Gundamissa tuo rajapyykki merkkaa vasta matkan alkua.

Loputtoman kokoiset vihollislaumat näkyvät myös kokemuksen visuaalisessa annissa. Jotta taistelu olisi edes jossain määrin sulavaa, on taustat jätetty kovin karuiksi. Itse robotit näyttävät sentään kohtuullisen hyviltä ja määrä kompensoi tässä kohden laatua. Polygoneja ei ehdi tiirailemaan, jos sormet eivät riitä edes vastustajien laskemiseen.

Dynasty Warriors: Gundam 2 yrittää kovasti, mutta lopputulos on lähinnä unettava. On jotenkin vaikea uskoa, että sarjan edellisiä osia pelanneet jaksaisivat jauhaa vielä yhden pelin verran pohjimmiltaan ihan samaa tavaraa. Noviiseille paikallaan seisovien harjoitusmaalien hakkaamisen viehätys jää taas helposti mysteeriksi.

Markkinoiden suorastaan pullistellessa näyttävää, viihdyttävää ja jopa innovatiivista hack’n’slashia, jää määrään nojaava Gundam 2 väliinputoajaksi. Hyvätkin ideat hautautuvat tympeän grindaamisen alle eikä lopputulosta uskalla suositella oikein kenellekään. Sarjan seuraavaan osaan soisi löytyvän ihan aidosti vaihtelua ja uusia ideoita. Kymmenen tuntia uutta on kuitenkin yleensä parempi kuin sata tuntia saman toistoa.

Tekijä: Koei, Omega Force
Julkaisija: Namco Bandai
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 2, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1-2 samalla konsolilla, 2-4 verkossa
Pelin kotisivu: http://www.dynastywarriorsgundam.co.uk
Juho Anttila