Immersion ihanuus
Innostuin eräänä päivänä herkuttelemaan toden teolla eräässä nettipelissä tapahtuneella tilanteella. Siinä auto rytkyi moottoritiellä, kun maalasin verbaalista kuvaa World War II Online –nettisotapelissä tapahtuneesta väijytyksestä, siitä nautinnon tunteesta kun kuorma-autollinen vihollissotilaita saapui sopivasti parkissa olleen panssarivaununi tulilinjalle.
Suoritin teurastustoimia konekiväärillä ja tykillä, valojuovat upposivat bittilihasmassaan, kuormuri syttyy palamaan ja vihollissotilaat putoavat palavan kuorma-auton lavalta keskelle peltoa. Ja meikäpoika hihkuu tietokoneen ääressä. Nautinnolliseksi tilanteen teki nimenomaan se, että ne kaikki olivat ihmisiä jostain päin maailmaa. Voi vain kuvitella miten donnerwetterit ja ohfuckit kaikuivat pitkin maailmaa matkanteon yhtäkkiä päättyessä.
Elävästä tilannekuvauksesta ajatus kääntyi nopeasti pelien immersioon ylipäätään. Ajatella, vaikka video- ja tietokonepelit ovat kehittyneet viimeisen kahden vuosikymmenen aikana todella huikeasti, niin oikeastaan immersioon eniten vaikuttaneet seikat ovat ilmestyneet tyystin muualta kuin pelien teknologian parantumisesta.
Tärkeintä on edelleenkin mielikuvitus. Pelin ei tarvitse olla teknologisesti uskomaton, kunhan se antaa sysäyksen mielikuvitukselle. Kun pelaajalle, lukijalle tai kuunnelman kuuntelijalle tarjotaan sopivat raamit, niin tämän mielikuvitus täyttää aukkopaikat ja luo efektit automaattisesti. Piileekö pimeässä nurkassa, valon tavoittamattomissa peto? Mitä nuo narikat ja kolahdukset merkitsevät? Mitä tarinan antamat vihjeet tarkoittavat? Pelintekijät pystyvät luomaan tunnelmaa yllättävän vähistä aineksista, vaikka hienovaraisista ääniefekteistä, kunhan vain ensin suunnittelijalla välähtää.
Tämä toimi jo 80-luvun alkupuolella. Ei peleissä ollut tuolloin kummoista grafiikkaa, mutta hyvä pelidesigni täytti teknisen toteutuksen jättämät aukot. Vaikka ruudulla näkyi vain karkeita pikseleitä, niin mielikuvituksen avulla siitä muodostui uljas lentokone, seikkailijaryhmä haltijabeibeineen, valtava avaruusalus tai lihaksikas barbaarisankari.
Pelaamisen meininki on tosin muuttunut eniten sen jälkeen kun online-pelit tulivat mukaan kuvaan. Toki erilaiset mudit ja muut tekstipohjaiset pelit olivat olemassa aiemminkin, kuin myös purkkipelit, mutta toden teolla online-peluu alkoi vasta 90-luvun puolivälin paikkeilla reaaliaikaisten nettipelien myötä. Inhimillinen tekijä muutti pelaamisen luonteen täydellisesti. Syntyi uusia kaveriporukoita, kertyi uusia ystäviä pelin kautta – pelaamisesta tuli aivan uudenlainen elämys.
Sen jälkeen immersio syventyi, kun nettipelaamiseen onnistuttiin yhdistämään puheradiot. Kaveriporukka pystyikin nyt puhumaan keskenään oikeasti puhumalla, ei vain tekstirivejä kirjoittamalla. Voi sitä ajoittaista kakofoniaa, jossa pelaamisen lomassa keskusteltiin ihmissuhteet, naurettiin ja laulettiin, juovuttiin ja sitten taas pelattiin. Pelaamisesta tuli todellinen sosiaalinen elämys.
Netti ja puheviestimet ovatkin tehneet enemmän pelaamisen immersion hyväksi kuin mikään laitevalmistajien keksinnöt ikinä. Mitä siitä, että grafiikassa on lisää polygoneja, DirectX:stä on taas tullut uusi versio tai konsolissa on taas enemmän tehoa – ei niillä pelien varsinaista luonnetta muuteta. Samat pelit vain nätimmässä kuoressa. Mutta netti ja puhe, se muutti koko pelaamisen kuvan. Hauskaa sinänsä, että konsolivalmistajat ja suuret pelitalot havaitsivat näiden ominaisuuksien merkityksen vasta jälkijunassa.
