Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 1
Matkapuhelin tärisi. Sähköposti vilkutti valoa. Operaatio Strategiakesä on vihreä.
Tiesin, että nyt on aika toimia. Avasin Steamin, klikkasin tarkkaan harkitun listan ensimmäisen pelin esiin ja suljin silmäni. Hiirikäteni hapui kohti ”INSTALL”-namiskaa. Seuraavaksi en voinut muuta kuin odottaa hikipisaroiden valuessa otsallani kuin tusina Koskenlaskijan tukkijätkää.
Strategiakesä on uusi suomenlämmin juttusarja, joka tarinoi uudenkarheista aivokliksutteluista. Satusetäilyn ohella kirjoittaja pyrkii avaamaan teosten sotaisaa ideaa hiukan eri keinoin kuin raakoja faktoja lateleva arvostelu. Lukukokemuksen tavoite on antaa mielenkiintoinen kuva raskaahkoista, vähintään kymmeniä tunteja vaativista strategiapeleistä turinoinnin kautta.
Lue myös: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 2 – kuolema on vain välitila
Lue myös: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 3 – kaaoksen kuolemanmarssi
Ensimmäiseksi strategiapläjäykseksi taisteli tiensä Total War: Warhammer, tuo silmääni suht huomaamattoman julkaisun saanut, 16-vuotisen strategiapelisarjan kymmenes osa. Aiempien osien julkaisuongelmat olivat yksi suuri syy miksi en ollut aiemmin noussut nauttimaan hypejunan vauhdista, joten kohina pelin ympärillä jäi tehokkaasti huomaamatta.
Kaikesta huolimatta pelaajat ovat löytäneet teoksen, sillä tälläkin hetkellä reilu 20 000 pelaajaa nauttii siitä höyryn puitteissa. Eikä suotta, onhan kyseessä pakkohankinta ja Miikan mukaan sarjan paras peli.
Hyvänä esimerkkinä Creative Assemblyn ja Segan luotosta kuopuksensa kauneuteen löytyy juuri pyörineistä alennusmyynneistä: kaikki muut sarjan pelit olivat roimassa alennuksessa, mutta toukokuussa ulos tulleen Warhammerin hinta ei vähentynyt prosentillakaan. Hyvä näin. Mitä sitä pyytää vähempää näin lähellä julkaisua, kun peli selvästi maistuu kriitikoille – pelaajista puhumattakaan.
Warhammer figuureineen on minulle täysin tuntematonta aluetta, lukuun ottamatta viime vuonna julkaistua moninpelimättö Vermintidea. Fantasiafanina oli kumminkin helppo eläytyä nopeasti sodan tähden elävien kansojen maailmaan tuttujen, turvallisten ja toimivien Total War -pelimekaniikkojen kautta. Ei se Miikka turhia turissut kehuessaan kokemusta maasta kaaokseen!
”DARKNESS COMESSSsss”
Örinäni täyttää komentokeskuksen ympäristön, kun kömmin arkusta, korjaan valovanan läpipäästävien verhojen asentoa ja käynnistän Sotavasaran. Olin edellisenä päivänä kiihkeästi pohtinut kasvattaisinko parran vai ryhtyisinkö kuolemattomaksi kalkkilaivan kapteeniksi. Mutustelun jälkeen lyhytkasvuisuus sai jäädä odottamaan, tällä kertaa eläväkuolleiden korruptoiva voima pääsee todellisesti valloilleen.
Täydellinen pimeys täytti huoneen ottaessani juonittelevan Mannfred von Carsteinin roolin. Kirjoista ammennettua viisautta arvostava vampyyri ja nekromantikko omaa kaikkea muuta kuin lukutoukan kehon. Hän on jättimäinen lihamylly, joka yhdellä kädellä manaa joukkojaan ylösnousevaksi samalla viiltäen arvottomien kuolevaisten mahat auki toisella.
Ratsunaan Mannfredilla on.. jalkansa. Suuri johtaja ei selvästikään ole vielä sotaratsun arvoinen valloittaja, joten päätin ensitöikseni pistää ylösnostamani luurangot kaivamaan sotakirveen maan syleilystä ja osoittaa sen naapuriani Steinbeck von Sinckleria kohti. Tuon torahampaan suunnitelmissa on kuolleiden asuttamien maiden valloitus, ja mitä luultavimmin koko uljaan vampyrismin tuho – eihän moinen tietämätön nuorukainen pysty hallitsemaan pahaista maatilaa suurempaa.
Valehtelisin, jos tarinoisin taistelujen hurjasta luonteesta. Vastustajani oli heikko, sen tiesi maassa ryömivä zombikin. Usean murskavoiton jälkeen von Sincklerin suku koki karun kohtalon ja heidän vähäiset alueensa olivat nyt osaavan kreivin käsissä. Läntinen ja itäinen Sylvania on yhdistetty, mutta jäin hiljaa pohtimaan miksi vainajat tahtoisivat valloittaa jo valmiiksi kuolleet kaupungit. Kaipaan verta juotavaksi. Kaipaan alempiarvoisia elämänmuotoja kävelemään miekkaani päin. Kaipaan elintilaa.
Elintilaa huusi tullessaan
Tsingis Khanin lukuisten versioiden soidessa sodanjulistuksen tavoin lähdin vuorille vierailemaan Thorgrim Grudgebearerin mailla. Kääpiökansat muistavat ikuisesti heidän kokemansa vääryyden, ja ryöstöretkieni jalkoihin jääneiden nimissä riittääkin muisteltavaa.
Kammottavat lentävät irokeesihirviöt, Vargheistit, kirjaimellisesti söivät vastarinnan jylhältä muurilta, samalla kun riviluurangot kolkuttavat ystävällisesti teljettyä porttia muurinmurtajalla. Housuissaan tutisevilla partamiehillä unohtuivat käytöstavat ja jouduimme kävelemään oviaukosta omin lupinemme ilman rehellistä kutsua. Matkalla linnoituksen sydämeen esittelimme terästaitojamme vielä omilla jaloillaan seisoville isännille, jotka olivat niin innoissaan näkemästään, että heillä oli pakottava lähteä heti kertomaan kyvyistämme muille maille.
Eläväkuolleiden joukot aiheuttavat erityistä kauhua hengittävien riveissä. Useimmat älyävät juosta pakoon henkensä edestä, tyhmimmät linkuttavat myöhemmin takaisin taisteluun vain kuollakseen Mannfred von Carsteinin valiojoukkojen edessä. Haudasta nostetut miehet elävät vain johtajansa vuoksi, eikä heillä ole mitään menetettävää – täten heillä ei ole moraaliakaan. Epätoivoisessa tilanteessa luurangot alkavat murentua, mätä liha muuttua mullaksi, nekromantian voima kadota. Asetta heilutetaan viimeiseen luun kolinaan, eikä selkää käännetä viholliselle ilman erityistä käskyä.
Ryöstöretkeltä linnoitukseen jäi käteen jokunen roponen, kokemuksella ostettu ratsu Mannfredille ja se mitä sinne mentiin hakemaan: suolainen kääpiöiden viha. Kävin vielä vaihtamassa sanasen Thorgrim Grudgebearerin kanssa ennen lähtöäni vuorisen karuista maisemista. Tarjosin pokerinaamalla väliaikaista rauhaa kuin mikä tahansa uskottava diplomaatti, mutta herra Grudgebearer kehotti kylmästi kuolleita ryömimään takaisin hautoihinsa. Nauroin vain lihaksikasta mahaani ja marssin joukkoineni takasin kotoisaan Sylvaniaan mielessäni Terrorgheist, vieläkin voimakkaampi lentomonsteri.
Lentävien mätämassojen manaus
Ryöstörahat menivät heti rakennusten ja tutkimustyön rahoitukseen, lohikäärmeenomaisten massatuhojoukkojen kehittämiseen. Matka oli verinen eikä mukulakiviltäkään vältytty. Ponnistus vaati kolmen kaupungin vahvaa yhteistyötä useiden korkean tason rakennuksien kanssa, jotka veivät monesta eri kääpiöarkusta lainatut roposet suoraan omaan kasvuunsa.
Lopulta. Lopultakin kymmenien vuorojen jälkeen tärkeintä armeijaani koristi ensimmäiset ylvään haisevat Terrorgheistit.
“In the hidden reaches of Sylvania, titanic bats the size of Dragons soar out from their caves to hunt horses, caravans and pegasi. It is the mortal remains of such monstrosities that the necromantic lords bind to their will. In life, they are terrifying. In death, they are almost unstoppable. Soaring above the clouds on tattered wings, with decomposing flesh barely to clinging to exposed bone, these apex predators grant true air superiority to their riders, and send all others fleeing for their very lives.”
Kymmenen jättipedon voima toimi tärkeimpänä tukipylväänä tulevissa taisteluissa ihmisten imperiumia vastaan. Ne myös ajoivat von Carsteinin suvun kiperimpään tilanteeseen koko valloitushistorian aikana syömällä valtakunnan vararikon partaalle. Onko se ihmekään, kun ruokavalio koostuu lehmän kokoisista nelijalkaisista.
Lisää vampyyrikreivien ylimielisestä valtatavoittelusta voit lukea tulevina viikkoina Strategiakesän jatkaessa rupisten riimiensä jupisemista.
Lue myös: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 2 – kuolema on vain välitila
Lue myös: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 3 – kaaoksen kuolemanmarssi
Total War: Warhammer
Tekijä: Creative Assembly
Julkaisija: Sega
Saatavilla: PC
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Pelin kotisivu: https://warhammer.totalwar.com
Kalle ”HCJorma” Lounela
Lisää aiheesta
Sisältö on täyttä rautaa ja niin on teknologiakin. Total War: Warhammer pyörii sujuvasti ja tuntuu sisältävän vähemmän bugeja kuin edeltäjänsä. Varmasti niitäkin löytyy kun suuri yleisö pääsee pelin pariin, mutta oma pelikokemukseni oli sujuva ja ongelmaton. Warhammer on myös audiovisuaalisesti vaikuttava kokemus. Lähitaistelu näyttää komealta ja lisäksi kullakin armeijalla on oma äänimaailmansa. Ihmisten armeijoissa kersantit ja komentajat huutavat joukoilleen ohjeita, joihin nämä vastaavat. Kuolleiden armeijat eivät puhu tai pukahda, vaan lähestyvät uhkaavan hiljaisuuden, kalinan ja narinan saattelemina.
Total War: Warhammer on paras Total War ja pakkohankinta (PC)
